Maria Lähteenmäki: Tuleeko valtion suojella kaikkia siviilejään?

Maailmassa kuolee jokainen päivä tuhansia siviilejä aseellisissa konflikteissa. Suomessakin on syytä pohtia, miten se valtiona on aikojen saatossa kohdellut siviiliväestöään ja miten se kohtelee nykyajan sota-alueiden pakolaisia.

Maailmassa kuolee jokainen päivä tuhansia siviilejä aseellisissa konflikteissa. Suomessakin on syytä pohtia, miten se valtiona on aikojen saatossa kohdellut siviiliväestöään ja miten se kohtelee nykyajan sota-alueiden pakolaisia.

 

SAIN VIIME VUODEN PUOLELLA viestin toimittaja Kai Bymanilta, joka oli kiinnostunut Itä- ja Pohjois-Suomen ihmisten kokemuksista kriisivuosina. Kerroin viimeisteleväni partisaani-iskuja koskettavaa artikkelia Historiantutkimuksen etiikka -teokseen (ilmestyy syksyllä 2017). Tekstini keskittyy siihen, miten partisaaneista on Suomessa kirjoitettu sodan jälkeen.

Kerroin myös omaakin sukukuntaani koskettaneesta partisaani-iskusta lappilaiseen Lokan kylään. Ja siitä, miten noin 70-henkinen sissijoukko poltti kyläläisiä elävältä ja ampui lapsia – kaikkiaan 21 ihmistä. Lopuksi sissit ottivat Elma-mummon kansakouluikäisen siskon mukaansa ja veivät hänet Kantalahteen ja sieltä edelleen Montegorskiin lastenkotiin.

Tytön kohtalo oli ainulaatuisuudessaan niin erikoinen, että kysyin partisaanihistoriaa tutkineilta venäläisiltä kollegoiltani, oliko sisseillä tapana raahata nuoria tyttöjä rajan yli. Ei todellakaan. Vankeja kyllä otettiin, mutta he olivat sotilaita tai aikuisia, joilta haluttiin tietoja. Kun ne oli saatu, vangit ammuttiin.

Toinen erikoisuus noissa tapahtumissa on se, että Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä kieltäytyi evakuoimasta pienten yhteisöjen väkeä, vaikka saksalainen komentaja Eduard Dietl sitä esitti. Perusteluksi Hillilä totesi, että jos alue tyhjennetään kokonaan, partisaanit saavuttavat tavoitteensa.

 

KESKUSTELUSTA BYMANIN KANSSA kehkeytyi MOT-ohjelma, jonka TV1 näytti 29. toukokuuta. Esittelin siinä Kansallisarkistossa olevaa Hillilän kieltäytymisestä kertovaa kirjettä, joka oli osoitettu päämajaan kenraali A. F. Airolle. Sota-ajan asiakirjojen valossa on kiistatonta, että syrjäseutujen ihmiset jätettiin ihmiskilviksi.

Joku katsoja väitti Iltalehden kommenttiosastolla ohjelmassa vedetyn mutkia suoriksi: ”varsinaista evakuointia ei tarvittu kun Saksa ja Suomi olivat edenneet kauaksi Neuvostoliiton alueelle, joten vaaraa ei näyttänyt olevan”. Tässä sekoitetaan Petroskoin retki pohjoiseen rintamaan. Puheena olevilla alueilla saksalaiset eivät todellakaan edenneet edes Muurmannin (Kirovin) radalle asti.

Toinen (naispuolinen) kommentoija taas väitti, että ”ne olivat suomalaiset kommunistisiat, jotka auttoivat noita partisaaneja näyttämällä parhaat reitit”. Tähän ei voi muuta sanoa kuin että ”kommunistisiat” istuivat tuolloin turvasäilössä.

Kolmas katsoi, että valtion syyttäminen on mustavalkoista, ja neljäs ihmetteli: ”Kun Yle tekee vihdoin neuvostopartisaanien murharetkistä ohjelman niin tietysti niistä syytetään Suomen valtiojohtoa!”

Osa katsojista siis selvästi loukkaantui ”valtion” puolesta. Sitä puolustettiin ja sen tekoja seliteltiin. Samalla pilkattiin tutkijaa ja toimittajaa, jotka olivat rohjenneet esittää virallisesta kertomuksesta poikkeavan näkemyksen: valtio suojeli kriisiaikana vain osaa siviiliväestöstään.

 

EPISODI PALAUTTI MIELEENI 1800‒1900-luvun vaihteessa laajasti tutkijapiireihin levinneen ‒ ja jo antiikin aikaisen ‒ ajatuksen valtiosta. Valtio on kuin elävä olento, se syntyy ja kukoistaa, se iloitsee ja suree, se taistelee alueistaan ja suojelee väestöään.

Valtio on persoonana aina tärkeämpi kuin yksilöt. Sittemmin yhteiskuntafilosofi Max Weber muistutti, että valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli. Voiko valtio näin ollen tehdä aivan mitä haluaa?

Palautetta ohjelmasta antaneista juuri kukaan ei lähtenyt pohtimaan siviiliuhrien kohtaloa tai asian karmaisevaa ajankohtaisuutta. Tiedämme, että toisen maailmansodan taisteluissa ja iskuissa kuolleista noin 62 miljoonasta ihmisestä 60 prosenttia oli siviilejä.

Jugoslavian hajoamissodissa siviiliuhrien osuus oli vieläkin suurempi, ja sama suuntaus näkyy myös nykypäivän monimuotoisissa konflikteissa. Taisteluja käydään siviilien seassa ja heitä pidetään usein jopa iskujen pääkohteina.

Ei siis ole ollenkaan vähäpätöistä tai merkityksetöntä pohtia, miten ja millä perusteilla Suomi valtiona on aikojen saatossa kohdellut siviiliväestöään, ja miten se kohtelee nykyajan sota-alueiden siviilipakolaisia.

Katsojakommentit kertovat myös yllättävän heikosta historia-tietämyksestä, vaikka sotaa koskevat kirjat ovat kestosuosikkeja esimerkiksi joulu- ja isänpäivämarkkinoilla. Näyttää huolestuttavasti siltä, että kaupaksi käyvät lähinnä teokset, jotka tukevat urautuneita näkemystä menneisyyden monitasoisista tapahtumista.

 

Maria Lähteenmäki on historian professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen uusin teoksensa Jälkiä lumessa. Arktisen Suomen pitkä historia liittyy Suomen satavuotisjuhlintaan ja asemaan Arktisen neuvoston uutena puheenjohtajana. Kirja on ladattavissa ilmaiseksi 9.6. klo 15 lähtien sekä suomeksi että englanniksi valtioneuvoston kanslian kotisivuilta (http://vnk.fi/julkaisut).

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter