Markus Holmgren: Mitä korona kertoo Kiinasta?

Sorsa -säätiö on kutsunut eri alojen asiantuntijoita pohtimaan miten koronaviruksen aiheuttama kriisi vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin kestäessään ja ennenkaikkea sitä, miten tästä tullaan pääsemään eteenpäin.

Sarjan ensimmäisessä artikkelissa Markus Holmgren esittelee tavoitteita Kiinan käyttämien pandemian hallintakeinojen taustalla ja rakentaa yhteyden Kiinan ulko- ja sisäpolitiikan välille.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Ihmiseen tarttuvan COVID-19 viruksen syntysijana Kiina oli luonnollisesti ensimmäinen torjuntatoimiin ryhtynyt valtio ja siten se on toiminut esimerkkinä muille. Kiinan käyttämien voimakeinojen nopeus on kuitenkin osoittautunut olevan kansalaisten vapauksista enemmän välittävien valtioiden ulottumattomissa. Kriiseihin reagoimisen (ja varautumisen) tavat kertovatkin yhteiskunnan vallan rakenteista paljon ja siksi on syytä heti alkuun käydä lyhyesti läpi muutama Kiinan järjestelmän keskeinen vahvuus ja heikkous suhteessa poikkeustoimia vaativista kriiseistä selviämiseen.

Kiinan poliittisessa järjestelmässä on kriiseihin reagoimisen suhteen useimpiin keskeisimpiin kilpakumppaneihinsa verrattuna monta etulyöntiasemaa. Näistä esimerkkejä ovat:
1) Valtion vaikutus talouteen on jo valmiiksi lähempänä sitä tasoa, mille länsimaat ovat tyypillisesti siirtyneet sotien ja suurkatastrofien aikana. Tästä johtuen markkinoille puuttuminen esimerkiksi huoltovarmuuden ylläpitämiseksi on Kiinalle verrattain yksinkertaista.
2)  Kiinan kansalaiset ovat tottuneet autoritäärisiin hallintakeinoihin ja vapauksien rajoittamiseen, mikä helpottaa yhteiskuntarauhan ylläpitämistä poikkeustoimien aikana.
3) Kiinan kansalaiset ovat tottuneet julkispalveluiden rajalliseen tasoon, mikä helpottaa yhteiskuntarauhan ylläpitämistä terveydenhuoltokapasiteetin ylikuormittuessa.
4) Kiinalla on runsaasti kokemusta ja logistista osaamista massiivisten projektien ja väestönsiirtojen toteuttamiseksi, kuten nähtiin esimerkiksi uusien sairaaloiden rakentamisessa ja lääkärien siirtämisessä Hubein maakuntaan.

Samalla Kiinan poliittisella järjestelmällä on kuitenkin myös heikkouksia, mistä hyviä esimerkkejä ovat:
1) Autoritäärinen valtajärjestelmä ei tyypillisesti taivu vaan napsahtaa poikki massiivisten kansannousujen saattelemana. Koska hyvinvoinnin lisääntyminen on keskeinen vallanpitäjien legitimiteetin rakentaja, kriisit näyttäytyvät aina uhkana vallitsevalle järjestykselle. Tämä lisää mediatilan hallinnan tarvetta.
2) Järjestelmälle ominaiset sananvapauden puutteet hidastavat ja estävät kriisin ratkaisemiseksi hyödyllisen tiedon kulkua sekä ylhäältä alas- että alhaalta ylöspäin.
3) Samalla virheistä oppiminen vaikeutuu ja vaadittavat uudistukset jäävät helposti tekemättä.
4) Korruptio, verorekisterin puutteet ja kotimaan paperittomien määrä tekevät avun tehokkaasta ohjaamisesta ja apua eniten tarvitsevien auttamisesta vaikeaa.

Yllä luetellut järjestelmätason heikkoudet auttavat vahvuuksiin keskittymistä paremmin ymmärtämään Kiinan toimia. Tämä perustuu siihen, että menetyksen uhka saa tyypillisesti niin yksilöt kuin organisaatiotkin uusien voittojen mahdollisuutta helpommin liikkeelle samalla kun valmius riskinottoon vähenee. Kansalaisten hyvinvointia uhkaavina aikoina Kiinan kommunistisen puolueen (KKP:n) on käytettävä kasvukausiin verrattuna enemmän resursseja oman asemansa legitimoimiseen, mikä näkyy myös maan ulkopolitiikassa. Ulkopolitiikkaa tehdään ensisijaisesti sisäpolitiikkaa varten.

Ensimmäisenä viruksen hampaisiin ajautuneena valtiona Kiinan talous oli samalla ensimmäinen, joka joutui kärsimään poikkeustilasta. Siksi se voi myös olla ensimmäinen, joka pääsee palaamaan normaalitalouden piirin. Mikäli näin käy, voivat riskisijoittamisesta kiinnostuneet kiinalaiset saada mahdollisuuden käyttää tilaisuutta ulkomaisten osakkeiden ja kiinteän maaomaisuuden ostamiseen halvalla, sekä oman tuotantonsa globaalin markkinaosuuden kasvattamiseen koronan kourissa pahemmin yskivien tuotantoketjujen osien kustannuksella.

Nykyisellään globaalitalous on hyvin kaukana vapaan kilpailun tavoitetilasta valtioiden pyrkiessä kaikin keinoin turvaamaan kotimaisten yritysten selviämisen ja huoltovarmuuden säilymisen. Nykyjärjestelmässä globaalin kriisiajan talous on pitkälti kilpailua siitä, kuka pystyy hupenevin voimavaroin saamaan eniten aikaan ja vahvistamaan asemaansa muiden kustannuksella. Kyseessä ei ole niin kutsuttu nollasummapeli, mutta myllerrykset tuottavat aina uusia voittajia ja häviäjiä.

Hubein maakunnassa ja erityisesti sen pääkaupungissa Wuhanissa käytännössä kaikki tuotanto on seisonut tiukoista karanteenitoimista johtuen jo pitkään. Samalla muu Kiina on ilmeisesti pystynyt pyörimään hyvinkin normaaliin tapaan. Tässä suhteessa Kiinan tilanne näyttäisi olevan merkittävästi erilainen verrattuna useisiin muihin viruksen pahasti runtelemiin maihin, joissa karanteenitoimet eivät ole jääneet alueellisesti yhtä rajallisiksi. Tästä nousee kysymys, miksi Kiina on ryhtynyt globaalilla mittapuulla poikkeuksellisen rivakoihin ja voimakasotteisiin poikkeustoimiin?

Kysymykseen löytyy useita vastauksia. Näistä yksinkertaisin perustuu vaihteleviin näkemyksiin siitä, miten viruksen leviämisestä seuraavat haitat saadaan parhaiten minimoitua. Voi olla aivan mahdollista, että suurena maana Kiina on erityisen kykenevä pitämään huoltovarmuuden kunnossa yhden alueen pysyessä suljettuna ja että siksi voimakeinoin ylläpidetty tiukka alueellinen karanteenipolitiikka todella on tehokkain keino minimoida haittoja. Oli niin tai näin, todennäköisempänä pitäisin kuitenkin sitä, että tehokkuuden maksimoinnin sijasta toimien taustalla vaikuttaa sisäsyntyinen muutoksenpelko ja järjestelmään perustuva haluttomuus toimia millään muulla tavalla.

Palataan yllä mainitsemiini Kiinan poliittisen järjestelmän heikkouksiin ja syvennetään hieman.

Kriisin aikaisissa toimissa ihmisten hyvinvointi ja taloudellinen kasvu asettuvat normaalitilaa selvemmin vastakkain. Hallitukset ympäri maailman joutuvat pohtimaan, kuinka kauan ihmiset voidaan pitää poissa töiden ja kulutuskohteiden ääreltä ennen kuin siitä aiheutuvat haitat kohoavat viruksen suoria haittoja suuremmiksi. Sama pätee myös toisinpäin, ja se kummasta suunnasta kysymystä lähestytään saattaa kertoa poliittisen johdon arvomaailmasta paljonkin.

Kiinan tapauksessa puhutaan vähintäänkin lähellä diktatuuria olevasta autoritäärisestä byrokratiasta, järjestelmästä, jossa vallan kierron puute pakottaa valtaeliitin panostamaan vallitsevan tilan ylläpitämiseen niin taloudellisten kuin hallinnollistenkin uudistusten kustannuksella. Palaamme aikaisempaan väitteeseeni autoritääristen järjestelmien joustamattomuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että KKP:lle yhteiskunnan vakaus ja informaatioilmatilan hallinta näyttäytyy helposti arvoista korkeimpana. Korkeampana kuin itse kriisiin vastaaminen. Samalla poikkeustila tarjoaa otollisen tilaisuuden vallan syventämiseen eli otteen kansasta tiukentamiseen. Yhdessä nämä kaksi tekijää tarjoavat vahvan kannusteen reagoida kriisiin sopeutumisen sijasta voimatoimin. Suomi puolestaan on hyvä esimerkki maasta, joka pyrkii sopeutumaan kriisiin eli pyörimään mahdollisimman hyvin kriisin aikana.

Poikkeustilatoimet oikeuttava hätätila onkin usein vallasta tiukasti kiinni pitävän eliitin pienen unelman täyttymys. Poikkeustilan aikana ihmiset paitsi tottuvat poikkeustoimiin, myös ovat normaalitilaan verrattuna valmiimpia nielemään vapauksiensa rajoittamista. Hyviä esimerkkejä kriisin mahdollistamista hallinnantiukennuksista ovat:
1) Valvonnan lisääminen esimerkiksi viruksen leviämisen seuraamisen nimissä.
2) Sananvapauden rajoittaminen valheellisen ja haitallisen informaation leviämisen estämisen nimissä.
3) Tuotantolaitosten siirtäminen julkiseen omistukseen tai kontrolliin huoltovarmuuden varmistamisen nimissä.
4) Turvallisuushenkilöiden, kuten sotilaiden, poliisien ja miliisien määrän ja/tai valtaoikeuksien lisääminen, esimerkiksi karanteenitoimien valvomisen nimissä.

Usein tavoitteellista, ja hyvin tavanomaista onkin, että poikkeustilan oikeuttamat valvonnan kiristykset ja demokratian heikennykset jäävät poikkeustilanteen päätyttyä voimaan. Yhteiskunnan demokraattisuuden resilienssi eli sitkeys mitataankin silloin, kun valmiuslaki otetaan pois käytöstä, ei silloin, kun se otetaan käyttöön. Varoittavan esimerkin resilienssin puutteesta näemme Unkarissa, jossa Orban käytti koronakriisiä asemansa jähmettämiseen. Kiinassa demokraattisia käytänteitä noudatetaan ainoastaan paikallistasolla, mutta sielläkin ihmiset ovat valmiita puolustamaan oikeuksiaan ja keskusvalta joutuu siksi jatkuvasti sekä vahvistamaan että uusintamaan asemaansa.

Tyypillisesti lamat, laskusuhdanteet ja lähes kaikki katastrofit heikentävät eliitin valtaa opposition kustannuksella riippumatta siitä missä määrin tilanteen muutokset ovat eliitin vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tämä ei kuitenkaan ole kehityskulkuna välttämätön, vaan kriisit voivat toimia myös eliitin suosion kasvattajina. Esimerkiksi sodat ovat hyvä esimerkki tyypillisesti johtajien suosion vahvistavasta kriisistä ja vaikuttaakin siltä, että mikä eksistentiaalisempi, eli olemassaoloa uhkaavampi, kriisi on kyseessä, sitä todennäköisemmin johdon suosio lisääntyy.

Suosion ylläpitäminen kriisiä seuraavan taloudellisen laskusuhdanteen aikana on kuitenkin huomattavasti aktiivitilannetta hankalampaa riippumatta siitä, kuinka akuutista kriisistä puhutaan. Tästä johtuen Kiinan yhteiskunnalliselle vakaudelle kriisin nopea päättyminen ja tehokkaat elvytystoimet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tätäkin tärkeämpää KKP:lle kuitenkin on onnistua asemoimaan julkiskuva niin, että kriisistä selviytyminen näyttäytyy sen toiminnan ansiona. Tässä palaamme jälleen yhteiskunnallisen vakauden tavoitteeseen ja valtapoliittiseen joustamattomuuteen.

Järjestelmän ja eliitin aseman oikeuttava pullistelu on kuitenkin koronan tapauksessa erittäin vaikeaa, koska julkisvallan reagointi epidemian alkuvaiheissa oli hidasta. Useat hallitukselle tyypillisesti uskollisetkin nettijournalistit ja aktivistit ovat kritisoineet hallituksen toimia ja joutuneet sen seurauksena sensuroinnin kohteiksi. Ulkoapäin kehitystä on vaikea arvioida, mutta vaikuttaa siltä, että KKP on lisännyt aktiivisuuttaan nettisensuroinnin suhteen. Toisaalta taustalla voi ylhäältäpäin tulleen ohjeistuksen sijasta olla poikkeuksellisesta tilanteesta hämmentyneet alemman tason virkamiehet, jotka omaa nahkaansa suojellakseen valitsevat mieluummin ylittää kuin alittaa hallituksen sensuuritoiveet.

Vaikeasta sensuuri-ilmastosta johtuen Kiinasta on kuitenkin mahdotonta saada luotettavaa tietoa viruksen etenemisestä ja varmaa on vain se, ettei virallisiin tilastoihin voi luottaa. On täysin mahdollista, että virus on jo levinnyt Hubein maakunnan ulkopuolellekin ja ettei Wuhanissa nähtyjen karanteenitoimien mittaluokkaan silti enää ryhdytä, ellei tilanne paikallisesti äidy niin pahaksi, ettei totuuden peittely enää onnistu. Tässä kohtaa mediassa usein toisteltu vertauskuva Neuvostoliiton reagoinnista Tšernobylin onnettomuuteen voi hyvin olla aiheellinen, vaikka vielä viitteitä mitenkään vastaavan mittaluokan legitimiteettikadosta ei ole nähtävissä.

Voi myös käydä aivan toisin. Mikäli Kiina onnistuu välttämään uusien aaltojen puhkeamisen tai selviää kriisistä eristämällä yksi alue kerrallaan muun maan jatkaessa taloudellista toimintaa täysmääräisesti tai lähes täysmääräisesti, niin KKP voi vielä selvitä ilman asemansa ja julkisuuskuvansa merkittävää rapautumista.

Osittaista imagotappiota ei kuitenkaan enää voida välttää, sillä globaali talouslama vaikuttaa myös Kiinaan ja on hyvin epätodennäköistä, että tälle tai ensi vuodelle kaavailtuja kasvulukuja voitaisiin enää saavuttaa. Lähettämällä pandemiasta kärsiville maille apupaketteja Kiina on pyrkinyt luomaan kuvaa tilanteen hallussa pitävästä ja vastuunsa kantavasta supervallasta. Vaikka samalla Kiina voi toivoa onnistuvansa pääsemään vastaanottajamaiden suosioon, näkisin eleen kuitenkin olevan suunnattu ensisijaisesti omille kansalaisille. Ulkopolitiikkaa tehdään ensisijaisesti sisäpolitiikkaa varten.

Yhteenvedon omaisesti arvioisin, että koronan seurauksena Kiinan sisä- tai ulkopoliittinen asema tuskin merkittävästi horjuu tai vahvistuu. Jonkin verran muutosta molempien suhteen saattaa tapahtua riippuen siitä, kuinka tehokkaasti Kiina kriisinsä selättää, mutta mitään uutta ja uskaliasta en sieltä odota. Kiinan ulkopolitiikasta kiinnostuneiden kannattaakin seurata myös Kiinan sisäpolitiikkaa. Sisäiset epävakaudet usein ennustavat panostuksia ulkopolitiikkaan, sillä aktiivinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on usein helppo keino lisätä kansansuosiota. Samasta syystä en pidä todennäköisenä kriisistä aiheutuvien kustannusten johtavan resurssien keskittämiseen sisäisiin aisoihin. Varsinkaan, koska Kiinan kasvu nojaa enenevissä määrin vientiteollisuuteen. Tyynnytelläkseen kriisistä kärsinyttä kansaa Kiina saattaisi esimerkiksi päätyä panostamaan työllisyyteen, mikä todennäköisesti tapahtuisi pääasiassa matalan koulutusasteen vientisektoreilla, ja kuuluisi siten Kiinan Uusi silkkitie -hankkeen ytimeen. Uusi silkkitie -hanke puolestaan ei ole siirtymässä ykkösprojektin paikalta minnekään, koska KKP:n pääsihteeri Xi Jinping on sitonut imagonsa siihen hyvin tiukasti, eikä Xi hänkään ole lähdössä minnekään.

**

Markus Holmgren on yksityinen kansainvälisen talous- ja turvallisuuspolitiikanalaan erikoistunut tutkija ja konsultti. Aikaisemmissa julkaisuissaan hän on perehtynyt mm. Kiinan Uusi silkkitie -hankkeen ja Euraasian talousunionin kehitykseen, sekä Euraasian resurssimarkkinoihin.