Kulttuuripessimistin visio vanhasta Euroopasta

Michel Houellebecqin poliittinen faabeli Ranskan lähitulevaisuudesta panee miettimään Euroopan puoluejärjestelmien kestävyyttä.

MICHEL HOUELLEBECQ ON YHTÄ LAILLA kiistelty kuin kiitetty kirjailija. Toisille hän kantaa ranskalaista älymystötraditiota eteenpäin, toisille hän on sen nihilistisen rappion huutomerkki. Niin tai näin, Houellebecqin tuotantoa voi pitää jatkuvana tilintekona 60-lukulaisen sukupolven ajatuksiin, odotuksiin ja unelmiin – hän on kuuskasien käänteiskuva.

Näin myös uusimmassa romaanissaan Alistuminen (Soumission, 2015). ”Moderni elämä on roskaa”, sopisi houellebecqisti Tommi Melenderin mielestä sen motoksi, kuten miehen muihinkin kirjoihin. Olemisensa merkityksen keski-ikäistyessään hukannut päähenkilö François ”elää riutuvassa sosiaalidemokratiassa, jossa valistuksen arvot suistuvat rahanhimon ja kulutushysterian tieltä”.

Alistumisessa on kuohuttanut sen vuoteen 2022 sijoittuva visio, jossa Ranskaan valitaan presidentiksi Muslimiveljeskunnan ehdokas ja maa islamisoituu maltillisesti mutta vääjäämättömästi ilman mainittavaa väkivaltaa tai vastarintaa. Uskonsa ja arvonsa kadottanut vanha Eurooppa alistuu, kun saa tyhjyyden tilalle edes jotain mihin tarttua.

Jätän skenaarion uskottavuuden tai uskomattomuuden omaan arvoonsa. Sen sijaan poliittisen faabelin lähtötilanne on kiinnostava tässä ajassa. Vanhan valtavirran puolueet keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto ovat menettäneet kykynsä inspiroida äänestäjäkuntaa, sillä niillä ei ole tarjota tulevaisuuskuvaa.

Kansallisella rintamalla sellainen on, ja polarisoituvassa yhteiskunnassa se houkuttelee perinteisen oikeiston nationalisteja. Entä vasemmisto, mistä organisoituu sille identiteettityhjiötä täyttävä poliittinen voima?

Tätä halkeamaa täyttämään Houellebecq luo vuoden 2017 presidentinvaalien jälkeen maltillisen muslimipuolueen, joka epäröinnistä huolimatta kelpaa liberaaleille ja monikulttuurisuutta suvaitsevalle vasemmistolle liittolaiseksi, tai ainakin vastapainoksi fasismilta haiskahtavalle äärioikeistolle.

Romaani on romaani, ja kulttuuripessimisti hahmottaa dystopioita riippumatta siitä, mihin aikaan hän ne sijoittaa. Reaalimaailmassahan Marine Le Pen ammentaa kannattajakuntansa koko lailla työväenluokkaisista taustoista. Äänestyskäyttäytyminen Ranskan ensi vuoden presidentinvaaleissa tulee olemaan myös sosiaalisesti kiinnostavaa analysoitavaa.

Joka tapauksessa poliittisesta järjestelmästä ja moniarvoisen demokratian vetovoimasta on syytä olla huolissaan, Houellebecqin hahmotelman todennäköisyyksistä riippumatta. Populistiset liikkeet ja kaiken maailman kansalliset rintamat elävät toisten tarjoamien positiivisten visioiden puutteesta.