Mihin erityisavustajia tarvitaan?

Erityisavustajana kolme ja puoli vuotta työskennelleen Lauri Finérin mukaan poliittiset avustajat ovat öljyä demokratian rattaissa. Heillä on tärkeä rooli, jotta kansan valitseman eduskunnan näkemys toteutuu päätöksenteossa. Erityisavustajia ja valtiosihteereitä voisi olla Finérin mielestä jopa nykyistä enemmän, mutta heidän johtamiseensa tulisi kiinnittää enemmän huomiota.

Työskentelin erityisavustajana Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallituksissa yhteensä kolme ja puoli vuotta vuoden 2022 lokakuun loppuun asti. Pääosan ajasta avustin SDP:n kuntaministeri Sirpa Paateroa, tovin myös pääministeri Sanna Marinia.

Olen halunnut jäsentää kokemuksiani tästä ajasta, sillä koen, että ihmisillä ei usein ole poliittisten avustajien työstä kovin hyvää käsitystä, vaikka työllä on yhteiskunnallista merkitystä. Esimerkiksi julkisuudessa esitetyt mielikuvat ovat mielestäni voittopuolisesti pinnallisia, joskus jopa harhaanjohtavia.

Poliittisten avustajien työtä on kuvattu esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian julkaisemassa Ministerin käsikirjassa ja aiheesta on Suomessa myös jonkin verran tutkimusta. Niistä ei kuitenkaan saa helposti kokonaiskuvaa siitä, mistä työssä on kyse. Esimerkiksi Ministerin käsikirja keskittyy poliittisten avustajien rooliin ministeriön näkökulmasta, mutta heillä on myös useita muita rooleja. He työskentelevät ikään kuin politiikan ja virkakunnan välisellä ei-kenenkään maalla, jonka toimintatapoja ei ole kuvattu virallisiin asiakirjoihin, ja jotka saattavat elää tilanteen mukaan.

Tällä kirjoituksella pyrin hahmottamaan kokonaiskuvaa erityisavustajan työstä ja nostamaan esiin näkökulmia, jotka eivät mielestäni ole olleet riittävästi esillä. Olen pyrkinyt huomioimaan tekstissä Ministerin käsikirjan tapaiset virallislähteet, mutta täydennän näiden lähteiden aukkokohtia ennen muuta nojaten omiin kokemuksiini yhdessä kollegoideni kanssa. Tarkoitukseni on kuvata toimintatapoja sellaisena kuin ne olivat, mutta kirjoitus on väistämättä osin subjektiivinen. Olen pyrkinyt tekstissä erittelemään, miltä osin kyse on näkemyksistäni ja mielipiteistäni.

On selvää, että omaa toimintaa on vaikeampi käsitellä kriittisesti. Lähestymistavalla on muitakin puutteita. Kokemukseni rajoittuvat vain yhteen hallituskauteen, kun eri hallitusten toimintatavat eroavat toisistaan jossain määrin. Myös puolueiden toimintatavoissa on eroja, joten ne voivat hiukan poiketa tässä kuvatusta. Toivon silti, että tämä kirjoitus lisää käsitystä siitä, mistä poliittisen avustajan työssä on kyse.

Kenelle erityisavustaja ja valtiosihteeri tekevät työtä?

Poliittiset avustajat edustavat samanaikaisesti useita tahoja, mutta eivät niitä kaikkia tasavertaisesti. Erityisavustaja tekee työtä ennen muuta ministerilleen, joka on samalla hänen esihenkilönsä. Siksi suhde ministeriin määrittää myös muita poliittisen avustajan rooleja. Tätä korostaa se, että erityisavustajan tehtävät päättyvät ministerin toimikauden päättyessä, ja hänet voidaan irtisanoa milloin vain ilman irtisanomisaikaa, jos hän menettää ministerinsä luottamuksen.

Poliittisten valtiosihteerien rooli on pitkälti samanlainen kuin erityisavustajien. Eroja liittyy muun muassa siihen, että valtiosihteereillä on eräänlaisina varaministereinä mahdollisuus toimia ministerin sijaisena esimerkiksi EU-kokouksissa. Näkyvä ero on myös valtiosihteerien korkeampi palkka. Valtiosihteereillä on yleensä myös enemmän aiempaa työkokemusta kuin erityisavustajilla.

Tässä kirjoituksessa erityisavustajia ja valtiosihteerejä käsitellään kuitenkin yhtenä poliittisten avustajien ryhmänä, sillä molemmissa tehtävissä työn tarkoitus on olennaisesti sama. Erityisavustajat ja valtiosihteerit ovat samalla myös valtion virkamiehiä. Tässä roolissa heidät on kuitenkin syytä erottaa ei-poliittisista virkamiehistä, joiden tehtävä ei ole sidottu ministerin pestiin, ja joiden työsuhde on muutoinkin turvatumpi.

Erityisavustajat ja valtiosihteerit eivät tee työtä yksinomaan ministerille, vaikka suhde muihin tahoihin on epäsuorempi ja määrittyy ministerin kautta. Ministeri päättää viime kädessä avustajansa, mutta heidän nimittämiseensä osallistuu myös ministerin puolue. Sitä kautta poliittiset avustajat edustavat myös puoluetta työssään. On selvää, että poliittisten avustajien on pidettävä luottamusta yllä myös keskeisiin puoluetoimijoihin. Muutoin myös ministerin luottamus voi olla koetuksella.

Päivittäisessä työssä puolueen näkemykset välittyvät erityisesti puolueen ministeriryhmän kautta, mutta myös kansanedustajilla ja esimerkiksi puoluehallituksella sekä puolueen työryhmillä on tärkeä rooli. Puolueiden hallitusryhmien kokouksiin osallistuvatkin yleensä ministerien ohella myös puolueiden ja niiden eduskuntaryhmien johtohenkilöt.

Erityisavustajat ja valtiosihteerit edustavat lisäksi koko hallitusta sekä ministeriötä, jossa he työskentelevät. Heidän pitää siis varmistaa, että hallituksen yhteinen näkemys ja toisaalta ministeriön erityistarpeet tulevat huomioitua. Poliittisten avustajien keskeinen tehtävä on siis tuntea eri tahojen näkemyksiä ja auttaa niiden yhteen sovittamisessa.

Poliittiset avustajat valvovat, että poliittinen tahto toteutuu

Erityisavustajat ja valtiosihteerit toimivat siis ennen muuta poliittisista lähtökohdista: heidän on varmistettava, että ministerin, oman puolueen ja koko hallituksen poliittiset näkemykset huomioidaan ministeriöiden toiminnassa. He siis edistävät osaltaan sitä, että kansan valitseman eduskunnan näkemys toteutuu hallituksen päätöksenteossa. Poliittiset avustajat seuraavat myös hallitusten esitysten etenemistä eduskunnassa, jolloin puolueiden valiokuntaryhmät ovat tärkeä yhteistyötaho.

Keskeiset poliittiset päätökset toteutetaan yleensä kahdella tavalla. Ensimmäinen niistä on lakien säätäminen ja muuttaminen. Toinen liittyy resurssien eli rahan kohdentamiseen muun muassa budjetin yhteydessä.

Tämän lisäksi on pehmeämpää vaikuttamista, jota toteutetaan muun muassa viestinnän, erilaisten selvitysten teettämisen ja ministeriöiden sekä valtionhallinnon johtamisen kautta. Sellaiseksi lasken esimerkiksi erilaiset julkishallinnon strategiat, periaatepäätökset ja tiedonannot, jotka ohjaavat valtion henkilökunnan työtä.

Hallitusohjelma muodostaa lähtökohdan siihen, miten lakeja muutetaan ja rahaa jaetaan hallituskauden aikana. Se on poliittinen kompromissi, joka ohjaa niin ministerien, poliittisten avustajien kuin ministeriöiden virkamiesten työtä.

Ei-poliittiset virkamiehet tekevät pääosin varsinaisen kirjoittamisen ja muun konkreettisen työn lakien ja muiden poliittisten päätösten valmistelussa. Hallitusohjelma ei kuitenkaan ohjaa tätä työtä tarkasti. Siinä ei käsitellä esimerkiksi lakien yksityiskohtia tai ylipäätään kaikkia asioita, joita tulee neljän vuoden aikana päätettäväksi. Hallituksen ohjelma elää myös aina jonkin verran ajan ja poliittisten puolueiden näkemysten muuttuessa. Koronapandemia oli tästä hyvä esimerkki viime hallituskaudella.

Tämä harmaa alue yleisellä tasolla liikkuvan hallitusohjelman ja virkamiesvalmistelun välissä on poliittisten avustajien keskeisintä toimintakenttää. He varmistavat ministerinsä apuna, että poliittiset tavoitteet toteutuvat lakien yksityiskohdissa ja muissa päätöksissä. Ministeriön työssä poliittiset avustajat toimivat ikään kuin tiedon suodattajina ministerin ja virkakunnan välissä. Siinä he ovat ennen muuta aikaa, jota ministeriltä puuttuu, mutta tuovat mukanaan myös osaamisensa. Samalla poliittiset avustajat helpottavat virkamiesten työtä. He avustavat ministeriön poliittisessa johtamisessa ja toisaalta välittävät virkakunnalta ministerille päätöksenteon kannalta tärkeää tietoa.

Hallituksen työskentelyssä poliittisen avustajan työ tarkoittaa viestien välittämistä ja neuvotteluja hallituspuolueiden välillä. Poliittisia avustajia tarvitaan, sillä ministeriön virkakunta ei ole – eikä sen kuulu olla – puolueiden poliittisten kantojen ja arvojen asiantuntijoita. Lisäksi hallituksessa poliittiset näkemykset muodostuvat kompromissina neuvotteluissa, joten niiden ennakoiminen tarkasti ei ole edes mahdollista.

Miten poliittisten avustajien työ on organisoitu?

Hallituksessa kukin ministeri vastaa oman ministeriönsä toimivaltaan kuuluvista asioista. Lisäksi muun muassa hallituksen neuvotteluissa ja poikkihallinnollisissa ministeriryhmissä sovitetaan yhteen useiden eri ministeriöiden toimivaltaan kuuluvia asioita. Sellaisia ovat esimerkiksi ilmastoasiat.

Varsinaisten poliittisten neuvottelujen lisäksi ministeriöiden virkamiehet käyvät asioita läpi niin ministeriön sisällä kuin ministeriöiden välillä silloin, kun on kyse useaa ministeriötä koskevista asioista. Nämä neuvottelut asettavat lähtökohdat poliittisille neuvotteluille, joten niillä on olennainen vaikutus lopputulokseen.

Virallisesti juuri oman vastuualueen hoitaminen on ministerin ja sitä kautta hänen avustajiensa päätehtävä. Käytännössä kuitenkin myös yksittäisen ministeriön toimivaltaan kuuluvissa asioissa pitää varmistaa kaikkien hallituspuolueiden näkemyksen toteutuminen. Tämä johtuu siitä, että hallitus antaa lakiesitykset yhdessä ja niiden hyväksymiseen tarvitaan eduskunnassa yleensä kaikkien hallituspuolueiden edustajien tuki.

Rinteen ja Marinin hallituksissa eri puolueiden näkemysten yhteensovittaminen toteutettiin siten, että vastuuministerin lisäksi kunkin muun hallituspuolueen yhdellä ministerillä oli vastuuna seurata kunkin ministeriön toimintaa. Nämä niin kutsutut seurantaministerit neuvottelivat tarvittaessa kompromisseista vastuuministerin kanssa oman puolueensa puolesta.

Ministerien seurantavastuulle kuului siis oman ministeriön lisäksi usein vähintään yksi muu ministeriö seurattavaksi, pienissä hallituspuolueissa jopa monia. On selvää, että näin laajan asiaskaalan hallitseminen kovin tarkasti on mahdotonta, kun ministereillä on monia muitakin tehtäviä hoidettavanaan. Aika ja osaaminen ei voi riittää kaikkeen.

Kullakin ministerillä on kuitenkin useita erityisavustajia ja usein myös valtiosihteeri, joita hän hyödyntää apunaan. Ministerin seurantavastuulla olevat asiat siis jaetaan useiden poliittisten avustajien kesken, joilla on näin paremmin aikaa perehtyä yksittäisiin asioihin ministerin puolesta. Esimerkiksi minä seurasin kuntaministeri Paateron avustajana valtionhallinnon kehittämisasioita sekä keskustalaiselle valtiovarainministerille kuuluneita verotuksen ja rahoitusmarkkina-asioiden kokonaisuuksia.

Käytännössä se tarkoitti sitä, että minun vastuullani oli perehtyä esimerkiksi kaikkiin verotusta koskeviin lakiesityksiin ennen kuin ne annettiin eduskunnalle ja varmistaa, että ne olivat hallitusohjelman ja oman puolueeni tavoitteiden mukaisia. Tarvittaessa sitten kysyin näkemystä asiasta ministeriltä tai esimerkiksi puolueeni kansanedustajilta, jotka seurasivat kyseistä asiaa eduskunnan valiokunnassa. Isommissa asioissa ratkaisut puolueen kannoista saatettiin käydä läpi ministeriryhmässä ja eduskuntaryhmässä.

Isommissa poliittisissa kysymyksissä vastuuministerin avustaja kutsui muiden puolueiden seuranta-avustajat koolle, jolloin usein virkamiehet esittelivät esitystä ja tarvittaessa voitiin käynnistää neuvottelut yksityiskohdista. Useimmiten ensimmäiset neuvottelut käytiinkin avustajatasolla, eivätkä seurantaministerit välttämättä osallistuneet itse lainkaan neuvotteluihin pienemmistä yksityiskohdista, vaikka mandaatti neuvotteluun tulikin heiltä.

Yleensä kompromissi löydettiin avustajatasolla tai viimeistään seurantaministerien tai ministeriryhmien neuvotteluissa. Vain harvat isoimmat poliittisia erimielisyyksiä aiheuttaneet asiat päätyivät ratkaistavaksi puolueiden puheenjohtajille, joita Rinteen ja Marinin hallituksissa kutsuttiin viisikoksi. Silloinkin erimielisyys oli tyypillisesti rajattu aiemmissa neuvotteluissa muutamaan eri vaihtoehtoon.

Iso osa avustajien työstä on siis toisaalta poliittisten sisältöjen ja näkemysten yhteensovittamista sekä niistä viestimistä omalle puolueelle, muille hallituspuolueille, virkamiehille ja muille sidosryhmille. Se tarkoittaa myös puheiden valmistelua ja tiedotteiden tarkastusta, mutta enimmäkseen työ ei näy julkisuuteen kovin paljon.

Edeltävä kuvaus ei kuitenkaan kata aivan kaikkien poliittisten avustajien työtä. Kullakin ministerillä on yleensä vähintään yksi avustaja, jonka yhtenä tehtävänä on hoitaa media-asioita ministerin puolesta, sillä ulkoinen viestintä on olennainen ja aikaa vievä osa politiikkaa. Näiden avustajien työ on usein ainakin vähemmän varsinaista päätösten valmisteluun osallistumista.

Lisäksi kullakin hallituspuolueella on yksi ryhmyriksi kutsuttu erityisavustaja, joka toimii puolueensa ministeriryhmän sihteerinä ja organisoi sen kokouksia ja muuta toimintaa. Ryhmyrit toimivat puolueiden puheenjohtajien avustajina ja heitä kutsutaan usein myös ykkösavustajiksi. Heidän tehtävänsä on muun muassa varmistaa, että eri asiakokonaisuuksista vastaavat ministerit ja avustajat hoitavat seurantavastuunsa, sekä sovittaa yhteen poliittisia näkemyksiä vaikeammissa ja isommissa kysymyksissä. Tätä toteutetaan muun muassa viikoittaisissa palavereissa, joissa kaikki eduskunnalle sillä viikolla annettavat lakiesitykset käydään etukäteen läpi vähintään pintapuolisesti. Poliittisia kiistakysymyksiä käsitellään sitten pidempään.

Joskus esiintyy käsitystä, että erityisavustajien rooli olisi avustaa ministereitä sihteerien tapaan tai vaikkapa kantamalla laukkua työmatkoilla. Tämä johtunee siitä, että erityisavustajien työ näyttäytyy julkisuuteen päin juuri ministerin edustustilaisuuksien yhteydessä. Tällöin avustetaan käytännön asioissa muun muassa median suuntaan. Kuten edeltä käy ilmi, erityisavustajan työ on kuitenkin luonteeltaan pääosin asiantuntijatyötä. Siksi ministereillä on käytössään omat ei-poliittiseen virkakuntaan kuuluvat sihteerit, jotka pitävät huolta muun muassa kalenterista ja vastaavista käytännön asioista. Myös valtiosihteereillä ja erityisavustajilla on apunaan sihteeri ainakin osa-aikaisesti. Tästä on suurta apua, sillä erityisavustajien työpäivät ovat usein pitkiä ja näin työtaakkaa voidaan hieman keventää.*

Millaisia tyyppejä poliittiset avustajat ovat?

Erityisavustajan ja valtiosihteerin tehtävän hoitaminen vaatii erityisesti kolmea asiaa. Ensiksi tarvitaan riittävää osaamista politiikan asiasisällöistä sekä oman puolueen näkemyksistä, jotta puolueen politiikan toteutumista voi edistää.

Toiseksi tarvitaan verkostoja ja politiikan rakenteiden tuntemista, jotka auttavat ottamaan asioista selvää ja rakentamaan luottamusta, jota tarvitaan poliittisten erimielisyyksien ratkaisemisessa. Kolmanneksi tarvitaan kykyä viestiä erilaisten ihmisten, kuten median, poliitikkojen, virkamiesten, lobbareiden ja äänestäjien kanssa. Lisäksi tarvitaan aikaa ja ahkeruutta, joilla voi täydentää puutteita, jos joku edellisestä kolmesta asiasta ei ole valmiiksi hallussa. Kenelläkään ei tietenkään täysin ole.

Omien Rinteen ja Marinin hallituksiin perustuvien kokemuksieni perusteella erityisavustajissa ja valtiosihteereissä on monenlaisia ihmisiä. Heidät voi kuitenkin jakaa leikkimielisesti neljään arkkityyppiin, vaikka kaikissa poliittisissa avustajissa on luonnollisesti piirteitä monista arkkityypeistä. Arkkityypit kuvaavat myös varsin hyvin edellisessä kappaleessa käsittelemiäni työn vaatimuksia.

1. Verkostoitujaneuvottelijat
2. Sisältöasiantuntijat
3. Poliittiset viestijät
4. Pelurit

Verkostoitujaneuvottelijat ovat politiikan parissa toimineita avustajia tai järjestötoimijoita, jotka tuntevat esimerkiksi oman puolueensa tai alansa keskeiset henkilöt. Parhaimmillaan heihin luotetaan eri puolilla, jolloin he pystyvät auttamaan erimielisyyksien ratkaisemisessa ja keräämään nopeasti tietoa erilaisista asioista kontaktiensa avulla.

Sisältöasiantuntijoiden osaaminen perustuu oman seurannassa olevan politiikkasektorin sisältöihin. Parhaimmillaan he tuntevat, miten esimerkiksi lakeja ja niiden yksityiskohtia pitää muuttaa, jotta puolueen poliittiset tavoitteet toteutuvat.

Ilman omaa sisältöosaamista puolueet ovat virkamiesten, edunvalvontajärjestöjen ja muiden ulkopuolisten asiantuntijoiden varassa. Se johtaa pahimmillaan siihen, että ulkopuoliset tahot määrittävät puolueen politiikan sisältöjä, jolloin ne voivat olla jopa ristiriidassa puolueen tavoitteiden ja arvojen kanssa.

Poliittiset viestijät ovat viestinnän asiantuntijoita. Parhaimmillaan he tuntevat erilaisten medioiden toimintatavat, osaavat tuottaa sekä viimeistellä tiedotteita ynnä muita sisältöjä, sekä ovat verkostoituneet niin median kuin poliittisten toimijoiden kanssa.

Pelurit tarkoittaa tässä yhteydessä yleisnimitystä poliittisista avustajista, jotka eivät toimi edellä kuvatun normaalin roolituksen mukaisesti. He saattavat esimerkiksi toimia työssään omaan tai aiemman työnantajansa lukuun sen sijaan, että he ajaisivat ensisijaisesti puolueensa etua. Tällöin kyse voi olla myös puutteellisesta osaamisesta tehtävän hoitamisessa. Tämän tyyppiset toimintatavat eivät yleensä toimi kovin kauaa, ja pelureita on siksi harvassa, puhtaita pelureita ei lainkaan.

Pelurien toiminta on hyvä erottaa poliittisesta taktikoinnista, jolla tavoitellaan oman puolueen etua esimerkiksi hyödyntämällä suhteita mediaan tai asemaa päätöksenteossa. Poliittisen avustajan taktikointi ei tarkoita, että hän olisi peluri edellä kuvatussa merkityksessä. Poliittiselta avustajalta ei esimerkiksi aina odoteta, että hän vauhdittaisi päätöksentekoa. Toisinaan puolueen intressissä saattaa olla jarruttaa joidenkin asioiden etenemistä, jos se edesauttaa puolueen tavoitteiden toteutumista kokonaisuutena. Tällaisessa taktikoinnissa avustajien rooli on keskeinen, kun he osaltaan kontrolloivat päätöksentekoa ja sen etenemistä.

Poliittiset avustajat ovat öljyä demokratian rattaissa

Julkisuudessa keskustelu poliittisista avustajista on keskittynyt usein heidän määräänsä ja sen kritisointiin. Minusta on selvää, että poliittisia erityisavustajia voisi olla enemmänkin. Nykymaailmassa asiat ovat niin monimutkaisia, että poliittisissa puolueissa tarvitaan laajasti asiaosaamista sekä aikaa tuoda eri näkökulmia yhteen. Ilman niitä omaa poliittista ideologiaa ei voi edistää eikä demokratiassa kansan tahto voi toteutua.

Erityisavustajia ja valtiosihteereitä tarvitaan juuri tässä. He saattavat tuntea ne pienet yksityiskohdat, jotka ovat kokonaisuuden kannalta ratkaisevia ja osaavat sivuuttaa epäolennaisen. He ovat parhaimmillaan öljyä demokratian rattaissa yhdistäessään eri tahoja siellä, missä on kitkaa. He ovat tulkkeja politiikan kielen ja sitä toteuttavan virkakunnan välillä. He voivat yhdistää myös eri puolueiden ja järjestöjen näkemyksiä.

Tietenkään todellisuus ei ole näin ruusuinen, ja öljyn sijaan rattaisiin eksyy toisinaan hiekkaa. Tällöin on usein kyse siitä, että työssä keskitytään vääriin asioihin ja tehdään se heikommin – ei siitä, että avustajia olisi liikaa. Taustalta voi löytyä puutteellista johtamista tai sitten väärä henkilö on vain väärässä paikassa. Nämä ovat asioita, joiden kanssa painitaan kaikilla työpaikoilla, joilla on ihmisiä tekemässä töitä. Aina löytyy parannettavaa, mutta silti homma voi kokonaisuutena toimia aivan hyvin.

Ministeriöiden työhön kuuluu väistämättä poliittisuus, mikä voi aiheuttaa kitkaa. Toisaalta sitä voidaan vähentää institutionaalisilla ratkaisuilla ja roolituksilla. Juuri se on yksi keskeinen merkitys poliittisten avustajien työssä.

On selvää, että omien poliittisten tavoitteiden edistäminen hallituksessa vaatii lojaaleja asiantuntijoita myös ministeriöiden sisällä. Aiemmin poliittisia avustajia oli vähemmän, mikä johti osaltaan siihen, että usein myös alempia ei-poliittisia virkamiehiä nimitettiin puoluepoliittisin perustein.

Poliittisista virkanimityksistä aiheutuu ongelmia, kun suhde nimitystä tukeneeseen puolueeseen saattaa vaikuttaa työhön, vaikka virallisesti virkamiehen pitäisi tehdä työtä ennen muuta työnantajalleen eli valtiolle. Lisäksi tällaisten sitoumusten läpinäkymättömyys on omiaan murentamaan luottamusta virkamiehiin, mikä voi haitata ministeriöiden päivittäistä työntekoa ja heikentää yleisesti luottamusta demokratiaan.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa ongelmaa on ratkaistu siten, että keskeiset virkamiehet usein vaihdetaan presidentin vaihtuessa. Näin heidän poliittiset sitoumuksensa ovat läpinäkyviä. Tällaisen mallin etuna on myös se, että muutoksia päästään toteuttamaan nopeasti, kun vanhaa virkakuntaa ei tarvitse opettaa uusille tavoille.

Samaa olisi kuitenkin vaikea toteuttaa Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa sopivia asiantuntijoita on yksinkertaisesti liian vähän, jotta puolueet voisivat pitää heitä reservissä odottamassa työvuoroaan. Poliittisten avustajien käyttäminen onkin avoimempi välimallin ratkaisu, jossa puoluepoliittiset lähtökohdat tulevat läpinäkyviksi, mutta voidaan välttää poliittisia virkanimityksiä ei-poliittisiin tehtäviin. Lisäksi suomalainen malli, jossa ei-poliittiset virkamiehet jatkavat tehtävissään hallitusten vaihtuessa tuo jatkuvuutta, jossa osaaminen ja toimintatavat siirtyvät paremmin.

Miten poliittisista avustajista saisi enemmän irti?

Ajattelen siis, että poliittisia erityisavustajia ja valtiosihteerejä tarvitaan, jotta kansan tahto toteutuu paremmin politiikassa. Lopuksi pohdin, miten heistä voisi saada vielä enemmän irti.

Puolueille sanoisin ohjeeksi, että lisäavustajille on varmasti yhä käyttöä, mutta tehtäviin tulee valita oikeanlaisia tyyppejä ja johtamiseen tulee kiinnittää huomiota. Puolueet tarvitsevat niin monipuolista sisältöosaamista kuin verkostojen ja viestinnän tuntijoitakin. Myös arvoilla on merkitystä, kun kyse on politiikasta.

Mitä enemmän poliittisia avustajia ja puolueita hallituksessa on, sitä enemmän pitää käyttää aikaa myös avustajien työn koordinointiin. Isommalla porukalla pääsee pidemmälle, mutta se voi vaatia enemmän aikaa ja vaivaa.

Poliittiset avustajat voisivat myös olla nykyistä enemmän ratkaisemassa poliittiseen ja virkavalmisteluun liittyvää kitkaa. Ainakin laaja-alaisemmissa asioissa poliittiset näkemykset pitäisi pystyä huomioimaan paremmin valmistelun kaikissa vaiheissa. Tätä voisi auttaa komiteatyöskentelyn kehittäminen, jonka vetämisessä voisi hyödyntää vaikkapa kokeneempia valtiosihteerejä. Poliittisilla avustajilla voisi myös olla selvityshenkilömäinen rooli rajattujen ongelmien ratkaisemisessa.

Nykyisille erityisavustajille ja valtiosihteereille sekä entisille kollegoille viestini on, että teette tärkeää työtä. Muistakaa myös siihen liittyvä vastuu.

Kiitän useista hyödyllisistä kommenteista, joita olen saanut tekstin viimeistelyyn muutamilta entisiltä kollegoiltani. Tekstistä vastaan kuitenkin itse.

* Kappale sihteereistä lisätty 15.11.2023 klo 8.10.

Toiminnanjohtaja
Lauri Finér
lauri.finer@sorsafoundation.fi

Kirjoittaja johtaa säätiötä ja tutkii verotusta koskevia aiheita.

Kuva: Valtioneuvoston linnan portaikon katto (kirjoittajan kuva).