Maailman eriarvoisuusraportti 2022 ja eriarvoisuuskeskustelun nousu 2010-luvulla
IFRS-säätiön puheenjohtaja Erkki Liikanen luki Lucas Chancelin, Thomas Pikettyn, Emmanuel Saezin ja Gabriel Zucmanin Maailman eriarvoisuusraportin (World Inequality Report 2022), joka innoitti hänet muistelemaan kohtaamisia Thomas Pikettyn ja muiden kirjoittajien kanssa.
Muistoja eriarvoisuuskeskustelun noususta 2010-luvulla
Vuoden 2013 joulukuussa järjestettiin unohtumaton luentotilaisuus Helsingissä Economicumin tiloissa. Luennoitsijoina olivat arvostetun taloustiedepalkinnon juuri voittaneet Hélène Rey ja Thomas Piketty. Yrjö Jahnssonin säätiö rahoitti alle 45-vuotiaille ekonomisteille suunnatut palkinnot.
Hélène Rey on tunnettu makrotaloustieteilijä, joka oli esiintynyt muun muassa kuuluisassa keskuspankkisymposiumissa Jackson Holessa. Ennen luentoa Rey vieraili Suomen Pankissa. Hän oli saanut pahan flunssan ja melkein menettänyt äänensä. Luennon pitäminen oli suuri ponnistus.
Sitten tuli vuoroon Thomas Piketty. Hän oli koonnut noiden kolmen tunnin esityksen aineiston yhteen luentoon. Sitä oli henkeäsalpaavaa seurata. Eriarvoisuutta kuvaavia tilastoja tippui vuosisatojen ajalta. Googlasin salaa tietoja Thomas Pikettystä. Ilmeni, että hän oli samalla viikolla julkaissut ranskaksi suurteoksen Pääoma 2000-luvulla (Le Capital au XXIe siècle). Tilasin sen vaivihkaa ja kirja tuli jouluksi.
Pikettyn tutkimustyö oli niin kiinnostavaa, että päätimme viedä sitä laajemmalle yleisölle. Toukokuussa 2014 Suomen Pankki järjestikin rahamuseossa tilaisuuden, jossa palkintoraadin jäsen Juuso Välimäki ja tohtori Markus Haavio avasivat Pikettyn tutkimusta. Talo oli täynnä.
Pikapikaa teos käännettiin englanniksi. Huhtikuussa 2014 kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin kokousten aikana se myytiin loppuun Washingtonin ja New Yorkin kirjakaupoista. Pikettystä tuli aikakauden rock-tähti.
Eriarvoisuuteen liittyvä tutkimus sai seuraavina vuosina paljon huomiota. Hieman myöhemmin olin Washingtonissa tilaisuudessa, joissa vieraana oli toinen eriarvoisuuden tutkija Emmanuel Saez. Tunnettu amerikkalainen taloustieteilijä Lawrence (Larry) Summers haastoi, mutta Saez piti pintansa.
Maailman eriarvoisuusraportti kuvaa taloudellisen eriarvoisuuden historiallista kasvua
Tutkimusyhteisö World Inequality Lab ja sen tuottama eriarvoisuustietokanta (WID.world) on perustettu jatkamaan 2010-luvulla laajentunutta eriarvoisuustutkimusta. Se on onnistunut saamaan laajan rahoituspohjan, jossa on mukana tunnettuja yliopistoja, säätiöitä ja kansainvälisiä järjestöjä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Suurin yksittäinen rahoittaja on Euroopan tutkimusneuvosto (European Research Council) 30 prosentin osuudella.
World Inequality Lab julkaisee muutaman vuoden välein maailman eriarvoisuutta käsittelevän raportin (World Inequality Report). Ensimmäinen julkaistiin vuonna 2018. Tuoreimman, vuoden 2022 julkaisun toimittivat Thomas Piketyn ja Emmanuel Saezin kanssa Lucas Chancel ja Gabriel Zucman, kaikki tunnettuja tutkijoita.
Vuoden 2022 julkaisun esipuheen ovat laatineet talousnobelistit Abhijit Banerjee ja Esther Duflo. He tekevät raportin pohjalta tylyn yhteenvedon: kaikkialla maailmassa Eurooppaa lukuun ottamatta köyhimmän 50 prosentin osuus tuloista on alle 15 prosenttia. Rikkain kymmenen prosenttia saa kaikkialla tuloista vähintään yli 40 prosenttia ja joillakin alueilla jopa 60 prosenttia.
Vielä enemmän pistää silmään varallisuudenjako. Köyhin puolikas omistaa kaksi prosenttia maailman varallisuudesta, rikkain kymmenesosa 76 prosenttia. Sen lisäksi rikkaimman prosentin osuus on kasvanut muita nopeammin. Vuosina 1995–2021 se on noussut 38 prosenttiin.
Historian kuvaus on myös synkkä. Vuosina 1950–1980 eriarvoisuus väheni USA:ssa ja Euroopassa, mutta myös Intiassa ja Kiinassa. Kun ajauduttiin 1970-luvun öljykriisin myötä taantumaan, nobelistien mielestä tehtiin hätäinen johtopäätös: taantuman aiheuttajina pidettiin instituutioita, jotka olivat pitäneet eriarvoisuuden alhaisena (minimipalkka, ammattiliitot, verot, regulaatio jne). Seurauksena valtion kontrollia rajoitettiin esimerkiksi Intiassa ja Kiinassa. Sittemmin Intiasta on tullut yksi eriarvoisimmista maista ja Kiina seuraa pian perässä.
Raportti on kokonaisuutena poikkeuksellinen tietopankki. Pikettyn tutkimusten tavoin historiallinen perspektiivi on pitkä – vuodesta 1820. Lopussa tullaan aivan viime aikoihin. Luku Rikkaat maat, köyhän hallitukset (Rich countries, poor governments) ulottuu koronaepidemiaan asti.
Yksityinen varallisuus on kasvanut. Sen sijaan julkinen varallisuus on supistunut voimakkaasti ja on jopa kääntynyt nettona negatiiviseksi, kun julkinen velka ylittää varallisuuden. USA:ssa ja Britanniassa näin on ollut pitkään, mutta julkisen varallisuuden supistuminen on vauhdittunut myös Saksassa, Ranskassa ja Japanissa. Se rajoittaa politiikan liikkumatilaa tästä eteenpäin. Erityisen voimakkaasti yksityisen varallisuuden osuus on kasvanut nousevissa talouksissa, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä.
Hiiliveroja käyttöönotettaessa otettava huomioon sosiaalinen oikeudenmukaisuus
Hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen on luku Globaali hiilieriarvoisuus (Global carbon inequality). Miten vähentää päästöjä tehokkaasti ja samalla estää, etteivät pienituloiset saa osakseen raskainta taakkaa? Ranskalaisten tutkijoiden synkkä kokemus keltaliiveistä näkyy ja tuntuu.
Ensinnäkin raportti korostaa, että pitää paljon paremmin seurata ja analysoida globaalia ekologista eriarvoisuutta. Sillä on monta muotoa. Ensinnäkin ovat ihmisten eriarvoiset mahdollisuudet käyttää luonnonvaroja, toiseksi päästöjen aiheuttamille haitoille altistutaan eriarvoisesti ja kolmanneksi väestön vaikutus ympäristön heikentymiseen on hyvin eriarvoista. Raportti kertoo, että tulohaarukan ylin prosentti aiheutti päästöjen kasvusta 21 prosenttia vuosina 1990–2019.
Hiilidioksidipäästöihin perustuvaa hiiliveroa tekijät pitävät periaatteessa voimakkaana välineenä päästöjen vähentämisessä. Harva muistaa, että Suomi on päästöverotuksen edelläkävijä. Monien kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomi oli ensimmäinen maa, joka otti käyttöön hiiliveron.
Muistan ajan hyvin, sillä toimin valtiovarainministerinä, kun Suomessa säädettiin hiiliverosta vuonna 1988 ja se tuli voimaan 1990. Valmisteleva virkamies oli nuori finanssineuvos Lasse Valtonen. Sosialidemokraatit ja kokoomus olivat suurimmat puolueet silloisessa Harri Holkerin hallituksessa, joka määritteli verouudistuksen reunaehdot kahden tavoitteen kautta. Ensinnäkin sanottiin, etteivät tuloluokkien väliset suhteet saa muuttua ja toiseksi, etteivät pienituloiset saa kärsiä. Määritettiin vyö ja henkselit. Kun välillisen veron nousu uhkasi heikentää suhteellisesti eniten pienituloisten toimeentuloa, tuloverotuksen uudistus samaan aikaan antoi mahdollisuuden toimia toiseen suuntaan.
Suomi sai siis hiiliveron vuonna 1990 kohtalaisen kivuttomasti. Sen sijaan Ranskassa polttoaineiden hiiliveron korotus eteni onnettomasti vuonna 2018, kun mielenosoittajat lähtivät keltaliivien johdolla kadulle, ja presidentti Emmanuel Macron lopulta ilmoitti peruvansa veronkorotukset. Raportin luvussa tutkijat arvioivat, että ympäristöpolitiikka näyttää epäreilulta, jos hiiliveron kaltaiset uudistukset suunnitellaan epäasianmukaisesti eikä oteta huomioon sosiaalisekonomista kontekstia, missä ne toimeenpannaan.
Mitä neuvoksi? Jos päästöihin liittyvää taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta ei integroida osaksi päätösvalmistelua, päästöjen vähentämistavoitetta ei voi saavuttaa. Tutkimus tarkastelee kulutusperäisen hiilijalanjäljen jakautumista eri tuloluokissa ja väittää, että pienituloisimman puolikkaan osalla vuoden 2030 päästövähennystavoite on USA:ssa jo saavutettu ja Ranskassakin ollaan lähellä. Siitä seuraa johtopäätös, että päästöjen vähennykset pitäisi jatkossa suunnata hyvätuloisempaan väestönosaan. USA:ssa suurituloisimman kymmenen prosentin pitäisi supistaa päästöjään peräti 90 prosenttia ja heitä vähemmän tienaavien keskituloisten 40 prosentinkin noin puolella.
Tämän vuoksi Chancel ja Piketty ovat esittäneet progressiivisia henkilökohtaiseen hiilijalanjälkeen tai varallisuuteen perustuvia hiiliveroja ja lisäksi muun muassa erityisveroja, jotka kohdistuvat suurituloisimpien kulutukseen. Mitä ne olisivat? Esimerkiksi jahteihin ja business-luokan lentoihin kohdistuvat verot. Ne tuskin yksinään riittäisivät kovin pitkälle, eivätkä ole helppo pala toteutettavaksi. Mutta tämäkin tutkimuksen tuoma näkökulma on tärkeä.
Oleellisinta on, että päästöjen vähentämiseen pyrkivien veroratkaisujen pitää ottaa tarkkaan huomioon niiden tulonjakovaikutukset. Lisääntyvien verotuottojen avulla voidaan lisätä heikoimmassa asemassa olevien suoria tukia, ne tarkkaan suunnaten.
Eriarvoisuudessa on eroja maiden välillä
Kirjan lopussa on myös maakohtaisia raportteja eriarvoisuuden kehityksestä. Mukana on 26 maata kaikista maanosista. Euroopasta osansa ovat saaneet Espanja, Italia, Puola, Ranska, Saksa, Iso-Britannia ja Ruotsi maista pienimpänä.
Ruotsin historiasta mainitaan, että se oli 1800-luvulla yksi eriarvoisimpia maita, kun muun muassa kansalaisoikeudet oli sidottu varallisuuteen. Kansalaisoikeuksien laajeneminen ja sosialidemokraattien aseman vahvistuminen johtivat Ruotsin hyvinvointivaltion rakentamiseen. Eriarvoisuus väheni ja väestön enemmistön tulot nousivat. Vaikka epätasa-arvo on lisääntynyt sitten 1980-luvun, Ruotsi on edelleen yksi tasa-arvoisimpia maita.
Venäjälle on myös oma lukunsa. Ennen vuoden 1917 vallankumousta Venäjän eriarvoisuus oli suurta. Vallankumous tietysti muutti tilanteen. Vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti toisen uuden lähdön. Pieni- ja keskituloisten tulot supistuivat. Kaikkein rikkaimmat voittivat merkittävästi uudesta talousjärjestyksestä, laajamittaisesta yksityistämisestä ja vähäisestä rahoitusvirtojen kontrollista.
Veronkierto varakkaimpien venäläisten kohdalla on ollut poikkeuksellisen korkeaa. Viimeisimpien tilastojen mukaan ylin kymmenen prosenttia saa 46 prosenttia kaikista tuloista ja varakkain kymmenys omistaa 74 prosenttia varallisuudesta. Ylin prosentti yksin omistaa varallisuudesta miltei puolet. Ruotsissa ylin prosentti omistaa 27 prosenttia. Aikamoinen ero.
Yhteenveto
Maailman eriarvoisuusraportti on suureen tilastotyöhön nojaava raportti. Sen tekijät ovat tunnettuja ekonomisteja, jotka ovat taloustieteen piirissä hyvin arvostettuja. Monissa maissa epätasa-arvosta käydäänkin viileää, faktapohjoista keskustelua.
Miksi se on Suomessa niin vaikeaa? Onko sosiaalinen media antanut yliotteen kiihkoilijoille? Jäitä hattuun. Kaikissa sivistysvaltioissa myös eriarvoisuus ja epätasa-arvo on tärkeä tutkimuksen ja keskustelun aihe. Siitä pitää tietää enemmän, jotta politiikkaa suunnataan oikein. Se on myös tärkeää, ettei huonosti harkituilla toimilla anneta turhaa polttoaineita populisteille.
Lucas Chancel, Thomas Piketty, Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman (toim.): World Inequality Report 2022, Harvard University Press (Belknapp Press) 2022, 320 s.
Erkki Liikanen oli työuransa alkuvaiheessa kansanedustaja, SDP:n puoluesihteeri ja ministeri. Hän siirtyi 39-vuotiaana Brysseliin toimien suurlähettiläänä ja komissaarina 14 vuotta. Sen jälkeen hän oli samanlaisen ajanjakson Suomen Pankin pääjohtajana. Nykyisin hän on muun muassa eurooppalaisen ajatuspaja Bruegelin ja Helsingin taloustieteen keskuksen Helsinki GSE:n johtokunnan puheenjohtaja.