Metsäteollisuuden tulevaisuus vaatii hakkuiden selvää vähentämistä

Metsäteollisuuden tulevaisuus on ratkaisevan tärkeä kysymys sekä Suomen ympäristölle että taloudelle. Topi-Matti Heikkolan arvion mukaan hakkuita on vähennettävä noin 65 miljoonaan kuutiometriin vuodessa, jotta Suomi täyttäisi ilmastovelvoitteensa. Hänen mukaansa Suomeen tarvitaan määrätietoista teollisuuspolitiikkaa biotalouden uudistamiseksi.

Suomen metsäsektorin tuotannon jalostusarvoa pitää nostaa.  Tästä vallitsee laaja yksimielisyys niin teollisuuden toimijoiden, metsänomistajien, aktivistien kuin poliitikkojenkin piirissä. Näkemykset siitä, miten Suomen metsäbiotalous tämän käytännössä tekee, eroavat kuitenkin toisistaan suuresti.

Tähän asti keskustelussa näkyvin on ollut metsäteollisuuden oma visio, jossa uusia tuotteita kehitetään samalla, kun raaka-ainekäyttöä lisätään entisestään. Tämä “enemmän kaikkea” -visio on kuitenkin syvästi epärealistinen, sillä ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttaminen vaatii raaka-ainekäytön rajoittamista. Sadan tuhannen metsäalalla työskentelevän suomalaisen työpaikkoja ei myöskään saisi jättää toiveajattelun varaan.

Tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, miten metsäsektori joutuu ennemmin tai myöhemmin sovittamaan toimintansa ympäristöllisen kestävyyden raameihin. Siirtymästä ei kuitenkaan tule oikeudenmukaista eikä menestyksekästä tämänhetkisten markkinoiden ehdoilla. Kuten lukuisissa tutkimuksissa (esimerkiksi 1, 2) on viime aikoina korostettu, teollisuuden kestävyyssiirtymä vaatii määrätietoista teollisuuspolitiikkaa. Se edellyttäisi kestävyyden ja siirtymän yhdistävää visiota, joka metsäsektorilta pääosin puuttuu. Kirjoitus perustuu Helsingin yliopistolle yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa tekemääni ympäristö- ja luonnonvarataloustieteen maisterintutkielmaan.

Hakkuita on pakko vähentää

Metsien nykyistä korkeaa hakkuutasoa ei todennäköisesti voida säilyttää, puhumattakaan että hakkuita voitaisiin lisätä. Jo kolme erillistä tieteellistä paneelia on todennut kansallisten ja Euroopan unionin ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisen olevan nykytasollakin epätodennäköistä.

Ilmastopaneeli toteaa, että hakkuiden pysyvä lisääminen heikentäisi metsien hiilitasetta ainakin tämän vuosisadan loppuun asti. Vaikka puusta valmistetut tuotteet korvaavat osittain fossiiliperäisiä tuotteita ja polttoaineita, nämä niin sanotut substituutiovaikutukset eivät lähimainkaan kompensoimaan hakkuumäärän kasvattamisen aiheuttamaa hiilinielujen vähenemistä. Luontopaneeli toteaa, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjumiseksi tarvitaan todennäköisesti hakkuutasojen rajoituksia. Metsäbiotalouden tiedepaneeli puolestaan on todennut, että viimeaikaiset metsäbiomassan hyödyntämisen tasot ovat ilmiselvässä ristiriidassa ilmastotavoitteiden vaatimien hiilinielujen tason kanssa. 

Hakkuumahdollisuudet Suomen metsissä riippuvat vahvasti Euroopan unionin maankäyttö- eli LULUCF-sektorille kausille 2021–2025 ja 2026–2030 asettamista hiilinieluvelvoitteista. Lisäksi metsiltä ja puutuotteilta vaadittavaan hiilinielujen tasoon vaikuttaa kansallinen lakiin kirjattu tavoite olla hiilineutraaleja vuoteen 2035 mennessä. Tiedämme jo nyt, että LULUCF-sektorin kauden 2021–2025 velvoitteen saavuttamisessa tullaan epäonnistumaan, ja seuraukset tulevat olemaan kalliita.

Maisterintutkielmani keskeinen tulos on, että hakkuiden rajoittaminen keskimäärin noin 65 miljoonaan kuutiometriin vuodessa mahdollistaisi hyvin todennäköisesti (nk. luottamustaso 90 %) hiilinielutavoitteiden saavuttamisen, mikäli maankäyttösektorin muut nielut kehittyvät Luonnonvarakeskuksen ja Ilmastopaneelin arvioiden mukaisesti. Tulos perustuu vuodesta 2026 vuoteen 2035 ulottuvaan laskelmaan, jonka tekemisessä hyödynnettiin Suomen ympäristökeskus SYKE:n tutkijoiden Sampo Soimakallion ja Sampo Pihlaisen kehittämää metodologiaa.

Vähennys on merkittävä verrattuna nykyiseen (keskiarvo vuosilta 2021–2023) noin 75 miljoonan kuutiometrin hakkuutasoon; noin 13 prosenttia.  Historiallisesti katsoen 65 miljoonan kuutiometrin hakkuutaso on kuitenkin korkea. Luonnonvarakeskuksen hakkuutilastoinnin mukaan metsien hakkuut Suomessa ylittivät 65 miljoonan kuution rajan ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2013. Hakkuumäärä myös vaihtelee, sillä se riippuu metsäteollisuuden varsin suhdanneriippuvaisesta viennistä. Esimerkiksi vuoden 2013 jälkeen vastaavia muutoksia hakkuumäärissä on tapahtunut jopa yhdessä vuodessa: vuonna 2021 hakkuut olivat noin 11 prosenttia ja vuonna 2013 noin 9 prosenttia edellisvuotta suurempia. Vastaavasti vuodesta 2018 vuoteen 2020 hakkuut vähenivät noin 12 prosenttia.

Myös vertailu kolikon toiseen puoleen eli päästövähennyksiin on paikallaan. Esimerkiksi vuoden 2013 jälkeen energiateollisuudessa on vähennetty päästöjä yli 40 prosentilla samalla kun maankäyttösektorin hiilinielu on romahtanut lähes nollaan.

Puuraaka-ainetta jalostavan teollisuuden tilannetta voitaisiin tietenkin helpottaa hakkuiden vähentämisen sijaan kasvattamalla tuontia, joskaan se ei juuri auttaisi hakkuista ja kuljetuksista elantonsa saavia. Arvioimaani 13 prosentin vähennystä tuskin kuitenkaan saadaan katetuksi tuonnilla Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa Ukrainassa. Toimenpiteitä punnitessa onkin huomattava myös vaihtoehtojen moraalinen kestävyys. Olisiko oikein, jos Suomen kaltainen vauras valtio pohjustaisi puunkäytön strategiansa tuontiin muilta vähemmän vaurailta alueilta – tilanteessa, jossa niukalle puuraaka-aineelle on kasvavaa kysyntää myös muualla?

Ekologisesti kestävä hakkuutaso ei tarkoita ainoastaan ilmastovaikutuksiltaan riittävän pientä hakkuutasoa. Hakkuilla on tärkeä yhteys myös luonnon monimuotoisuuden tuhoutumiseen. Suhde hakkuumäärän ja luontokadon välillä ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen kuin hakkuumäärän ja hiilinielun välillä. Luontopaneelin arvion mukaan merkittävällä metsien lisäsuojelulla ja luonnonhoitotoimien lisäyksillä luontokato olisi pysäytettävissä 72 miljoonan kuution hakkuutasollakin. Tämä ei kuitenkaan kerro, mitä luonnon elpyminen vaatisi pitemmällä aikavälillä. Strategisen tutkimuksen neuvoston FORTRAN-hankkeen alustavien tulosten mukaan kaikkien metsäluontotyyppien poistaminen uhanalaisten listalta vuoteen 2100 mennessä vaatisi hakkuiden laskemista reilulla kolmanneksella nykyisestä, siis huomattavasti enemmän kuin 13 prosenttia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että hakkuiden vähentämiselle ei käytännössä ole hyvää vaihtoehtoa. Vaikka unohtaisimme hetkeksi hiilinielutavoitteiden valtavan merkityksen elinkelpoisen tulevaisuuden kannalta, Euroopan unionin asettamat velvoitteet on joka tapauksessa saavutettava. Viisauden – ja viisaan politiikan – alku on edelleenkin tosiasioiden tunnustamisessa.

Kohti alkuperäistä biotaloutta

Biotalous-käsitteen juuret ulottuvat 1970-luvulle ja ekologisen taloustieteen isänä tunnettuun Nicholas Georgescu-Roegeniin. Hänen visiossaan biotalous tarkoitti uusiutuviin biologisiin raaka-aineisiin perustuvaa tuotantoa, joka toimii maapallon luonnonjärjestelmien asettamien reunaehtojen sisällä. Näin se mahdollistaa ihmissivilisaation selviytymisen pitkän aikavälin kamppailussa entropiaa, siis maailmankaikkeuden epäjärjestystä vastaan.

Viime vuosina biotalous on usein nähty vihreän siirtymän avaintekijänä, osana globaalin ympäristökriisin hillitsemistä. Se on nähty myös merkittävänä liiketoimintamahdollisuutena. Pelkästään ligniinille, joka nykyisin poltetaan sellutehtaissa savuna ilmaan mustalipeän mukana, on olemassa toistakymmentä sovelluskohdetta, joiden globaali markkina-arvo lasketaan ennemmin sadoissa kuin kymmenissä miljardeissa.

Puu taipuu moneen. Se on raaka-aineena aito vaihtoehto monille fossiiliperäisille materiaaleille. Metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä on noin 20 prosenttia ja neljä prosenttia työpaikoista kytkeytyy metsäalaan. Alueellisesti alan merkitys on vielä suurempi, kun esimerkiksi Etelä-Karjalassa metsäsektori työllistää suoraan tai epäsuorasti peräti 16 prosenttia työllisistä.

Biotalouden tulevaisuudella onkin ratkaiseva merkitys varsinkin maakuntien, mutta myös koko Suomen taloudelle. Alan suuri rooli näkyy myös Euroopan unionin ja Suomen teollisuuspoliittisissa strategiapapereissa. Biotalous jää kuitenkin kauas Georgescu-Roegenin visiosta ihmissivilisaation selviytymisen mahdollistajana, mikäli metsien hakkuutasoja ei lasketa kestävälle tasolle, ja oteta huomioon tarvetta säilyttää hiilinieluja, hiilivarastoja ja luonnon monimuotoisuutta. Puuraaka-ainetta onkin käytettävä nykyistä viisaammin. Yksi tärkeimmistä kehityskohteista on puun polton eli energiakäytön vähentäminen.

Asiantuntijoiden muutosskenaariot luovat askelmerkit uudistuksille

Maisterintutkielmaani liittyi asiantuntijatyöpaja, jossa metsä- ja energiateollisuuden asiantuntijat ja edustajat visioivat keinoja, joilla metsä- ja energiateollisuus voisivat sopeutua laskettuun 13 prosentin pudotukseen metsäbiomassan saatavuudessa. Lopputuloksena he loivat sektorien menestyksekästä kehitystä kuvaavan skenaarion. Energiateollisuuden osalta skenaario nojasi pitkälti lämmöntuotannon sähköistämiseen, joka on jo käynnissä.

Metsäbiomassan energiakäytön ennustettiin saavuttavan kaukolämmön tuotannossa huippunsa vuonna 2025. Polttamisen tarve vähenee ennen kaikkea sähkökattiloiden roolin kasvaessa. Hakkuiden vähenemisen ei odotettu aiheuttavan suuria paineita korottaa kaukolämmön hintaa. Paineen suuruus riippuu kuitenkin muutoksen nopeudesta: hallittu siirtymä tulisi siis todennäköisesti halvemmaksi myös lämmön kuluttajille.

Puun kysyntää energiantuotannossa vähentää jatkossa myös kaukolämmön kysynnän arvioitu lasku 2030-luvun taitteessa. Se johtuu rakennusten eristysten paranemisesta, vetyelektrolyysereista saatavasta hukkalämmöstä ja lämpöpumppujen lisääntyneestä käytöstä. Myös pienten, lämpöä tuottavien ydinreaktoreiden mahdollinen käyttöönotto 2030-luvulla vähentäisi puun kysyntää. Keskeisinä puun energiakäyttöä vähentävinä politiikkatoimina työpajoihin osallistuneet asiantuntijat pitivät pienydinvoiman edistämistä ja lämpöpumppujen tukemista kaukolämmön tuotannossa. Tarpeellisena energiajärjestelmän kehityskohteena nähtiin myös kaukolämpöverkkoon syötettävän veden lämpötilan alentaminen. Muutos tekee mahdolliseksi hukkalämmön ja uusien tuotantomuotojen paremman hyödyntämisen kaukolämpöjärjestelmässä.

Tässä skenaariossa metsäteollisuuden kehitystä voisi kutsua transformaatioksi kohti polttoon perustumatonta, suljetun kierron metsäteollisuutta. Keskeiset politiikkatoimet tuotannon jalostusarvon kasvattamiseksi liittyvät jalostettujen puutuotteiden markkinoiden, kysynnän sekä kilpailukyvyn luomiseen ja vahvistamiseen. Siirtymä vaatii sekä kansallisia että EU-tason päätöksiä. Sähköistämisen, sivuvirtojen jalostamisen ja selluloosan jatkojalostuksen edistämiseksi tarvitaan myös riittäviä panostuksia tutkimukseen ja tuotekehitykseen etenkin kemiallisessa metsäteollisuudessa. Siihen tarvitaan myös valtion tukea.

Politiikkatoimet toimisivat siis kahdella tasolla. Korkean jalostusarvon puutuotteiden kysyntää tulisi kasvattaa vahvistamalla niiden kilpailuasemaa suhteessa fossiilisiin materiaaleihin. Teollisuudessa sivuvirtojen ja puun polttoon perustuvista ratkaisuista tulisi tehdä suhteessa vähemmän kannattavia.

Esimerkiksi ligniinin jalostuksen kaupallistamisen esteeksi on aiemminkin havaittu fossiiliperäisten raaka-aineiden korvaajien heikko kysyntä. Ratkaisuja voisivat olla biopohjaisia materiaaleja suosiva verotus ja sekoitevelvoitteet. Biomassan polttamisen suhteellista kannattavuutta muuttavan hiilipäästöjen verotuksen puolesta on painokkaasti argumentoinut esimerkiksi Euroopan kansallisten tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestö EASAC.

Sekä energia- että metsäsektorin kehityskulut yllä kuvatussa skenaariossa nojasivat oletukseen, että vähähiilisen sähköenergian saatavuus Suomessa kasvaa. Tämä näyttää kirjoitushetkellä todennäköiseltä kehityskululta. Työpajan tulokset eivät ole sinänsä yllättäviä. Suurin osa esitetyistä toimista on esiintynyt metsä- ja teollisuuspoliittisessa keskustelussa jo jonkin aikaa, ja ne voi löytää myös muista biotalouden tulevaisuutta ruotivista tutkimuksista. Erityisesti sääntelyn merkitys biotalouden kehitykselle on noussut tutkimuksissa esiin kerta toisensa jälkeen.

Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin tarkastelleet metsä- ja energiateollisuudessa tarvittavia toimia erikseen. Uutta tutkimuksessani oli katsaus toimiin, joita tulisi tehdä samanaikaisesti sekä metsä- että energiateollisuudessa, kun raaka-aineen käyttöä rajoitetaan. Tarvittavien toimenpiteiden listaamisesta olisi kuitenkin nyt päästävä määrätietoiseen teollisuuspoliittisen vision luomiseen ja toimien vaikutuksia arvioiviin selvityksiin. Ne ovat edellytyksiä varsinaisten toimien toteutukselle.

Metsäsektorin kolme polkua

Laajentaakseni Markku Ollikaisen hiljattain esittämää ajatusta metsäsektorin kahdesta tiestä, haluan konkretisoida mahdollisia valintoja kolmella tulevaisuudennäkymällä. Todellisuudessa tulevaisuus tuskin vastaa yhtäkään polkua sellaisenaan, vaan sisältää luultavasti piirteitä useammasta.

Ensimmäinen “metsäteollisuuden fantasia” -polku voidaan tunnistaa Metsäteollisuuden vähähiilitiekartassa, jonka alan etujärjestö Metsäteollisuus ry laati vuonna 2020 hahmottamaan alan päästövähennyspolkua. Koska tiekartta perustuu liian suuriin hakkuisiin, polun toteutuminen vaatisi ihmeen tapahtumista.

Toista polkua – nimitettäköön sitä vaikkapa poluksi “pois polttamisesta” – edustaa yllä kuvaamani skenaario tuotantorakenteen uudistamisesta, polttamisen ja raaka-ainekäytön vähentämisestä sekä jalostusarvon kasvattamisesta. Kantavana ajatuksena polulla on se, että määrätietoisin toimin alan kannattavuus ja arvonlisä voisivat parantua raaka-ainekäytön samalla laskiessa kohti kestävää tasoa. Aivan kaikki eivät kuitenkaan voi olla murroksen voittajia. Luova tuho on kuitenkin välttämätöntä, jotta metsäala voisi kukoistaa jatkossa.

Kolmantena vaihtoehtona on metsäteollisuuden hiipuminen Suomessa. Tämä vaikuttaa nykyisen kehityskulun todennäköisimmältä lopputulokselta. Metsäteollisuuden hiipuminen tarkoittaisi alueellisesti erittäin merkittävän työn ja tulonlähteen heikkenemistä. Siinä missä moni sektori joutuu kestävyysmurroksen myötä supistumaan, olisi entistä tärkeämpää vaalia niitä aloja, joilla viivan alle voi jäädä enemmän aiempaan verrattuna.

Johtopäätökset

Vaihtoehdoista vain polku pois polttamisesta onnistuu yhdistämään ekologiset tavoitteet metsäteollisuuden taloudellisen arvon säilyttämiseen. Poltosta vapaa polku edustaa visiota, jossa metsäsektorin intressit ovat linjassa yhteiskunnan laajemman, pitkän aikavälin edun kanssa.

Metsäteollisuuden fantasiaan luottamisessa on ekologisen kestämättömyyden lisäksi se ongelma, että Suomen metsäteollisuus voi jäädä teknisesti jälkeen kilpailijoista. Esimerkiksi Saksa kykenee Suomea paremmin ottamaan haltuun uusien tuotteiden markkinoita teollisuuspolitiikallaan ja vaikutusvallallaan, Yhdysvalloista tai Kiinasta puhumattakaan. Pieni Suomi on riippuvainen siitä, että metsäbiotalouden edellytyksiä kehitetään määrätietoisesti Euroopan unionin teollisuuspolitiikalla ja sääntelyllä.

Otollisen tilanteesta tekee se, että kotimaiselta metsäsektorilta löytyy monipuolista osaamista ja halua uudistua. Metsäala ja sen tulevaisuus kiinnostavat myös nuoria. Riskinä kuitenkin on, että selluntuotantoon kiinnittyneet lyhyen aikavälin intressit estävät uudistumisen. Nyt olisikin tärkeää varmistaa, että biotalousvisio on aidosti kestävä ja sisältää politiikkatoimet, joilla siirtymä onnistuu.

Topi-Matti Heikkola toimii metsäsektorin kestävyyssiirtymän asiantuntijana Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa. Hän on valmistunut maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan ympäristö- ja luonnonvarataloustiede.