Luottamuksen varassa?

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Aikanaan keväällä 1992 kun Los Angelesissa mellakoitiin, paikalliset McDonald’sit välttyivät ilkivallalta. Ne näet tunnettiin ympäröivästä yhteisöstään välittävinä yrityksinä, joista saattoi saada jopa töitä. Kukapa sellaisia tahtoisi hävittää.

Tarina sisältyy Mikael Pentikäisen kirjaan Luottamus, joka on nimessään keksinyt hyvää tuottavan avainsanan lähes kaikkeen. Sen varassa voisi löytyä vastaus maailman suurimpiin haasteisiin kestävästä kehityksestä ja rauhasta köyhien toimeentuloon ja yhteiskuntien ylivelkaantumiseen.

Luottamus on Pentikäiselle ”ehtymätön luonnonvara”, ”pulppuava ja itsestään uusiutuva lähde”, joka ”lisääntyy jakamalla”. Se on ”kuin rakkaus, kiintymys, energisyys tai menestys, joka antaa voimaa sitä kokevalle”.

En pane vastaan, ja kuinka voisikaan. Hyvässä yhteiskunnassa ilmiselvästi ihmiset luottavat niin toisiinsa kuin sen instituutioihin, kunnioittavat kanssalaisiaan tasavertaisina vaikka toimivat erilaisissa hierarkioissa.

Silti ylenpalttisessa luottamuspuheessa on jokin banaali, ellei imelä sivumaku. Jokaisen on itse arvioitava konkreettisissa tilanteissa, missä kulloinkin kulkevat luottamuksen, hyväuskoisuuden ja naiiviuden häilyvät rajat.

Pentikäinen jos kuka sen tietää, ettei yritysjohtaja voi menestyksellä toimia ilman omistajien luottamusta. Jokaiseen johtajasopimukseen onkin kirjattu vakuutus sen varalta, että luottamus loppuu. Harva pois potkittu pomo putoaa tyhjän päälle, vaikka mustelmia siinä sieluun tuleekin.

Tavalliselle palkkatyöläiselle jäsenyys ammattiliitossa ja työttömyyskassassa ajaa samaa asiaa ja tuo kollektiivista turvaa. Ammattiyhdistysliikkeen kriitikotkin ottavat nopeasti yhteyttä sen juristeihin, jos työelämässä sattuu vastoinkäymisiä omalle kohdalle.

Luottamus ei välttämättä kanna kovinkaan pitkälle, ellei sen pohjana ole lujaa infrastruktuuria, yhteisesti sovittuja pelisääntöjä myös kriisitilanteisiin. Avioehto ei ole lähtökohtaisesti epäluottamuksen osoitus rakkaudesta solmitulle avioliitolle.

Erityisen ongelmallista on rakentaa suhteita luottamuksen varaan kahden keskenään epäsymmetrisen kumppanin välille. Suomen ja Neuvostoliiton välillä se esimerkiksi yltyi YYA-taiteeksi, joka tuotti 1970-luvulla jo elokuviakin.

Samaan aikaan fasadin takana väännettiin voimapolitiikkaa. Dominoivalla osapuolella kun on mahdollisuus valita, kenelle luottamuksensa antaa, vai vetääkö sen kokonaan pois. Kukaan itsenäisyyttään arvostava ei huoli joutua altavastaajana moisiin pihteihin.

Britanniaa ravisutti elokuussa 2011 raju mellakka-aalto, jossa patoutunut turhautuneisuus tai mitkä lie osattomuuden tunteet purkautuivat kauppojen laajamittaiseen ryöstelyyn. Niken tossut ja muut merkkituotteet olivat arvokas saalis siinä missä moninainen viihde-elektroniikka.

Yhteiskuntatieteilijät selittelivät, kuinka kyse oli kulutuskulttuurin statussymbolien suorasta uusjaosta. Protestit ja hävitysvimma eivät kohdistuneet vallan perinteisiin linnakkeisiin, vaan sinne missä eriarvoisuus näyttäytyi ihmisten arjessa.

Eikö meillä jokaisella ole muka oikeus ipadiin ja teräväpiirtotaulutelevisioon? Tarkemmin ajatellen brittihuligaanit taisivat itse asiassa osua kapitalistisen vallan ytimeen.

Kaikki liikeyritykset eivät joutuneet yhtä lailla kärsimään. Kirjakaupat saattoivat säilyä koskemattomina sellaisillakin kaduilla, joilla ei muuten näkynyt yhtäkään ehjää ikkunaa.

Luottamuksen kanssa sillä ei ollut tuon taivaallista tekemistä, vaan rieha todisti materian voittoa hengestä. Kirjakaupoista ei ollut ryövättävissä mitään sellaista, jota kaduilla mellastava väki koki olevansa vailla. Kustantamoissa on syytä olla huolissaan…

Julkaistu Demokraatissa 18.2.2014