Lauri Holappa: Länsimaiden poliittinen pelikenttä uudistuu
Kansalliskonservatiivinen oikeisto, teknokraattinen edistysmielisyys ja vasemmistopopulismi ovat korvaamassa vanhat poliittiset voimat.
Kansalliskonservatiivinen oikeisto, teknokraattinen edistysmielisyys ja vasemmistopopulismi ovat korvaamassa vanhat poliittiset voimat.
LÄNSIMAISET POLIITTISET JÄRJESTELMÄT ovat toisen maailmansodan jälkeen rakentuneet useimmiten sosiaalidemokraattisen vasemmiston ja talousliberaalin oikeiston välisen vastakkainasettelun varaan. Tässä vastakkainasettelussa on tietysti kaikissa maissa ja eri vaalijärjestelmissä kansallisia erityispiirteitä, mutta useimmissa maissa pääpuolueet ovat kuitenkin edustaneet jonkinlaista sosiaalidemokratian ja talousliberalismin suuntausta.
Toisinaan talousliberaali oikeisto on ollut niin sanotuissa arvokysymyksissä liberaalimpi ja toisinaan konservatiivisempi. Toisinaan sosiaalidemokraattinen vaihtoehto on profiloitunut sosialistiseksi, toisinaan taas vain ”demokraattiseksi”. Yleensä kuitenkin tyypillistä on ollut se, että sosiaalidemokraattinen vaihtoehto on kannattanut laajempaa talouden sääntelyä ja pyrkinyt vähentämään yhteiskunnan luokkajakoa, kun taas talousliberaali osapuoli on korostanut enemmän säätelyn purkamisen merkitystä.
Jo pidemmän aikaa politiikan tutkimuksessa on kuitenkin puhuttu siitä, että tämä jaottelu ei enää kuvasta julkisessa keskustelussa esiintyviä ideologisia jakolinjoja. Etenkin 1990-luvulla pääpuolueiden ideologiset erot olivat ehtineet kuihtua melko vähäisiksi. Pikemminkin ne tuntuivat monessa maassa edustavan varsin yhtenäistä konsensuslinjaa, jota haastoivat lähinnä puoluepolitiikan ulkopuoliset liikkeet ja toimijat.
Myöskään äänestäjäprofiilit eivät enää vastanneet perinteistä jakoa työväenluokkaan ja porvaristoon. Tämän vuoksi monien äänestäjäryhmien oli vaikea löytää poliittista kotia.
Viimein 2000-luvun alussa myös puoluekenttä alkoi hiljalleen uudistua, kun kansallismielisten, konservatiivisten ja maahanmuuttovastaisten oikeistopuolueiden kannatus rupesi kasvamaan. Tämä tendenssi on kiihtynyt viime vuosina: viimeistään Donald Trumpin ja Marine Le Penin vaalimenestys on tehnyt kansalliskonservatiivisesta oikeistosta globaalisti merkittävän poliittisen liikkeen.
Kansalliskonservatiivisen oikeiston erottaa perinteisestä oikeistosta sen populistinen valta-analyysi. Sen mukaan politiikan keskeisin ristiriitaulottuvuus vallitsee globalistisen ja vapaamielisen eliitin sekä konservatiivisen Tavallisen Kansan välillä. Tämä valta-analyysi säteilee kaikkialle kansalliskonservatiivisen oikeiston toiminnassa. Esimerkiksi valtamediaa pidetään kansalliskonservatiivisissa piireissä korruptoituneena eliitin äänitorvena. Samalla tavalla ajatellaan myös monista asiantuntijaryhmistä, minkä vuoksi muun muassa ilmastonmuutokseen suhtaudutaan kansalliskonservatiivien keskuudessa usein vähättelevästi.
Talouspoliittisesti kansalliskonsevatiivien linja vaihtelee maittain, mutta taloudelliseen vallanjakoon liittyvät kysymykset eivät ole koskaan kansalliskonservatiivisen projektin ytimessä. Sen vuoksi on virheellistä pitää kansalliskonservatismia vasemmistolaisena liikkeenä, kuten talousliberaalit oikeistolaiset ovat usein tehneet. Vaikka kansalliskonservatiivit saattavat toisinaan kannattaa talousliberaalia oikeistoa enemmän sääntelyä, ei kansalliskonsevatismiin kuulu analyysia yhteiskuntaluokkien välisestä taloudellisesta eriarvoisuudesta tai pyrkimyksiä demokratisoida talousjärjestelmää.
Uusi teknokratia
VIIMEISTÄÄN TRUMPIN NOUSU Yhdysvaltain presidentiksi on johtanut pyrkimyksiin luoda kansalliskonservatismille vastarintaa. Tämän ytimessä on ollut ennen kaikkea puhe totuuden jälkeisestä politiikasta, jolla on viitattu kansalliskonservatiivien pyrkimykseen vähätellä valtamediaa sekä asiantuntijatietoa.
Näyttääkin siltä, että kansalliskonservatismille on monissa maissa kehittymässä vastavoima, joka rakentaa oman poliittisen identiteettinsä kaiken kansalliskonservatismin vastustamisen varaan. Toistaiseksi tämä uusi liike on ilmentynyt selvimmin Ranskassa Emmanuel Macronin menestyksekkäässä presidentinvaalikampanjassa sekä hänen perustamassaan En Marche -puolueessa. Myös monissa muissa maissa on ollut pyrkimyksiä linnoittautua juuri Macronin edustaman poliittisen linjan taakse, mutta muualla se ei ole vielä tarkoittanut uusien puolueiden perustamista. Suomessakin käyty keskustelu tarpeesta luoda ”markkinatalouden tosiasiat” tunteva vapaamielinen ja markkinaliberaali poliittinen voima kuitenkin sisältää kaikuja samoista pyrkimyksistä ja samantyyppisestä yhteiskunta-analyysista.
Uutta kansalliskonservatismin vastavoimaa voidaan kutsua teknokraattiseksi edistysmielisyydeksi, sillä tämän ajattelutavan edustajat haluavat jatkuvasti korostaa olevansa tavanomaisen vasemmisto–oikeisto-jaottelun ulkopuolella. Teknokraattinen edistysmielisyys nojaa yhteiskunta-analyysiin, jonka mukaan politiikan keskeisin ristiriitaulottuvuus vallitsee positiivisesti tulevaisuuteen katsovan liberaalin ja tiedeperustaisen progressiivisuuden sekä tulevaisuuteen pelokkaasti katsovan konservatiivisen alkukantaisuuden välillä.
Teknokraattinen edistysmielisyys on perusasenteeltaan vapaamielistä ja globalisaatioon sekä Euroopan unioniin kritiikittömästi suhtautuvaa. Se pyrkii edustamaan juuri sitä pääkirjoitustoimittajien, Brysselin-kirjeenvaihtajien ja Paul Krugmanin Vakavasti Otettaviksi Miehiksi kutsumien ekonomistien linjaa, jota kansalliskonservatiivien on nähty vastustavan. Jos kansalliskonservatiivit edustavat julkisessa keskustelussa totuuden jälkeistä aikaa, pyrkii teknokraattinen edistysmielisyys edustamaan faktaa ja tiedettä.
Vaikka kansalliskonservatismi ja teknokraattinen edistysmielisyys ovat identiteettipoliittisesti toisilleen vastakkaisia poliittisia projekteja, on niissä myös olennainen yhtymäkohta. Myöskään teknokraattiseen edistysmielisyyteen ei kuulu juuri minkäänlaista taloudellista valta-analyysia. Itse asiassa teknokraattinen edistysmielisyys pyrkii unohtamaan yhteiskunnalliset valtasuhteet ylipäätään ja luomaan ”kaikille järkeviä” poliittisia vaihtoehtoja ennen kaikkea uusklassisen taloustieteen pohjalta. Mitään perusvastakohtaisuuksia esimerkiksi eri yhteiskuntaluokkien välillä ei oleteta vallitsevan, vallitsevien talousoppien katsotaan olevan ideologioista vapaita ja talouspolitiikkaan liittyvää asiantuntijatietoa pidetään poliittisesti neutraalina.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö useimmat edistysmieliset kannattaisi myös joitakin toimenpiteitä esimerkiksi tuloerojen kaventamiseksi. Usein teknokraattisessa edistysmielisyydessä hyväksytään kohtalaisen korkea veroaste ja säällinen perusturvan taso. Olennaista on kuitenkin se, että myös eriarvoisuutta käsitellään teknokraattisessa edistysmielisyydessä teknisenä ongelmana, joka on ratkaistavissa pienillä etuisuuksien muotoon ja tasoon liittyvillä uudistuksilla. Eriarvoisuutta ei siis mielletä rakenteelliseksi ongelmaksi, joka liittyisi vallassa olevaan kasvumalliin tai kapitalismiin itseensä.
Nouseva vasemmistopopulismi
GLOBAALIN FINANSSIKRIISIN JA EUROKRIISIN myötä on syntynyt myös uusi vasemmistolainen populismin muoto. Tässä yhteydessä populismin käsitettä käytetään sen akateemisessa merkityksessä viittaamaan sellaiseen poliittisen diskurssin muotoon, joka rakentuu altavastaajan ja voimakkaamman valtaapitävän eliitin välisen vastakkainasettelun varaan. Populismi ei siis itsessään tarkoita valheellisuutta tai yksinkertaistamista, vaan poliittista toimintaa, joka saa voimansa epäsymmetriseksi tulkitusta poliittisesta konfliktista.
Vasemmistopopulismi syntyi vastustamaan ennen talouskriisejä hegemonisessa asemassa ollutta uusliberaalia konsensusta, joka on rakentunut tiukan budjettikurin, jatkuvien työmarkkinaheikennysten, julkisten palveluiden markkinaistamisen ja finanssimarkkinoiden säätelyn purkamisen varaan. Tämä politiikkaohjelma esitettiin aiemmin (ja esitetään edelleen) usein väistämättömänä sekä poliittisesti neutraalina totuutena, joka kansalaisten on pakko hyväksyä. Vasemmistopopulismin sanomana on, että tämä konsensus on hyödyttänyt vain rikkainta yhtä prosenttia samalla, kun suurimman osan hyvinvointi ei ole ainakaan parantunut.
Vasemmistopopulismin näkyvimpiä edustajia ovat olleet presidentti- ja pääministeriehdokkaat Bernie Sanders Yhdysvalloissa, Jeremy Corbyn Britanniassa ja Jean-Luc Mélenchon Ranskassa. Lisäksi myös espanjalaisen Podemoksen ja Kreikan Syrizan nousu voidaan tulkita osaksi uutta vasemmistopopulismin aaltoa.
Vasemmistopopulismi vastustaa ennen kaikkea teknokraattisen edistysmielisyyden piirissä suosittua taloudellisen neutraliteetin oppia. Useimmat vasemmistopopulistit rakentavatkin makrotaloudellisen ajattelunsa jälkikeynesiläisten ja muiden kriittisten taloustieteen koulukuntien varaan. Vasemmistopopulismissa korostuu ennen kaikkea taloudellisten valta- ja luokkasuhteiden analyysi. Suuren eriarvoisuuden nähdään työntävän työttömät ja pienituloiset muun yhteiskunnan elämänmuodon ulkopuolelle ja rajaavan ihmisten tosiasiallisia valinnanmahdollisuuksia.
Vasemmistopopulistit ovat vapaamielisiä ja suhtautuvat maahanmuuttoon myönteisesti, mutta nämä teemat eivät yleensä korostu vasemmistopopulistien asialistalla, jota dominoivat leikkauspolitiikan ja taloudellisen eriarvoisuuden vastustaminen. Siinä missä teknokraattinen edistysmielisyys nojaa kannatuksessaan käytännössä yksinomaan isojen kaupunkien koulutettuun väestöön, pyrkivät vasemmistopopulistit luomaan laajaa koalitiota, joka keräisi yhteen talouskuripolitiikkaan pettynyttä nuorisoa ja varhaiskeski-ikäisiä sekä työttömiä ja muita heikossa taloudellisessa asemassa olevia ihmisiä.
Toistaiseksi vasemmistopopulismi on saanut suosiota ennen kaikkea nuorten äänestäjäryhmien keskuudessa. Monissa maissa nuoret kokevat, että tulevaisuus ei näytä jatkuvan talouskurin ilmapiirissä valoisalta. Niinpä esimerkiksi Corbynin johtaman Työvenpuolueen suosio 18–24-vuotiaiden keskuudessa on huikeat 70 prosenttia. Vanhimmissa ikäryhmissä puoluetta kannattaa vain noin 15 prosenttia äänestäjistä.
Puoluekentän tulevaisuudesta
SE JOHTAAKO UUSIEN POLIITTISTEN ryhmittymien nousu myös puoluekentän uusjakoon, riippuu kansallisista vaalijärjestelmistä sekä poliittisista kulttuureista. Suurimmat muutokset näyttävät tapahtuneen Ranskassa, jossa En Marche, Le Penin Kansallinen rintama ja Mélenchonin France insoumise ovat olleet nousussa Sosialistisen puolueen kannatuksen romahtaessa ja perinteisen oikeiston kannatuksen laskiessa. Yhdysvaltalaisessa kaksipuoluejärjestelmässä muutos taas on tapahtunut ennen kaikkea pääpuolueiden sisäisissä dynamiikoissa.
Kaikkialla perinteinen puoluejako on kuitenkin menettämässä merkitystään. Vaikka etenkin kaksipuoluejärjestelmissä vanhat puolueet jäänevät institutionaalisesti elämään, tosiasialliset yhteiskunnalliset kamppailut käydään uusien poliittisten blokkien välillä. Esimerkiksi Britannian Työväenpuolueen sisällä teknokraattinen edistysmielisyys ja vasemmistopopulismi käyvät raivoisaa kamppailua vallasta eikä ryhmittymien välillä vallitse juuri minkäänlaista solidaarisuutta.
Joissakin maissa muutokset saattavat tapahtua ainakin aluksi myös vain osittaisessa muodossa. Esimerkiksi vasemmistopopulismin kasvu edellyttää yleensä joko katastrofaalisen huonoa taloudellista tilannetta (kuten Kreikassa ja Espanjassa) tai hyvin eriarvoista yhteiskuntaa (kuten Yhdysvalloissa ja Britanniassa). Sen vuoksi on epätodennäköistä, että vasemmistopopulismi rantautuisi Pohjoismaihin aivan lähiaikoina. Sen sijaan identiteettipolitiikkaan enemmän kiinnittyneille kansalliselle konservatismille ja teknokraattiselle edistysmielisyydelle on myös Pohjoismaissa enemmän pelitilaa.
Puolueiden välisiä eroja ei pitäisi kuitenkaan analysoida vain kannatuksen haalimisen näkökulmasta. Puoluetoimijoiden olisi myös syytä kysyä, muodostavatko nykyiset puolueet ideologisesti mielekkäimmät ja yhtenäisimmät vaihtoehdot toisilleen. Yhteiskunnan rakenteen ja sosio-ekonomisen tilanteen muuttuessa myös poliittisen järjestelmän olisi syytä elää. Vanhojen rakenteiden ja niihin liittyvien näennäisten vastakkainasetteluiden tekohengittäminen viimeiseen asti ei ole ainakaan demokratian kannalta mielekästä.
Lauri Holappa on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Artikkeli on osa kirjoitussarjaa, jossa hahmotetaan länsimaiden poliittisen järjestelmän muutosta.