Kreikka- ja eurokriisin taustoista (post)keynesiläisittäin

Antti Alaja esittelee vaihtoehtoisia näkökulmia Kreikka- ja eurokriisin tulkitsemiseen ja mitä kriisin hoitamiseksi tulisi tehdä.

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Philip Arestiksen ja Gustav Hornin johdolla tehty taloustieteilijöiden vetoomus erittelee neljä keskeistä tekijää nykyisen Kreikka-kriisin taustalla: 1) Kreikan valtion kyvyttömyys kerätä riittävästi verotuloja ja tietoinen tilastojen vääristely, 2) Kreikan suhteellinen kilpailukyky erityisesti euroalueen sisällä on heikentynyt johtuen työvoimakustannusten ja hintojen keskimääräistä suuremmasta kasvusta (tämä johti myös keskimääräistä nopeampaan talouskasvuun; se on heijastunut myös vaihto- ja maksutaseen alijäämiin), 3) finanssikriisi on monien muiden maiden tapaan heikentänyt Kreikan julkisen talouden kestävyyttä 4) korkomenot ovat Kreikassa lisääntyneet merkittävästi johtuen rahoitusmarkkinoiden spekulaatiosta. Rahoitusmarkkinatoimijoiden Kreikka-spekulaatiolta olisi ylipäätään viety pohja, jos EU olisi Angela Merkelin johdolla ajoissa osoittanut solidaarisuutta Kreikalle, jolloin myös Kreikan valtiovelkojen korkotaso olisi pysynyt kohtuullisempana.

Arestis ja Horn katsovat, että heidän erittelemästään neljästä Kreikka-kriisin syystä ainoastaan ensimmäinen (riittämättömät verotulot) antaisi syyn ohjata Kreikka säästökuurille, jolle sitä ollaan nyt pakottamassa EU-päättäjien toimesta. Muiden tekijöiden taustalla on keskeisiä Euroopan laajuisia kehityskulkuja ja sitä kautta myös ratkaisujen täytyisi olla eurooppalaisia. Erityisesti suhteellisen kilpailukyvyn epätasapainoisen kehitys nousee keskeiseksi euroaluetta horjuttavaksi tekijäksi. Kreikan, Espanjan ja Irlannin kilpailukyky euroalueen sisällä on heikentynyt euron käyttöönoton jälkeen samalla kun Saksan, Itävallan, Alankomaiden ja Suomen kaltaiset maat ovat parantaneet kilpailukykyään. Usein unohdetaan, että Suomen kaltaiset kilpailukykyiset ylijäämämaat eivät olisi voineet lisätä euroalueen sisältä tulevaa vientikysyntäänsä ilman alijäämämaista tulevaa kysyntää.

Kreikkaa on Suomessakin syytetty ”laiskasta menosta”. Arestis ja Horn puolestaan korostavat, että euron käyttöönoton jälkeen työn tuottavuus on kasvanut Kreikassa kaksi kertaa nopeammin kuin kilpailukykyisessä Saksassa ja työaika on Kreikassa keskimäärin EU:n pisin. Kreikka ei siis ole hävinnyt Saksalle tuottavuuden kehityksessä tai työajassa, vaan erot syntyvät pikemminkin palkanmuodostuksen kautta. Kreikassa nimellispalkat ovat kasvaneet euroon liittymisen jälkeen yli 30 prosenttia, kun taas Saksassa nimellispalkat ovat nousseet ainoastaan 8 prosenttia. Arestiksen ja Hornin mukaan tämänkaltaiset palkkakehityksen erot eivät ole kestäviä valuuttaunionissa, sillä kansantalouksilla ei ole enää käytössä enää devalvaatioiden mahdollisuutta kilpailukyvyn palauttamiseksi. Euroalueen kehityksen palauttaminen kestävälle uralle ja tasapainoon vaatisi siis keskimääräistä suurempia palkankorotuksia Saksan ja Suomen kaltaisissa ylijäämämaissa ja keskimääräistä pienempiä palkankorotuksia Kreikan ja Espanjan kaltaisissa alijäämämaissa. Jos devalvaatioiden mahdollisuutta ei ole, muiden talouspolitiikan instituutioiden on otettava rooli makrokehityksen vakauttajana.

Saksan uusliberaalit työmarkkinauudistukset osana euroalueen epätasapainoja

Euroalueen sisäiset epätasapainot ovat nousseet esille euroalueen suurimmissa kansantalouksissa Saksassa ja Ranskassa erityisesti sen jälkeen kun Ranskan finanssiministeri Christine Lagarde nosti kysymyksen Saksan riittämättömästä kotimaisesta kysynnästä esille maaliskuussa 2010. Kysymys suurista vaihtotaseen epätasapainoista on jo pidempään hiertänyt Saksan ja Ranskan välejä, mutta viimeistään Lagarden maaliskuiset kommentit rikkoivat suuren tabun maiden välillä. Lagarde vaati, että ylijäämämaiden tulisi toimia makrotaloudellisten epätasapainojen vakauttamiseksi, ja että euroalueen talouspolitiikan koordinaation täytyy perustua myös muuhun kuin julkisen velan rajoituksiin. Lagarden mukaan: ” Saksa on selvästi onnistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana kilpailukykynsä parantamisessa, laittaen painetta työvoimakustannuksiin. Kun katsotaan työvoimakustannusten kehitystä, niin he ovat tehneet suunnattomasti työtä tämän suhteen. En ole kuitenkaan varma, onko se kestävä malli pitkällä aikavälillä ja koko euroalueen kannalta. Tarvitsemme selvästi lisää konvergenssiä.”

Saksan ja Suomen ja useimpien EU-hallitusten piirissä euroalueen ongelmat on tulkittu kapeasti löysän budjettikurin kautta. Kreikka-lainan ja euroalueen vakautusmekanismin hyväksymisen yhteydessä toukokuussa vaatimus budjettikurista nousi päällimmäisenä esille ja EU:lle vaadittiin sanktiomahdollisuuksia, jos jäsenvaltiot lipeävät budjettisäännöistä. On jopa puhuttu, että kansalliset budjetit olisi hyväksyttävä EU:ssa. Euroalueen uudistuksia mietitäänkin paraikaa EU:n presidentin Herman van Rompuyn johdolla. Saksasta poiketen Ranska on ajamassa euroalueelle yleisempää makrotaloudellista koordinaatiota, jossa tarkasteluun otettaisiin laajempiakin kysymyksiä kuin tiukka budjettikuri. Ranskalaisten näkökulmasta Saksa harjoittaa euroalueella palkkadumbbausta, kun taas Saksan hallituksen näkökulmasta euroalueen ongelmat piilevät Saksan rajojen ulkopuolella.

Saksalaisen sosialidemokratian ja ay-liikkeen piirissä on SPD:n historiallisen vaalitappion jälkeen yleisemmin aloitettu keskustelu euroalueen sisäisistä epätasapainoista sekä Saksan roolista euron suurimpana kansantaloutena epätasapainojen kasvattamisessa. Yksi esimerkki tästä keskustelusta on Hansjörg Herrin, Sebastian Dullienin ja Christian Kellermannin kirja ”hyvästä kapitalismista”, joka ei kirjoittajien mukaan pohjaisi uusliberalismin tavoin markkinauskoon, vaan ”uuteen valtatasapainoon markkinoiden ja valtion välillä”. He näkevät keskeisiä yhteyksiä euroaluetta horjuttavissa (kilpailukyvyn) epätasapainoissa ja Saksassa toteutetuissa työmarkkinauudistuksissa. Työmarkkinoiden uusliberaali ”konservatiivinen vallankumous” tapahtui Saksassa angloamerikkalaista maailmaa myöhemmin (laukaisijana toimi viimeistään Saksan yhdistyminen 1989) kuin Thatcherin Iso-Britanniassa ja Reaganin Yhdysvalloissa, mutta muuten säätelyn purkaminen Saksan työmarkkinoilla on ollut täysin verrannollista Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin.

Uudistusten myötä Saksa on alkanut harjoittaa palkkadumbbausta euroalueen sisällä. Saksan työmarkkinoiden järjestäytymisaste laski 1990-luvulla dramaattisesti ja aikaisemmin työmarkkinajärjestöjen ja työehtosopimusten kautta koordinoitu korporatistinen palkanmuodostusmekanismi ei enää kattanutkaan suurta osaa työvoimasta. Kun kollektiiviset työehtosopimukset kattoivat vielä 1998 76 prosenttia läntisen Saksan työvoimasta, niin vuonna 2007 luku oli pudonnut 63 prosenttiin. Itäisellä puolella luku putosi 64 prosentista 54 prosenttiin.
Herrin, Dullienin ja Kellermannin mukaan työmarkkinat jakautuivat viimeisten vuosien aikana Saksassa pysyvästi kahteen leiriin, joista toinen koostui metalli- ja kemianteollisuudesta sekä osasta julkista sektoria (tällä sektorilla heikentynyt, mutta vielä toimiva korporatistinen palkanmuodostusmekanismi) ja toinen prekarisoituneesta palvelusektorista, jonka palkat eriytyivät radikaalisti korporatistisen sektorin palkoista. Eriytymistä tapahtui eri niin eri työmarkkinasektorien kuin osavaltioidenkin välillä. Palkat putosivat erityisesti itäisessä Saksassa, jossa työmarkkinajärjestöjen asema oli heikko ja järjestäytymisaste alhainen. Kuvaavaa on, että palkansaajien köyhimmän neljänneksen reaalipalkat laskivat Saksassa vuosina 1995–2006 kokonaisuudessaan 13.7 prosenttia.

Saksan työmarkkinareformeja on perusteltu kilpailukykyä lisäävinä uudistuksina, vaikka nimenomaan vientisektorin palkat ovat säilyneet eurooppalaisittain hyvällä tasolla ja erityisesti palvelualojen palkkoja on painettu häpeämättä alaspäin. Toisaalta punavihreä hallitus tai sosialidemokraattien ja kristillisdemokraattien suuri koalitio eivät reagoineet työehtosopimusten rapautumiseen minimipalkkalainsäädännön kautta, joka on käytössä esimerkiksi Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Herrin, Dullienin ja Kellermannin analyysin mukaan monissa EU-maissa vallitseva työttömyys ei kuitenkaan johdukaan joustamattomista palkoista – niin kuin vallitseva tulkinta Saksassa on kuulunut – vaan riittämättömästä kulutuskysynnästä. Tämän näkemyksen valossa monien taloustieteilijöiden finanssikriisin jälkeenkin esittämät jatkuvat vaatimukset ”rakenteellisista uudistuksista” työmarkkinoilla olisivat pikemmin haitallisia vakaalle kulutuskysynnän kasvulle euroalueella.

Mitä on tehtävä?

Arestiksen ja Hornin johtama taloustieteilijäryhmä korostaa, että Kreikka ja mahdolliset muut euromaat uhkaisivat ajautua deflaationkierteeseen ilman muiden euromaiden pelastusmekanismeja. Tämä ei olisi kenenkään etu. Toiseksi olisi varmistettava tulojen vakaa kasvu eri euromaissa. Toimenpiteiksi Arestis ja Horn ehdottavat, että:

• Euroopan keskuspankin on tarjottava finanssipoliittiseen vakauttamiseen niin paljon apua kuin mahdollista. Lyhyellä tähtäimellä ohjauskorko on pidettävä lähellä nollaa, joka minimoi uudelleenrahoituksen kustannukset ja nostaa nimellistä talouskasvua. EKP:n on hyväksyttävä Kreikan velkakirjat vakuuksina ja näiden toimenpiteiden mittakaava on selvennettävä.

• Osana Kreikan sitoumusta hyväksyä finanssipolitiikkansa parempi kontrolli, tarvitaan pitkän aikavälin finanssipoliittinen vahvistuspaketti, jolla olisi mahdollisimman pieni vaikutus lyhyen tähtäimen kysyntään. Keskeistä olisi ennen kaikkea veronkierron estäminen. Keskipitkällä aikavälillä on saavutettava budjettiylijäämiä: Kreikan pitäisi neuvotella rajattu palkkojen ja hintojen jäädytys sekä lisätä kilpailua hyödykemarkkinoilla.

• Saksan, Itävallan ja muiden ylijäämämaiden on sitouduttava jatkamaan finanssipoliittista elvytystä ja sitouduttava tuottavuuskehitystä nopeampiin palkankorotuksiin. Yleisemmin finanssipoliittisen elvytyksen exit-strategioita olisi pohdittava ministerineuvostossa niin, että euroalueen elpyminen ja kysynnän kasvu eivät vaarannu. Tarvitaan eritahtisia exit-strategioita: Kreikan ja muiden alijäämämaiden on otettava ne aiemmin käyttöön ja Saksan kaltaiset ylijäämämaat seuraavat myöhemmin. Sopeutumisajan jälkeen euroalueen tulopolitiikassa on palattava tuottavuuteen ja inflaatiotavoitteeseen perustuvaan palkkanormiin keskipitkällä aikavälillä.

• EU:n on välittömästi arvioitava uudelleen ja vahvistettava monia talouspolitiikan koordinaation mekanismeja. On kiinnitettävä huomiota yli- ja alijäämämaihin, yksityisen velkaantumisen mekanismeihin sekä makrotalouden taseisiin. Palkan- ja hinnanmuodostuksen mekanismit on otettava mukaan eurooppalaiseen makrotason tarkasteluun ja työmarkkinajärjestöjen asemaa on vahvistettava. Lähtökohtana on oltava EU 2020 -linjauksien uudelleenarviointi esitetyn valossa.

Antti Alaja

Aiheesta toisaalla:

Ahokas, Jussi. 2010. Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin.

Kiander Jaakko. 2010. Euroopan epätasapainot. Talous ja Yhteiskunta 2/2010.

Watt, Andrew. 2010. The EU 2020 Strategy and Europe`s Crisis – First Ensure the Survival of the EU!. Social Europe Journal 25.5.2010.