Kolme todistetta siitä, ettei hyvinvointivaltio ole enää nolo
Muistatteko eduskuntavaalit 2015? Neljä vuotta sitten tuntui siltä, että hyvinvointivaltio ja sen instituutiot olivat syyllisiä kaikkiin Suomen ongelmiin. Verotus, sääntely ja ay-liike tekivät yritysten toiminnasta mahdotonta. Julkinen sektori oli liian suuri. Parhaat eväät tulevaisuuteen olisivat sääntelyn vähentäminen, verotuksen laskeminen, ay-liikkeen vallan pienentäminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Näiden uudistusvaateiden keskellä hyvinvointivaltio näyttäytyi kankeana ja vanhanaikaisena tapana toimia globaalissa maailmassa. Tulevaisuuden ratkaisut löytyisivät innovatiivisista yksilöistä ja yrityksistä, ei valtionhallinnosta.
Hyvinvointivaltion kaventamista perusteltiin pitkälti talousteoreettisin argumentein, mutta taustalla oli muutakin. Hyvinvointivaltio oli jollain tapaa nolo. Etenkin kaltaisilleni nuorille miehille tuli internetistä jatkuvasti syötteitä siitä, miten hyvinvointivaltio pilasi milloin mitäkin. Alkoholinkäyttöä holhotaan eikä kansalaisiin luoteta. Verot vievät koko palkan. Valtionhallinnossa on turhaa byrokratiaa. Vaihtoehtona hyvinvointivaltiolle tarjottiin liberalismia. Jos vain kansalaisille annettaisiin vapautta, he kyllä oppisivat käyttämään sitä vastuullisesti.
Siirrytään takaisin nykyaikaan, helmikuuhun 2019. Media ja kansalaiset ovat kyllästyneet nykyisen oikeistolaisen hallituksen politiikkaan. Tämä voidaan selvimmin nähdä nykyisistä gallupeista. YLE:n tuoreimman laskelman mukaan punavihreät oppositiopuolueet (sdp+vihr+vas) ovat nostamassa paikkamääräänsä yhteensä 30:llä kansanedustajalla. Hallituspuolueet ovat taas menettämässä 26 paikkaa. Eurovaaleissa tilanne näyttää hieman samankaltaiselta. Tuoreen arvion mukaan punavihreät oppositiopuolueet ovat keräämässä kolme lisäpaikkaa ja hallituspuolueet menettämässä yhden.
Miksi oikeistolainen politiikka ei puhuttele kansalaisia? Syitä on pyritty löytämään esimerkiksi hallituksen kompuroinnista sote-uudistuksessa ja klassisesta ”viestinnän epäonnistumisesta”. Voisiko kyseessä kuitenkin olla myös yleisempi ilmapiirin muutos? Useat viimeaikaiset esimerkit puhuvat sen puolesta, että nykyinen hyvinvointivaltio on kansalaisten mielestä pikemminkin liian kapea kuin kattava. Tästä ajattelutavasta esitän kolme todistetta.
Ensimmäinen esimerkki on syksyllä käynnistynyt Justice4Couriers -kampanja, joka syntyi vastalauseena Foodoran yksipuoliselle päätökselle heikentää freelance-lähettien työehtoja. Kampanjassa on vaadittu mm. palkkionalennusten perumista, parempia työehtoja sekä mahdollisuutta työsopimukseen. Lyhyesti sanottuna, parempia työntekijöiden oikeuksia.
Toinen esimerkki on tammikuussa alkanut keskustelu vanhustenhoidon tilasta ja hoitajamitoituksista. Yksityisissä hoivayrityksissä on paljastunut järjestelmällisiä ja räikeitä laiminlyöntejä. Tämän seurauksena kaikki eduskuntapuolueet kokoomusta lukuun ottamatta ovat ottaneet tavoitteekseen hoitajamitoituksen kirjaamisen lakiin. Myös julkisen valvonnan lisäämisestä tuntuu vallitsevan lähes yksimielisyys.
Kolmas esimerkki on #maksuton2aste -aloite ja siitä syntynyt keskustelu. Eduskunnan sivistyslakivaliokunta hylkäsi kansalaisaloitteen koskien maksutonta toista astetta vedoten muotovirheeseen aloitteessa. Valiokunnan päätös tyrmistytti useita nuoria ja muotovirheeseen vetoamista pidettiin tekosyynä, jolla peiteltiin itse asian vastustamista. Tämä ei kuitenkaan lannistanut kampanjan aktiiveja, vaan nuorisojärjestöt ovat järjestämässä mielenosoitusta maksuttoman toisen asteen puolesta.
Näitä kolmea esimerkkiä yhdistää selkeästi hyvinvointivaltiomyönteisyys. Justice4Couriers osoitti, etteivät kaikki työnantajat ole valmiita toimimaan vastuullisesti. Sääntelyn puuttuminen alustataloudessa ei olekaan tuottanut molempia osapuolia hyödyttäviä sopimuksia, vaan työnantajan sanelupolitiikkaa. Tilalle vaaditaan lainsäädännöllistä turvaa. Hoivapalvelukeskustelussa alakynteen on jäänyt oikeistolainen näkemys siitä, että kilpailulla tai yksityistämisellä voitaisiin taata laadultaan paras hoito vanhuspalveluissa. Tilalle on vaadittu enemmän sääntelyä ja valvontaa. Maksuttomaan toiseen asteeseen liittyvä kamppailu taas puhuu sen puolesta, että hyvinvointivaltiolla on suosiota nuorten keskuudessa. Harkinnanvaraisen avustuksen sijaan – jossa opiskelumateriaalit korvataan pienituloisille perheille – nuoriso haluaa kaikille maksuttoman 2. asteen. Tavoitteena on siis universaali hyvinvointivaltio, jossa niin rikkaat kuin köyhät nauttivat samoista subjektiivista oikeuksista.
Päinvastoin kuin neljä vuotta sitten, näyttäisi siltä, että oikeistoliberaali maailmankuva vahvoista yksilöistä on joutunut puolustusasemiin ja vasemmistolaiset arvot, kuten yhdenvertaisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ovat vahvemmin edustettuina, jopa määrittävät keskustelua. Julkinen kysymyksenasettelu ja poliittisten teemojen kehystäminen tuntuu myös olevan punavihreille puolueille suotuisampi. Nyt ei vaadita leikkauslistoja, vaan kysytään miten parantaisit ihmisten elämänlaatua. Tämä asetelma ei voi olla näkymättä myös uurnilla.
Kirjoittaja opiskelee valtio-oppia Jyväskylän yliopistossa ja suorittaa siviilipalvelusta Kalevi Sorsa -säätiössä.