Marttinen: Koronakriisi – ovi uuteen talousmalliin?

Kalevi Sorsa -säätiö on kutsunut eri alojen asiantuntijoita pohtimaan, miten koronaviruksen aiheuttama kriisi vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin kestäessään ja ennenkaikkea sitä, miten tästä tullaan pääsemään eteenpäin.

SAK:n ekonomisti Anni Marttinen pohtii Sorsa -säätiön blogissa millainen voisi olla uusi talousjärjestelmä koronakriisin jälkeen. Voitaisiinko talouden onnistumista mitata hyvinvoinnilla ja eriarvoisuuden vähentämisellä BKT:n sijaan? Entä miten kriisistä selviää EU ja sen taloussäännöstö?

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Millainen maailma on koronakriisin jälkeen? Koronaviruskriisin kaltainen sokki ravistelee nykyisen talousjärjestelmän rakenteita ja olisi menetys, jos tällaisesta myrskystä emme oppisi mitään. Jo ennen kriisiä syksyllä 2019 talousjärjestelmämme aikakauden loppu julistettiin kansainvälisessä Financial Times-lehdessä. Suomi vei puheenjohtajuuskaudellaan EU:ssa aktiivisesti eteenpäin hyvinvointitalouskäsitettä, ja uusi komissio on sitoutunut laajentamaan EU:n talouden ohjaukseen sosiaalista kehitystä seuraavia mittareita. Murroksen merkeiltä on vaikea välttyä. Kriisi on osoittanut, että yhteiskunnan toimimisen keskiössä on oltava terveydenhuolto ja sosioekonominen turva, joka rakennetaan ympäristön ja ilmaston rajoitusten mukaan. Näitä päätöksiä ohjaa hallituksen poliittiset päätökset, mutta yhtä lailla koko talousjärjestelmämme rakenteet, mittaristo ja raamit.

Mikä on talouspolitiikan tärkein tavoite? Moni taloustieteilijä ja poliitikko vastaisi kansalaisten hyvinvointi. Mikä meidät sinne johdattaa, liittyy mittareihin, jolla hyvinvointia päätetään mitata. Mittarin tai mittarikorin valinta talouspolitiikassa merkitsee suuntaa. Edelleen talouspolitiikkamme mittariston keskiössä on bruttokansantuote (BKT). BKT laskee yhteen kaikki taloudessa tapahtuvan transaktiot – kaikki hyvinvointia lisäävä toiminta, josta ei makseta, uupuu laskuista. Eli työ, josta ei saa vastineeksi rahaa, on käytännössä arvotonta tämän ajattelun kautta kuten esimerkiksi vapaaehtoistyö. Globaalisti suurin palkaton palvelu on hoiva, joka edelleen asettuu naisten harteille.

Bruttokansantuotteen kehitti Simon Kuznets vuonna 1934 mittaamaan talouden toimintaa. Mittaria käytettiin silloin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen kongressin raportissa, jossa Kuznets itse mainitsi, että BKT:ta ei tulisi käyttää hyvinvoinnin mittarina sen selkeiden puutteiden takia. BKT:sta ja talouden kasvusta tuli kuitenkin politiikan päämäärä. Yhdellä luvulla pystyttiin helposti viestimään taloudesta ja vertailemaan valtioiden menestystä.

Onko talouskasvu siis talouspolitiikan tavoite vai yksi mittareista? Loogisesti talouskasvun pitäisi olla välietappi, joka kasvattaa hyvinvointia huomioiden ympäristön rajallisuuden, ilmastokriisin ja varmistaa jokaisen kansalaisen elämän perusedellytykset; kodin, ruuan, puhtaan veden, terveyden, toimeentulon ja koulutuksen.

Bruttokansantuote mittarina keskittyy materialismiin ja kasvun määrään laadun sijaan. Osa taloustieteilijöistä on argumentoinut, että on itsestään selvää, että talouskasvu on yhtä kuin hyvinvointi. Tämän logiikan mukaan uutta mittaria ei tarvita ja BKT kuvasisi hyvinvoinnin kehitystä riittävästi.

Talousteorian mukaan talouskasvu siis lisää hyvinvointia. Talouskasvu on lisännyt yritysten tuottoja, nostanut palkkoja ja lisännyt työpaikkojen määrää. Tämä on lisännyt puolestaan ostovoimaa ja valtion verotuloja, ja näin olemme pystyneet ylläpitämään hyvinvointivaltiota. Talouden kasvua ylläpitää lisääntynyt kulutus ja kysynnän kasvu, jolla yritykset lisäävät tuotantoaan ja investoivat. Näin talouden rattaat pyörivät. Ainakin ovat joskus pyörineet.

On totta, että tiettyyn pisteeseen asti talouskasvu lisää hyvinvointia erityisesti kehittyvissä maissa. On eri asia toisaalta vastustaa absoluuttisesti kasvua ja toisaalta nähdä yksiulotteisen kasvun tavoittelemisen, tasa-arvonkin heikkenemisen uhalla, huonona. Kun talouskasvua tavoitellaan inhimillisten elämän perusvaatimusten ja ympäristön rajoitteidenkin kustannuksella, syntyy ongelma. Poliittisten päätösten keskittyminen talouskasvuun ja julkisen talouden tasapainoon oikeuttaa päätöksiä, jotka myös heikentävät ympäristön kestävyyttä, julkisia terveyspalveluja, koulutuksen saatavuutta ja lisäävät epätasa-arvoa. Tämä näkyy erityisesti kriisiaikana, kun sopeutus eli leikkaustoimet nousevat jälleen pöydälle.

Eriarvoisuus kriisissä

Mittariston muuttaminen tuskin yksistään muuttaa talouden valtarakenteita kokonaan, mutta se miten ja millä yhteiskunnan toimivuutta mitataan, vaikuttaa hallituksen toiminnan arviointiin. BKT-keskeisyys on yhteiskunnassa niin syvällä, ettei sen valtaa aina ymmärrä tai haluta ymmärtää. Maailma olisi erilainen, jos kriisin jälkeen hallitusta arvioitaisi sen mukaan, kuinka monta opiskeluvuotta kriisin jälkeen säästettiin, vietiinkö perhevapaauudistus tai translaki läpi tai millä toimilla oikeudenmukaista siirtymää vietiin eteenpäin.

Yksi feministisen taloustieteen avainajattelijoista on uusiseelantilainen Marilyn Waring (1952). Kirjassaan If women counted (1988) hän toteaa, että BKT mittarina systemaattisesti syrjii naisia aliraportoimalla naisten tekemää työtä. Kuten jo edellä todettiin, kotitaloustöistä suuri osa on naisten tekemää. Nämä työt puolestaan ovat välttämättömiä uuden ”työvoiman kehittämiseen”.

Kriisitilanteissa eriarvoisuus korostuu. Palkattoman hoivatyön määrä ei vähene, vaan kasvaa. Naiset ovat kriisityön keskiössä kriittisissä terveys -ja hoitoalan töissä, joista yleisessä keskustelussa puhutaan usein kuntien kulueränä. Kantola, Koskinen Sandberg ja Ylöstalo kirjoittivat kriisin tasa-arvovaikutuksista ja nostivat esiin kysymyksen, miten muiden tärkeiden tasa-arvoa edistävien yhteiskunnallisten uudistusten käy, kun aletaan puhua talouden sopeuttamisesta ja leikkauslistat nostetaan esiin. Usein tällaiset sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävät uudistukset maksavat, kuten hoivan tasaisempaa jakautumista vanhempien välillä edistävä vanhempainvapaauudistus, palkkaerojen kurominen umpeen, tai naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn resursointi. Tutkijat Ylöstalo, Elomäki ja Kärkkäinen tutkivat Sipilän hallituksen viime kriisin ajan leikkaustoimien sukupuolivaikutuksia. Tulokset osoittivat, että leikkaustoimet jakaantuvat epäoikeudenmukaisesti ja osuu kovimmin heikoimmassa asemassa oleviin.

Tämä kuvastaa sitä paradigmaa, jossa tietyn mittarin priorisointi systemaattisesti asettaa suunnan talouspolitiikalle ja sen seurauksena arvottaa tavoitteita toisten yli. Miksi kriisiaikana eriarvoistumista vastaan taistelu unohtuu? Miksi talouskasvun eteen ollaan valmiita leikkaamaan hyvinvoinnista?

Sopeutusta vai velkaa?

Suomessa puhutaan jo sopeutustoimista, kun kriisiaikaa on takana kaksi kuukautta eikä EU ole vielä päässyt edes sopuun elvytystoimista. Vanhoihin kaavoihin jämähtäminen ja talouspoliittisten päätösten tekeminen hyvinvointia heikentävillä talousmalleilla maksaa tasa-arvo -ja ilmastotavoitteiden kehityksestä, ellei niihin kiinnitetä erityistä huomiota. BIOS- tutkimusryhmä kysyi 13.5 julkaistussa artikkelissaan, millaisen Suomen haluamme nähdä kriisin jälkeen tai kymmenen vuoden päästä?

2009 vuoden finanssikriisin jälkeen maailma ei ole nähnyt sellaista talouskasvua, jota 80-luvulla eläneet voisivat sanoa normaaliksi. Sekä yksityisen että julkisen velan määrä on kasvanut, keskuspankkien taseet paisuvat todennäköisesti lopullisesti valtioiden lainoista ja stagnaatio eli talouskasvun pysähtyminen on jäänyt pysyväksi tilaksi. Inflaatiota on haettu myös keskuspankkien osto-ohjelmilla, mutta tuloksetta. Tuottavuuden kasvu on hidastunut samoin kuin yksityisten investointien ja kulutuksen määrä. Lähes kaikki klassisen talousteorian kasvun komponentit ovat jäätyneet. Kun maailma, järjestelmän toimivuus ja käyttäytyminen muuttuu, talousmallin tulisi muuttua myös.

Jotta seuraava sukupolvi pystyy elämään edes osittain edellistensä kanssa samalla elintasolla, tuotanto- ja kulutusaddiktiota tulee hoitaa. Paljon puhuttu degrowth-ajattelu tukee oikeudenmukaista siirtymää kohti ekologisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta. On myös totta, että itse talouskasvu, joka on ihmisen kehittämä mittari, ei aiheuta ympäristön tuhoutumista, vaan sen kasvuun vaadittava käyttäytyminen, jota tukee kapitalistinen järjestelmä. Kun yrityksiä vielä toistaiseksi kannustaa kehittymään ja kasvamaan kulutus ja siitä saatavat tuotot, ei yrityksillä ole kannustinta kehittää tuotantoaan tai yksityishenkilöillä säädellä kulutustaan. Nykyjärjestelmässä on siis vaikeaa muuttaa käyttäytymistä suuntaan, joka ei johtaisi eriarvoistumiseen tai priorisoisi ilmaston kasvun yli.

Mittarina BKT palvelee nykymaailmassa erityisesti sijoittajia eli osakkeenomistajia. Sijoittajat arvioivat varallisuutensa arvoa talouden mittareiden perusteella. Makrotalouden muutokset vaikuttavat jopa yksittäisen yrityksen osakkeen arvoon. Rahoitusmarkkinoilla osakkeiden, valuutan ja valtiolainojen kysyntä muuttuu jopa yhden valtion tai maanosan BKT:n ilmoitetusta muutoksesta tai yrityksen tuotto-odotuksista tai tulosilmoituksista. 18.5.2020 monet tunnetut ekonomistit allekirjoittivat kannan työn demokratisoinnista, jossa työntekijät pääsisivät osaksi päättäjistöä yrityksissä. Tämä lisäisi tasa-arvoa ja työntekijöiden oikeuksia, mutta vaatisi suuria muutoksia nykyiseen järjestelmään.

Jos priorisoisimme päätöksissämme ensimmäiseksi mittarit, jotka mittaavat koulutuksen, köyhyyden, tasa-arvon ja ilmasto- ja ympäristötavoitteiden kehittymistä, talouskasvu, joka syntyy näiden ehdoilla ei ole ongelma. Talouskasvu, jota tavoitellaan sosioekonomisesti kestävän kehityksen kustannuksella, on.

Velan kanssa toimimiselle on vaihtoehtoja

Julkinen velka tulee kriisin myötä kasvamaan merkittävästi, euroalueella todennäköisesti yli 100 prosenttiin BKT:sta. Viime finanssikriisin jälkeen Suomen talouspolitiikka oli sopeuttavaa maltillisen kasvun aikana eli myötäsyklistä. Tämä kertoo velan pelosta – eli siitä, että hyvinvoinnin kustannuksella tavoitellaan julkisen talouden tasapainoa. Velan määrän kasvu kyllä aiheuttaa rahoitusmarkkinoilla epävarmuutta, mutta todellisuudessa valtioiden konkurssiuhka on epärealistinen, keskuspankkien yhä kasvava rooli huomioon ottaen. Velan määrä nykyolosuhteissa ja raja-arvo siitä, milloin velka nousee liian korkeaksi, on kiistelty aihe. Niin kauan kuin nimelliset korot pysyvät alhaalla, velka ei kehittyvissä maissa todennäköisesti voi ikinä nousta liian korkeaksi.

Velan määrän kasvun annettua roolia julkisen talouden tuhoajanakin on syytä kyseenalaistaa. Velan määrän vähentäminen vaatii päättäjiltä menojen eli hyvinvointivaltiota ylläpitävien palveluiden vähentämistä, siksi velka on arvokysymys eikä totuus.

Velan järjestämiseenkin on kriisin aikana ehdotettu vaihtoehtoisia keinoja (Vihriälä, De Grauwe, Marttinen), joita on syytä harkita, kun puhutaan julkisen talouden sopeuttamistoimista. Vihriälä ehdotti EKP:n taseessa olevien valtiovelkojen muuntamista ikuisuuslainoiksi, joka käytännössä kuittaisi velat, koska niitä ei koskaan pitäisi maksaa takaisin.

Keskuspankkirahoitus on eräs ratkaisu. Velan alas kirjaaminen myös. Vasta-argumentteja tälle ovat riski inflaation kasvusta ja markkinoiden reaktio. Markkinat tuskin reagoivat, jos EKP tekee kaikkensa tukeakseen valtioita ja inflaation kasvu vaatisi pankkilainojen nopeaa kasvua, mitä ei todennäköisesti tapahdu. Viimeisen vuosikymmenen aikana on saatu huomata, ettei rahan määrä järjestelmässä välttämättä kiihdytä inflaatiota. Myös muita velkahelpotuksen keinoja on, kuten miljardin euron kolikon painaminen ja vaikeampi, velkojen inflatoiminen.

Kriisiin ratkaisuun tarvitaan EU:n päätöksiä ja uudistamista

Päättäjät EU-tasolla kävivät kriisin alussa kovaa keskustelua EU:n yhteisestä velasta ja siitä, kuka maksaa koronakriisin laskun. Jos päätöksiin ei päästä, kaikki maksavat laskun pitkittyneellä syvällä taantumalla ja työttömyydellä. Velasta keskustelu on mielenkiintoista, koska EU:n yhteistä velkaa on jo monien instituutioiden, kuten Euroopan investointipankin, kautta otettu vuosien ajan.

Tästä päästäänkin keskusteluun siitä, että mikä on keskuspankin rooli euroalueella? Tulisiko perussopimusta muuttaa niin, että keskuspankki voisi rahoittaa valtioita ja toimia viimeisenä lainaajana?

Keskuspankkirahoitus on hyvä ja jopa radikaali vaihtoehto. Keskuspankkirahoituksella jäsenmaat saisivat kuitattua vanhaa velkaa ja näin lisää finanssipoliittista liikkumavaraa. Tätä ratkaisua vastaan on argumentoitu moraalikadon ongelmalla eli sillä, että jäsenmaat nojautuessaan keskuspankin rooliin rahoittajana alkavat epäkunnioittamaan yhteisiä finanssipoliittisia sääntöjä ja velkaantuvat holtittomasti. Itse näen, että keskuspankin nykyinen rooli toteuttaa tätä jo epäsuorasti ja finanssipoliittisten sääntöjen nouattamisen puute on syvemmällä EMU:n ja EU:n rakenteissa. Tavallisesti valuutta-alueilla esimerkiksi Kiinassa ja Yhdysvalloissa keskuspankilla on suora rooli viimeisenä lainaajana ja mahdollisuus rahoittaa valtiota.

Mielestäni ei ole liian aikaista miettiä nykyjärjestelmän heikkouksia ja sitä, kuinka seuraava kriisi ratkaistaan. Kriisi kriisin jälkeen osoittaa, että euroalue on heikko, kun kyse on finanssipoliittisesta kapasiteetista; elvyttämisestä, lääke- ja sairaalamaksujen maksamisesta ja sosiaaliturvan turvaamisesta. Euroalue tarvitsee selviytyäkseen yhteisen budjetin, suunnan liittovaltioon tai se hajoaa. Optimaalisen valuutta-alueen teoriankin mukaan valuutta-alue ei toimi ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Kolmas vaihtoehto suunnaksi olisi perussopimuksen muuttaminen niin että keskuspankki saa rahoittaa valtioita.

Yhteinen budjetti ja askeleet kohti liittovaltiota ovat poliittisesti vaikeita, mikä aiheuttaa euroalueen hajoamisen uhan vähintään kerran kymmenessä vuodessa. Ja se maksaa, sekä sosiaalisesti että taloudellisesti. EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen arbitraarit velka -ja alijäämärajoitukset tullaan toivottavasti uudistamaan kriisin jälkeen ja finanssipoliittisen kapasiteetin joustavuutta kasvattavaan. Mutta riittääkö se?

Jos nykyvelka kuitataan, jäsenmaat elvyttävät velalla, maksavat sitä vuosia pois ja kymmenen vuoden päästä iskee uusi kriisi, kuinka se hoidetaan? Kuitataanko velka uudestaan, onko meillä silloin kokonaan uusi rahajärjestelmä, jossa vain valtio ja keskuspankki kontrolloivat rahaa, onko euroa enää vai onko meillä liittovaltio? Nykyjärjestelmä ei kanna pitkälle. Radikaalien uudistusvaihtoehtojen, kuten esimerkiksi EU:n perussopimuksen muuntamisen äärellä ei kannata pelätä.

 

 

Anni Marttinen
SAK:n ekonomisti

Kirjoittaja on makro- ja EU-talouteen erikoistunut ekonomisti, KTM (taloustiede). Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa Euroopan keskuspankissa ja valtiovarainministeriössä.