Labourin bileet päättyivät kauan siten, kuinka käy puolueen?

Britannian työväenpuolue on juuttunut New Labourin valtavuosien jälkeen käymistilaan. Siitä todistaa Jeremy Corbynin nousu ja kiivas kamppailu puheenjohtajan paikasta, mutta myös mahdottomuus yhdistää Labourin rivejä vahvan oppositiopolitiikan taakse.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

KUN ANDREW RAWNSLEY JULKAISI vuonna 2010 erinomaisen instant-historian The End of the Party – The Rise and Fall of New Labour, kirjan monimerkityksinen pääotsikko viittasi ensisijaisesti bileiden päättymiseen. Tony Blairin ja kumppaneiden samppanjasosialismi oli kääntynyt 2000-luvun edetessä pahasti krapulan puolelle.

Viime viikkona on nähty lukuisia variaatioita samasta otsikosta, mutta nyt niillä heitetään esiin kysymys Labourin lopusta puolueena. Sisäisten ristiriitojen rasittama työväenpuolue on vajoamassa varteenotettavasta vallantavoittelijasta poliittiseen marginaaliin, jonka kestosta ennustetaan pitkää, vaikka asetelma ei kärjistyisikään organisatoriseen hajaannukseen asti.

Kriisi ei ratkea siihen, kun Labour huomenna julistaa puheenjohtajavaalinsa tuloksen. Sen todennäköinen voittaja Jeremy Corbyn ei tule saamaan sen tukevampaa mandaattia kuin vuosi sitten, jolloin ruohonjuuritasolta noussut aatteellis-ideologinen hyökyaalto nosti hänet ohi pragmaattisemman valtapolitiikan ehdokkaiden.

Puolueen polarisaatiota voi kuvata myös toisenlaisilla akseleilla: ruohonjuuritaso vastaan kabinetit, kansanliike vastaan eliitit, vasemmisto vastaan oikeisto, periaatteellisuus vastaan kompromissit ja niin edelleen.

Vastaavia tendenssejä hahmottuu vasemmistosta kautta Euroopan, mutta Britanniassa vaalijärjestelmä asettaa sen työväenpuolueen temppelinharjalle tai veitsenterälle. Siinä missä muualla paineet voivat purkautua eri vasemmistopuolueiden keskinäisen kilpailun kautta, Labourin olisi löydettävä kokoava sovinto omassa piirissään.

Politiikan harvoihin lainalaisuuksiin kuuluu, että mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen. Ed Milibandin Labour tavallaan sinnitteli tämän maksiimin varassa toryja vastaan edellisen vaalikauden, mutta kansalaisten silmissä se ei selvästikään riitä strategiaksi oppositiosta hallituksen veturiksi.

Parlamenttityöskentelyyn corbynistit voivat parhaimmassakin tapauksessa odottaa puoluetovereiltaan vain rauhanomaista rinnakkaiseloa. Tulevissa vaaleissa on vaikea nähdä brittien äänestävän itselleen pääministeriä, joka ei saa taakseen edes omiensa täyttä tukea.