Tuhat merkkiä politiikasta: Kun omatunto kolkuttaa

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli Kokoomukselle fantastista. Takana komea vaalivoittojen sarja, palkintoina pääministerin ja presidentin paikat sekä asema Suomen selvästi suurimpana puolueena, jonka kannatuskäyrä sojotti yhä ylöspäin.

Hypellä on kuitenkin hintansa, niin kuin Himasen raportilla. Kokkariveto on väsähtänyt, vaikka julkisuus siunailee lähinnä sosiaalidemokraattien surkeutta. Sitä paitsi hallituskumppanin vaikeudet on laiha lohtu, kun yhdessä kuitenkin pitäisi hoitaa maan asioita ja viitoittaa tietä tulevaisuuteen.

Sisäiset äänetkin ovat heränneet. ”Kokoomusnuorten tulee toimia puolueen omatuntona, joka muistuttaa oikeistolaisesta aatteesta silloinkin, kun emopuolue rämpii tuskaista taivaltaan hankalien hallituskumppaniensa kanssa.”

Näin linjasi Susanna Koski tultuaan valituksi Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajaksi ja pani saman tien tuulemaan. Muistutukset eivät lämmittäneet puolueen paatuneita sieluja, jotka sanoutuivat jyrkästi irti omantuntonsa kolkutuksesta.

Nuorison ihanteellisuutta on tavattu idealisoida jotenkin aitona sukupolvitehtävänä, jota kyyniset kompromissit eivät ole vielä pilanneet. Mutta niinkin sopii kysyä, ovatko juuri junnut itse oikeutettuja aatteellisen liekin vartijoiksi.

Vanhan ja viisaan Georg Henrik von Wrightin kohdalla taidettiin viitata siihen, että hedelmällisempää on radikalisoitua yhtä jalkaa iän myötä, kun katsomuksissa on opin lisäksi myös kokemuksen perspektiiviä. Vai onko sekin vain ikuista henkisen nuoruuden kaipuuta?