Lähiörenessanssi toiminnalla, ei kuluttamalla
Viime viikolla julkaistiin kaksi erilaista kaupunkeihin liittyvää uutista. Perjantaina viestintä- ja asuntoministeri Pia Viitanen ilmoitti haluavansa puuttua asuinalueiden, ja erityisesti lähiöiden, eriarvoistumiskehitykseen (Demokraatti 28.6). Lähiöiden rakennuskannan tullessa peruskorjausikään avautuu Viitasen mukaan mahdollisuus vaikuttaa lähiöiden elämään esimerkiksi kaavoitus- ja asuntopolitiikalla sekä jakamalla peruskorjauksiin valtion tukea. Ministeri halusi lisätä lähiöiden turvallisuutta yhteisöllisyydellä ja sillä, että asukkaat tuntevat alueen omakseen.
Helsingin Sanomat julkaisi puolestaan keskiviikkona 26.6 jutun Munkkiniemen kaupunginosasta otsikolla ”Munkkiniemessä porskuttavat niin asiakkaat kuin yrittäjätkin”. Toisin kuin monesta muusta pääkaupunkiseudun asuinalueesta, Munkkiniemestä löytyy palveluita ja pienyrittäjiä: suutari, pankki, kahviloita, leipomo ja italialainen herkkukauppa. Hesarin mukaan syy Munkkiniemen palvelutarjontaan oli yksiselitteinen: asukkaiden ostovoima. Munkkiniemeläisten keskiansiot vuonna 2010 olivat reilut 36 000 euroa. Vertailun vuoksi Jakomäessä keskiansio oli samana vuonna noin 18 000 euroa.
Munkkiniemeläisten ja jakomäkeläisten tuloerot tulevat tuskin kenellekään kovin suurena yllätyksenä. Suurten asutuskeskusten reunoille fordistisen tehokkaasti pystytettyjä lähiöitä pidettiin niiden rakentamisen aikaan nykyaikaisena ja tehokkaana tapana ratkaista suuren muuton aiheuttama asuntopula. Nykyään lähiöihin liitetään lähinnä negatiivisia mielleyhtymiä: ne ovat eristettyjä, työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien pesiä, brutaaleja asumiskoneita.
Vaikka lähiöihin liittyvistä mielikuvista suurin osa lienee perusteetonta stigmatisaatiota, on asuinalueiden eriytymiskehitys oikea ongelma, joka vaivaa kaupunkeja ympäri maailmaa. Se, että lähiöissä on ilmennyt sosiaalisia ongelmia niiden syntymästä asti, maasta riippumatta (ja joissa turhautuminen purkautui väkivaltaisesti Lontoossa 2011 ja Ruotsissa viime keväänä) näyttäisi viittaavan siihen, että lähiöissä on kaupunkisuunnittelun kannalta jotain lähtökohtaisesti pielessä. Mutta miten ministeri Viitasen toivomaa ongelmia ehkäisevää yhteisöllisyyttä voisi tuoda kantakaupungin ulkopuolelle? Pelkkä kuluttamismahdollisuuksien lisääminen tuskin rakentaa yhdestäkään asuinalueesta kestävästi tiivistä ja yhteenkuuluvaa – ihmisten oikeus kaupunkitilaan kun mitataan jo nyt usein ainoastaan ostovoimalla.
Helsingissä kaupunkilaisten omaehtoinen toiminta on viimeisen muutaman vuoden aikana räjähtänyt käsiin. Kaupunkitilan täyttävät tasaisin väliajoin ravintolapäivät, ilmaiset festivaalit ja puistokirpputorit. Kaupunginosassa toisensa jälkeen on pulpahtanut esiin asukasliike, joka tahtoo talkoovoimin tehdä omasta kotiympäristöstään asuttavamman – esimerkkeinä niin Töölö kuin Mellunkyläkin. Hella Hernberg on kirjassaan Helsinki Beyond Dreams esittänyt, että kansalaisilla tulisi olla samanlaiset jokamiehen oikeudet kaupunkien betoniviidakkoon kuin marjametsäänkin: käyttää, muokata ja hyötyä omasta elinympäristöstään. Ehkä lähiöönkin saataisiin lisää sosiaalista kittiseosta, jos käsitys kaduista,aukioista ja puistoista kodin jatkeena yleistyisi sekä julkisen ja yksityisen välinen vastakkainasettelu loivenisi. Asukkaat itse ovat viime kädessä lähiöiden suurin käyttämätön voimavara.
Mitä sitten julkiset viranomaiset voisivat simuloida tällaista ruohonjuuritason asukastoimintaa? Yksi edellytys mille tahansa toiminnalle ovat puitteet. Sopivat tilat toiminnan keskipisteeksi voi olla se puuttuva palanen, joka luo elävää asukastoimintaa. Helsingistä löytyy lukemattomia neliömetrejä tyhjää tilaa, niin julkisia puistoja kuin yksityistenkin omistamia liikehuoneistoja, jota voisi antaa kohtuullista korvausta vastaan asukasliikkeiden ja muiden järjestöjen käyttöön. Kaupunkilaisten mielikuvituksesta tilojen täyttäminen ei jää kiinni: kun Helsingin Sanomat kysyi kaupunkilaisilta, mitä he sijoittaisivat eripuolelta kaupunkia löytyviin tyhjinä seisoviin tiloihin, vastauksina vaihtelivat vanhusten palvelupisteestä kansalaistoriin. Helsinki on lähiöitä myöten täynnä potentiaalia, sekä materiaalista että aineetonta, joka odottaa vapauttamistaan.