Katto korkealla, mutta pettääkö perustus?

Menestyksen huumassa puolueissa on seinät leveällä, mutta vastatuulessa palataan turvaamaan peruskannattajakuntaa. Kuinka avata ovet kaikille ja pitää samalla huolta kantavasta identiteetistä?

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

YLEISPUOLUEEN IDENTITEETTI on abstrakti asia, hankala pukea sanoiksi. Kun kannatus kasvaa, ovat joka leirissä seinät leveällä ja katto korkealla, vain taivas rajana.

Vastoinkäymisten edessä taas pelästytään: entäpä jos pohja pettää tai lattia on liukas. Silloin palataan juurille, haetaan peruskannattajakunnan luottamusta. Vedotaan ”meidän äänestäjiin”, joiden vaalitappion valvojaisissa väitetään jääneen tällä kertaa kotiin.

Niin kuin äänestäjiä voisi muka omistaa. Vaalitulosten jytkyt sekä heilahtelut kannatusmittauksissa kertovat, että yhä useampi ääni on voitettava jokaisissa vaaleissa aina uudestaan.

 

KOLME VUOTTA SITTEN SDP eli keskivaikeaa identiteettikriisiä. Kannatus oli kuin vapaassa pudotuksessa, monen mielestä aate ja sielu hukattu maailman markkinoille. Niitä ei tunnuttu löytävän takaisin Jutta Urpilaisen johdolla, ainakaan sekavassa sinipunayhteistyössä Kokoomuksen kanssa.

SDP:tä ei koettu kokoavaksi, saati johtavaksi voimaksi. Puolue vuoti joka laidalta. Pahin reikä ammotti perussuomalaisten suuntaan, josta duunarimiehet löysivät tyytymättömyydelleen kanavan.

Tilannetta korjaamaan keksittiin ay-taustainen Antti Rinne, ja SDP on siitä asti palauttanut mainettaan palkansaajien luotettavimpana turvana. Perusporvarihallituksen työmarkkinoihin kohdistaman paineen alla se ei ole ollut kovin vaikeaa.

Lahden puoluekokous takasi tältä osin jatkuvuutta, siinä missä puheenjohtajan vaihto olisi repinyt vanhat haavat auki. Pohja pitää jälleen, mutta kuinka luoda sen päälle laajempaan kannatukseen vetoavia perspektiivejä.

 

SUOMEN KESKUSTA ON OLLUT poliittisen nahanluonnin ihme aina siitä lähtien, kun yhteiskuntarakenteen muutos ajoi sen Maalaisliitosta maakuntien yleiseksi ääneksi. Takaiskut ovat usein kääntäneet sitäkin konservatiiviseen suuntaan.

Jytkyvaalien katastrofin jälkeen koettiin kuitenkin rohkea innovaatio, kun puheenjohtajaksi valittiin liikemiestaustainen Juha Sipilä. Perinteisten pekkaristen rinnalla hän oli koettelematon kortti, jos kohta tulikin Keskustan pohjoispohjalaisilta sydänalueilta.

Paavo Väyrynen pettyi, kun Sipilä otti hallitukseensa ”vain Kokoomusta lähellä olevia liberaaleja”. Nyt alkiolaisuuteen vetoava vanha isäntä odottelee Kansalaispuolueensa kanssa, että ”Keskusta palaa aatteellisille juurilleen ja korjaa poliittisen linjansa”.

Omien tyytymättömyydeltä Sipilää ovat suojanneet pääministerin paikka ja kohtuulliset kannatusluvut, vähän samaan tapaan kuin Paavo Lipposta aikanaan. Keskustan kenttä on kuitenkin arvaamaton ja armoton, jos puolueen asema heikkenee. Oireita on jo nähty.

 

SDP:N SUUNTATAISTOISSA ON tavattu vasemmalta laidalta sanoa, että puolueesta ei saa tehdä B-luokan Kokoomusta. Yhtälö toimii myös toisin päin. Kokoomuksen libertaarit voisivat hyvin moittia, että keskikentän kalastellussa vajotaan vain kehnoiksi sosiaalidemokraateiksi.

Puolueen puheenjohtajakisassa Elina Lepomäki kysyi suoraan: mitä Kokoomus oikeastaan on saavuttanut viime vuosien valtansa aikana? Suomihan ei ole juuri muuttunut, vaan tarpoo yhä korporaatioiden konsensuspolitiikassa.

Porvarileirin valtavirta on ehkä liikahtanut pari piirua oikealle, mutta ärhäkkä oikeisto ei saa kunnon otetta. Petteri Orpon valinta Kokoomuksen johtoon oli peliä varman päälle maltilliseen jatkumoon.

Perussuomalaisten itseymmärrys taas on nojannut siksi vahvasti protestihenkeen, ettei se ole kestänyt loikkaa hallitukseen ja osaksi valtaa pitävää eliittiä. Kesällä nähdään, tiivistyykö puolueen aitosuomalainen nationalismi maahanmuutto- ja eurokriittisyyteen, jotka ovat sen keskeisintä dna:ta.

 

VIHREÄT OVAT LÖYTÄNEET yleisliberaalin identiteetin yliopistollisista kasvukeskuksista, mieluummin metro- ja ratikkaratojen varrelta kuin metsästä. Myötätuulessa ei ihmeemmin haittaa, että puolueen ääripäät ylettyvät vasemmiston kupeesta Kokoomuksen kainaloon.

Vasemmistoliitto puolestaan on uusinut kannattajakuntaansa sen jälkeen, kun puoluetta ryhdyttiin rakentamaan kansandemokraattisesta rauniosta. Vanha proletariaatti on nuorentunut prekaariin punavihreyteen – eduskuntavaaleja vaan ei ole voitettu sitten vuoden 1995.

Pelikentän lilliputit sen sijaan ovat entisellään. RKP:ssä on sijaa kaikille, kunhan ruotsin kielen asema pysyy pyhänä. Kristilliset hitsaa yhteen itsensä Jumalan sana.

Yhden asian ympärille syntyy sisäistä koheesiota, mutta kannatuspohjan laventaminen näyttää vaalihistorian valossa vaikealta. Sama pätee myös uusiin puolueisiin, jotka ryhtyvät yrittämään suhteellisen korkean vaalikynnyksen ylitystä eduskuntaan.

 

VTT Mikko Majander on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on ilmestynyt Talouselämä-lehdessä 7/24.2.2017.