Kyllä ja ei Nato-jäsenyydelle

Kalevi Sorsa -säätiön blogissa julkaistaan kevään aikana asiantuntijoiden ja poliitikkojen ajankohtaisia näkemyksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.) käsittelee kirjoituksessaan Euroopan muuttuvaa turvallisuusjärjestelmää, Venäjää ja Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoa. Kiljusen mukaan Suomen keskeinen turvallisuusetu on välttää vastakkainasettelun kärjistymistä Euroopassa.

Helmikuun 24. vuonna 2022 vavahdutti maailman. Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti perustavalla tavalla globaalin turvallisuusympäristön. Kylmän sodan jälkeen 1990-luvulla luotu eurooppalainen turva-arkkitehtuuri mureni kertaiskulla. Sen perusperiaatteet kansallisesta suvereniteetista, alueellisesta koskemattomuudesta ja jakamattomasta turvallisuudesta menettivät Venäjän aggression seurauksena merkityksensä. Jäljelle jäi raaka aseellinen voima.

Naamiot on riisuttu. Sen alta paljastuvat sodan kasvot. Näillä sanoilla luonnehti tasavallan presidentti Sauli Niinistö Venäjän nykyjohtoa. Eikä syyttä. Avoin hyökkäys YK:n täysivaltaisen jäsenvaltion kimppuun on räikeä YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden loukkaus.

Näytelmä on käsittämätön. Presidentti Putin on nähnyt suurta vaivaa vakuuttaakseen maailman, että ukrainalaiset ovat itse asiassa venäläisiä. Jos näin on, niin kuinka on mahdollista, että ylipäällikkö Putinin käskystä Venäjän armeija pommittaa omaa kansaansa, tuhoaa omia kaupunkejaan ja ajaa omia ihmisiä miljoonittain pakoon kotiseuduiltaan?

Tämä on väistämättä Venäjän nykyhallinnon loppu – ennemmin tai vielä ennemmin. Muutoksen tekevät venäläiset, eivät ulkomaiset agentit, mutta Putinin aika on ohitse. Se mikä jää, on Venäjän kansa ja maa, joka on pysyvästi Suomen naapuri – ja meidän pitää tulla toimeen keskenämme.

Näytelmä on käsittämätön. Presidentti Putin on nähnyt suurta vaivaa vakuuttaakseen maailman, että ukrainalaiset ovat itse asiassa venäläisiä.

Nato-kysymys

Poliittinen päätöksentekijä on pinteessä, kun muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kansalaiset ja tiedotusvälineet kysyvät selkeää kantaa Suomen Nato-jäsenyyteen. Tiedonhalu on ymmärrettävä. Vastaus pelkistyy: kyllä tai ei.

Jos vastaa, että turvallisuusympäristön rajusti muuttuessa ja ennen kuin on tehty tilanteen huolellinen arvio, on varminta pitäytyä entisellä sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, lyödään ”ei”-leima.

Jos vastaa, että Ukrainan kaltaisessa tilanteessa jouduttaessa yksin hyökkäyksen kohteeksi, olisi eduksi saada kollektiivista sotilaallista suojaa, lyödään ”kyllä”-leima.

Molemmat vastaukset ovat oikeita ja allekirjoitan ne, mutta lyödyt leimat ovat väärät. Juuri nyt kyllä/ei -jako on riittämätön osoittaakseen kantaa Suomen Nato-jäsenyydestä. Sitä on arvioitava vain yhdestä kulmasta: mitä se merkitsee Suomen turvallisuudelle.

Venäjä, Ukraina ja Suomi

Putinin hallinto on haikaillut turvatakuita. Se on vedonnut yhteiseen turvallisuuteen, jossa omaa turvallisuutta ei rakenneta naapurin kustannuksella. Kun Venäjän armeija nyt pommittaa Kiovaa, niin kuka tarvitsee turvatakuita ja mitä yhteinen turvallisuus on?

Onko Ukrainan eurooppalaistuminen turvallisuusuhka? Demokratiakehitystäkö vastaan Venäjä tarvitsee turvatakuita? Kyllä, juuri sitä vastaan. Ihmisoikeudet ja demokratia eivät tosin uhkaa Venäjää ja sen kansaa, mutta ne uhkaavat Venäjän autoritaarisia valtarakenteita. Siksi ukrainalaisten vastarinta ei ole vain itsepuolustusta ja kansallisen olemassaolon turvaamista, vaan he puolustavat samalla venäläisten oikeutta demokratiaan.

Presidentti Putinin häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan on muuttanut Suomen ja suomalaisten suhtautumisen nyky-Venäjään. Kansalaiset kokevat turvallisuutensa horjuvan. Ei auta, vaikka kuinka vakuutetaan, että suoraa uhkaa Suomeen ei ole.

Täysin riippumatta siitä kuinka Ukrainan sota päättyy, suomalaisten syvämuistiin jää avohaava siitä, kuinka Venäjä hyökkäsi naapurimaahansa Ukrainaan. Kumpujen yöstä purkautuu suomalaisten muistikuviin traaginen oma kohtalomme: talvisota, jossa pieni maa jäi yksin taistelemaan olemassaolostaan torjuakseen suuren naapurin maahantunkeutumisen.

Ainakin yhdeltä osin talvisotamme muistuttaa Ukrainan sotaa. Stalin arvioi Suomen helpoksi valloituskohteeksi maan ollessa sisällissodan jäljiltä pahasti kahtiajakautuneen. Putin myös arvioi Ukrainan olevan kahtiajakautunut.

Talvisodan ihme todisti Stalinille, että haastettaessa kansakunnan olemassaolo, suomalaiset olivat yhtä. Putin todistaa nyt samaa. Ukrainalaisten kansallinen identiteetti on laadullisesti toista kuin koskaan aikaisemmin maan historiassa.

Euroopan turvallisuusjärjestelmä murroksessa

Talvisotaa voidaan luonnehtia Venäjän keisarikunnan hajoamisprosessin viimeiseksi jälkijäristykseksi. Aivan samoin Ukrainan sota on Neuvostoliiton hajoamisen viimeisin kuolinkouristus.

Ukraina on lunastanut paikkansa kansakuntana kansakuntien joukossa. Isovenäläisten johtama itäslaavien valtiokokonaisuus on historiaa. Siihen ei ole enää paluuta. Vähävenäläiset (ukrainalaiset) ovat oman tiensä valinneet.

Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat romuttaneet keskinäisen luottamuksen eurooppalaisessa turvajärjestelmässä. Kun hyökkäys naapurivaltioon voidaan perustella yhteen suuntaan, voidaan se tarvittaessa perustella myös toiseen suuntaan. Yhteinen turvallisuus on muuttunut yhteiseksi turvattomuudeksi. Siksi on täysin oikeutettua asettaa kysymys Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta ja ulkoisesta tuesta. Siihen on päätöksentekijöiden myös vastattava.

Nato-jäsenyys tai sotilaallinen liittoutumattomuus ovat kuitenkin vain välineitä. Lähtökohtana ei kai ole se, kuinka ja milloin Suomi parhaiten pääsisi Naton jäseneksi, vaan se, palveleeko sotilasliiton jäsenyys optimaalisesti Suomen turvallisuusetuja. Päämääränä ei liene Nato-jäsenyys, vaan päämääränä on pitää Suomi ja suomalaiset sodan ulkopuolella. Tästä näkökulmasta on huolella arvioitava uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa Nato-jäsenyyden merkitys.

Kriisitilanteessa ei pidä hätiköidysti tehdä johtopäätöksiä, ei erityisesti sellaisia, jotka pysyvästi muovaavat Suomen vakiintuneen ja vakaan turvallisuuspoliittisen aseman. On myös ymmärrettävä, että me vaikutamme omilla päätöksillämme ympäristöömme. Vastakkainasettelun eskaloitumista pitää kaikin tavoin välttää. Se on Suomen vitaalinen turvallisuusetu.

Lopuksi

Suomen suhde Venäjään on muuttunut. Maantiede ei kuitenkaan ole muuttunut. Sotilasliiton jäsenyys tarjoaa epäilemättä aseellista suojaa, jos joutuisimme yksin kohtaamaan hyökkäävän vihollisen. Mutta Nato-jäsenyys sitoisi myös suurvaltavastakkainasetteluihin ja mahdollisiin konflikteihin, jonka osapuolia emme haluaisi olla – ja pahimmillaan vielä etulinjaan ensi-iskujen kohteeksi. Näitä kaikkia tekijöitä on tarkasti punnittava ennen kuin kyllä/ei -vastaus on valmis.

Ehkäpä suurin turvallisuusympäristön muutos on muutos ihmisten mielissä. Se myös vaikuttaa ratkaisevasti päätöksentekoon, elämmehän avoimessa demokratiassa.

Emme ole halunneet ulkopuolisten sekaantuvan suomalaisten kannanmuodostukseen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä emme ole onnistuneet. Presidentti Putin toimineen on ollut ylivoimaisesti merkittävin Suomen Nato-jäsenyyden puolestapuhuja.

Kimmo Kiljunen on SDP:n kansanedustaja ja suuren valiokunnan, ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien jäsen sekä Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja.