Kun ihmiset äänestävät jaloillaan

Suuret väestöliikkeet eivät kouraise nyt ensimmäistä kertaa syrjäistä Suomea. Täältähän on lähdetty kymmenin ja sadoin tuhansin siirtolaiseksi Amerikkaan sekä sotalapsiksi tai töihin Ruotsiin. Toisaalta kansalliseksi uroteoksi kelpaa se, kuinka karjalainen siirtoväki kotoutettiin pinta-alaltaan ja resursseiltaan kutistuneeseen maahan.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Ben-Hur, Quo Vadis, Kleopatra… Nuo Hollywoodin huikeat spektaakkelielokuvat panivat poikasena pään pyörälle Rooman valtakunnasta. Enkä voinut mitenkään ymmärtää, kuinka mahtava imperiumi saattoi romahtaa tapain turmellukseen ja germaanien kansainvaelluksiin, kuten kouluhistoria sen suurin piirtein kiteytti.

Vähän myöhemmin oli vaikea asennoitua tasapuolisesti kylmän sodan kahteen kilpailevaan järjestelmään ja leiriin, vaikka Neuvostoliitto kuinka pärjäsi urheilukentillä, asevarustelussa ja avaruudessa. Vaikka opettaja muisti erikseen tähdentää, että Saksan talousihme koski liittotasavallan lisäksi myös DDR:ää.

Kapitalismin kääntöpuolia enemmän koulupojan kapeaa järkeä rassasi se, kuinka kommunistimaissa ja -maista ei päässyt edes matkustamaan vapaasti. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä ihmiset saavat reaalisosialismista yksinkertaisesti tarpeekseen, itäsaksalaisetkin, ja lähtevät liikkeelle.

Se hetki koitti kesällä 1989, ja jälleen sortui yksi imperiumi.

Ihmiset äänestävät jaloillaan, jos eivät voi muuten vaikuttaa valtasuhteisiin tai kohentaa olojaan. Mutta ei vapaa liikkuvuus ole helppo universaali perusoikeus liberaalillekaan demokratialle.

Kun vapaan maailman lipunkantaja Yhdysvallat avasi aikanaan suhteita Kiinaan, kaskun mukaan kissingerit moittivat kommunisteja muun muassa ihmisten liikkumismahdollisuuksien rajoittamisesta. Vastineeksi kysyttiin, montako miljoonaa kiinalaista toimitamme ensi viikolla Kaliforniaan. Asiaan ei palattu sen enempää.

Mittakaavalla on väliä, kuten olemme viime viikkoina kokeneet kovin konkreettisesti. On helpompi pitää rajat auki ja huolehtia yksilöiden oikeuksista individualistisen lännen standardein, kun kyse on sadoista ja tuhansista eikä sadoista tuhansista, saati miljoonista.

Samaan suhteellisuusdilemmaan törmäävät naiivit unelmat demokratiasta. Arabikevään lakastumisen jälkeen taidetaan taas katsoa läpi sormien autoritaarista järjestystä, jos sen vaihtoehto on anarkia tai fundamentalismin voitto.

Suuret väestöliikkeet eivät kouraise nyt ensimmäistä kertaa syrjäistä Suomea. Täältähän on lähdetty kymmenin ja sadoin tuhansin siirtolaiseksi Amerikkaan sekä sotalapsiksi tai töihin Ruotsiin. Toisaalta kansalliseksi uroteoksi kelpaa se, kuinka karjalainen siirtoväki kotoutettiin pinta-alaltaan ja resursseiltaan kutistuneeseen maahan.

Vähemmän on muisteltu lokakuun vallankumouksen jälkeisiä vuosia, jolloin Neuvosto-Venäjältä virtasi tänne yli 30 000 pakolaista. Jotain vastaavaa ehdittiin pelätä 1990-luvun alussa, kun Suomen itärajalla arvioitiin olevan yksi maailman syvimmistä elintasokuiluista.

Venäjän-raja on kuitenkin pysynyt kontrollissa, ja neuvostoaikaa vapaampi vuorovaikutus on molemmin puolin tervetullutta. Moni toivoisi, että Helsingistä hyppy Pietarin junaan olisi yhtä mutkatonta kuin nousu Tukholman tai Tallinnan laivaan.

Euroopan unioni ei ole imperiumi, mutta aikamme kansainvaellukset ravistelevat senkin sisäisiä solidaarisuuksia ja pelisääntöjä. Moni asia on jo mennyt mullin mallin päälaelleen.

Unkari oli neljännesvuosisata sitten edelläkävijä avatessaan länsirajansa, jota kautta ihmiset ja elinvoima karkasivat kansandemokratian kuplasta. Nyt Unkari patoaa väestöpainetta eteläisellä rajallaan aidoilla.

Eurooppa on viime vuodet ollut huolissaan Turkin kehityksestä yhä itsevaltaisempaan suuntaan. Nyt EU tekee presidentti Recep Tayyip Erdoganin kanssa miljardidiiliä, jonka tarkoitus on pysäyttää pakolaisvirrat Turkin puolella.

Ja Suomessa puolustusvoimat tarjoaa virka-apua länsirajalle, jota jotkut vaativat suljettavaksi.

Julkaistu Demokraatissa 8.10.2015