Maija Mattila: Digitalisaatio ja työn muutos

SUHTAUTUMINEN DIGITALISAATIOON ON kaksijakoista. Yhtäältä on innostunut puhe digitalisaatiosta, keinoälystä ja kaikesta, mitkä ne mahdollistavat. Hallitusohjelmassa julkisten palveluiden ’tuottavuusloikkaan’ pyritään digitalisaation mahdollisuuksiin tarttumalla. Tämä tarkoittaa ohjelman mukaan muun muassa sitä, että julkinen päätöksenteko ”on innovatiivisesti mahdollistanut ja luonut Suomeen suotuisan toimintaympäristön digitaalisille palveluille ja teollisen internetin sovelluksille ja uusille liiketoimintamalleille”. (s. 26)

Liekö kuitenkin oireellista, että hallitusohjelmassa digitalisaatiosta ei puhuta lainkaan kohdassa ”Työllisyys ja kilpailukyky”? Kun digitalisaatiosta puhutaan työntekijän näkökulmasta, äänensävyt ovatkin toisinaan varsin vakavat. Puhutaan teknologisesta työttömyydestä, yksinkertaistaen siis siitä, että robotit vievät ihmisten työt.

DIGITALISAATION VAIKUTUKSEN ENNUSTAMISTA työpaikkoihin ja työtehtäviin hankaloittaa se, että tilastot kertovat aina menneisyydestä. Voimme siis tarkastella mennyttä muutosta ja tehdä sen perusteella valistuneita arvauksia tulevaisuudesta. Mutta ne ovat silti viime kädessä arvauksia.

Hankaluutta lisää se, että elämme digitalisaation toista aaltoa. Ensimmäisessä aallossa tulivat taloudelliset, nopeat, käytännölliset, ennustettavat ja helposti mitattavat muutokset. Toisessa aallossa muutokset ovat sen sijaan sosiaalisia ja kulttuurisia, hitaita mutta läpitunkevia sekä vaikeasti ennustettavissa ja mitattavissa.

Muutoksen vaihetta on kuvattu myös neljäntenä teollisena vallankumouksena. Ensimmäisessä vallankumouksessa tulivat höyrykoneet, toisessa massatuotanto ja kolmannessa automaatio. Neljättä teollista vallankumousta määrittää teollisuustyön muuttuminen tietotyöksi; hitsaaja ei enää hitsaa vaan ohjelmoi ja valvoo hitsausrobottia.

NÄYTTÄISI SILTÄ, että muutos on tapahtumassa ennen kaikkea työn sisällössä. Työn sisällön muutoksella on kuitenkin seurauksensa sille, mitkä tehtävät katoavat ja mitä tehtäviä syntyy. Tutkimus osoittaa, että teknologian kehitys on vienyt ennen kaikkea sellaisia työpaikkoja, joissa työtehtävät ovat rutiininomaisia. Oman ammattinsa puolesta huolissaan oleville lohtua tuonee kuitenkin se, että automatisaation riski on pienempi, kun muutosta arvioidaan tehtävä- eikä ammattipohjaisesti. Sellaisissakin ammateissa, joiden on ennustettu häviävän, saattaa olla paljon työtehtäviä, joissa kone ei voi korvata ihmistä.

Teknologian murrosta on helppo liioitella sanomalla, että teknologia korvaa ihmisen. Oikeammin olisi sanoa, että ihmisen rooli muuttuu, ei katoa. Ihminen on ajatteleva ja oppiva, ja hyvä keksimään työtä, josta on valmis maksamaan toiselle ihmiselle. Työtä syntyy ihmisen ja koneen väliin.

Mutta kiistatta tietynlaista työtä syntyy ja toisenlaista häviää, ja tämä aiheuttaa epäsuhdan ihmisten olemassa olevien ja toisaalta tarvittavien taitojen välille. Tarve joillekin taidoille häviää, eikä työmarkkinoiden muutos hyödytä kaikkia tasa-arvoisesti. Työmarkkinat polarisoituvat, kun työpaikkoja katoaa palkkatilastojen keskeltä ja ilmestyy yhtäältä matalapalkkaisille ja toisaalta korkeapalkkaisille aloille.

Tulotasojen ja tulonjaon vaikutukset eivät kuitenkaan ole vääjäämättömiä, vaan niihin vaikuttavat valtaa pitävien politiikka, yhtiöiden tapa organisoida työtä sekä yksilöiden henkilökohtaiset valinnat sen suhteen, miten he kouluttautuvat ja hankkivat elantonsa. Siksi teknologian kehitykseen ei kannata suhtautua deterministisesti luullen, että se omalakisuudessaan johdattaa meidät yhteiskuntaan, jossa meillä itsellämme ei olisi mitään sananvaltaa.

MITÄ MEIDÄN SIIS pitäisi tehdä? Monissa eri lähteissä korostuu koulutuksen ja elinikäisen oppimisen tärkeys. Koulussa olisi opittava varautumaan työn muutokseen ja oppimisen pitäisi olla mahdollista jatkuvasti työuran aikana. Työtehtävästä toiseen siirrettäviä taitoja ovat ainakin joustavuus, oma-aloitteisuus, oman työn johtaminen ja oppimisen osaaminen.

Determinismistä luopuminen tarkoittaa myös, että meidän on käytävä yhteiskunnassa moraalis-eettistä keskustelua teknologian käytöstä. Se, että robotit pystyvät hoitamaan monia tehtäviä ei tarkoita, että niiden pitäisi. Jos esimerkiksi haluamme lisätä robottien käyttöä vanhustenhoivassa, miksi korvata ihminen seurustelevalla robotilla, kun robottia voi hyödyntää raskaammissa tehtävissä?

MEIDÄN ON MYÖS pohdittava sitä, mitä käy ja mitä haluamme käyvän ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Kun teknologia tulee asiakaspalvelijan ja asiakkaan väliin, työtekijä muuttuu näkymättömäksi. Tällöin emme välttämättä ymmärrä liittää työntekijöihin inhimillisiä piirteitä. Ilmiö ei ole uusi, mutta teknologinen kehitys kärjistää sitä. On riski, että työntekijät nähdään vain teknologian jatkeina eikä inhimillisinä olentoina.

Teknologia mahdollistaa lisäksi valtavien tietomäärien keräämisen ihmisistä ja kaikesta siitä, mitä teemme. Onko tiedon keräämistä koskeva lainsäädäntö ajan tasalla ja mitä eettisiä kysymyksiä tiedon käyttämiseen liittyy? Miten työntekijöitä valvotaan tulevaisuudessa – tai jo nyt? Esimerkiksi Uber-kuljetuspalvelun lokiin jää tieto siitä, mitä reittiä kuljettaja on ajanut.

On myös kysyttävä, mitkä työn tekemisen tavat ovat aidosti uusia ja mitkä eivät. Onko siis riski, että lainsäätäjät kiiruhtavat sääntelemään internetin alustojen kautta välitettyä työtä uudella tavalla, vaikka työntekijän suhde työnantajaan on edelleen sama kuin aina ennenkin?

Ottaen huomioon, että digitalisaatio on jo monin paikoin muokannut yhteiskuntia ja tapaamme olla ihmisiä, julkisella keskustelulla digitalisaation monista ulottuvuuksista on jo kiire. On turha vaipua toimettomuuteen ’päälle vyöryvän’ teknologian edessä. Yhtä turhaa on aloittaa keskustelua siitä, haluammeko uutta teknologiaa vai emme. Uutta teknologiaa on ja tulee lisää, eri asia on, mitä sillä teemme.

Maija Mattila

Kirjoittaja työskentelee Kalevi Sorsa -säätiössä projektitutkijana. 

Kirjoitus on laadittu Tampereella 2.–3.11.2017 järjestettyjen Työelämän tutkimuspäivien ”Ammattilaisuus digimurroksessa” -työryhmän ja ”Ammattien muutos ja digitalisaatio” -symposiumin puheenvuorojen pohjalta. Kirjoituksen taustatietoina on käytetty myös Marjaana Toimisen raporttia Välähdyksiä tulevaisuudesta (2017, rahoittajina Sitra ja Työeläkevakuuttajat Tela), Stanfordin yliopiston Artificial Intelligence and Life in 2030 -raporttia (syyskuu 2016) sekä Kansainvälisen työjärjestön (ILO) tutkijan Valerio de Stefanon raporttia The rise of the ”just-in-time workforce”: On-demand work, crowdwork and labour protection in the ”gig-economy” (2016).