Mihin julkista sektoria tarvitaan sote-palveluissa?

Yksityisen tuotannon rooli sote-palveluissa on kasvanut viime vuosina. Myös Petteri Orpon hallitus on lisäämässä sote-ulkoistuksia, vaikka ne voivat johtaa pitkäaikaisiin ongelmiin ja kustannusten kasvuun. Siksi ulkoistusten hyötyjä ja riskejä tulisikin punnita tarkkaan ennen päätöksiä. Erityisesti ihmisille välttämättömissä peruspalveluissa julkinen tuotanto voi olla turvallisin vaihtoehto, kirjoittaa Kalevi Sorsa -säätiön talouspolitiikan asiantuntija Heta Melartin.

Viime aikoina on käyty paljon julkista keskustelua julkisen ja yksityisen sektorin rooleista sosiaali- ja terveyspalveluiden (sote) järjestämisessä ja tuotannossa. Syksyn budjettiriihessä pääministeri Petteri Orpon hallitus pitäytyi päätöksessään yksityisten terveyspalveluiden käyttöön suunnattujen Kela-korvauksien nostosta yhteensä 500 miljoonalla eurolla vuosien 2024–2027 aikana.

Kela-korvauksien nosto on herättänyt paljon kritiikkiä, mutta yksityisten toimijoiden osuutta julkisesti järjestettyjen sote-palveluiden tuotannossa on viime vuosina kasvatettu muutenkin. Palveluiden ulkoistamista perustellaan usein sen oletetuilla tehokkuus- ja kustannushyödyillä. Toisaalta julkisen sote-sektorin rahoitusongelmat ja henkilöstöpula ovat myös pakottaneet monet hyvinvointialueista hankkimaan lisää työvoimaa yksityisistä yrityksistä.

Ulkoistaminen itsessään ei takaa sillä tavoiteltuja hyötyjä, ja siihen liittyy myös riskejä. Tarkastelen tässä blogissa sitä, mikä rooli julkisella sektorilla on ja tulisi olla sote-palveluiden järjestämisessä ja tuotannossa. Lisäksi pohdin, missä tilanteessa yksityisten toimijoiden hyödyntäminen voi oikeasti kannattaa.

Mitä järjestämis- ja tuottamisvastuu tarkoittavat?

Suomessa valtiolla on perustuslain ja ihmisoikeussopimusten nojalla järjestämisvastuu riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista. Järjestämisvastuulla tarkoitetaan oikeudellista vastuuta siitä, että lakisääteiset palvelut ja velvoitteet tulevat hoidetuksi. Lainsäädännön nojalla järjestetyt sote-palvelut ovat varsin laajat, mutta vastaavia palveluja on toki mahdollista tarjota myös yksityisesti, jos kysyntää riittää.

Viime vuonna voimaan tulleessa sote-uudistuksessa palvelujen käytännön järjestämisvastuu siirrettiin kunnilta hyvinvointialueille. Ne eivät tarjoa vain lakisääteisen vähimmäistason mukaisia palveluja, vaan voivat päättää myös laajempien palveluiden tarjoamisesta asukkailleen. Viime kädessä näistä päätöksistä vastaavat vaaleissa valitut aluevaltuutetut. Siksi palvelutaso alueiden välillä voi vaihdella, vaikka hyvinvointialueiden oman verotusoikeuden puute rajoittaakin mahdollisuuksia parantaa palveluja.

Järjestämisvastuussa olevilla alueilla ei ole velvoitetta tuottaa kaikkia palveluita itse, vaan vastuu tuotannosta voi olla myös jaettu muiden toimijoiden kanssa. Hyvinvointialue voi tuottaa palveluita yhdessä toisen hyvinvointialueen kanssa tai ostaa niitä muilta julkisilta toimijoilta tai yksityisiltä yrityksiltä. Lisäksi se voi tarjota asiakkaalle palvelusetelin, jolla tämä voi hankkia tarvitsemansa palvelun yksityiseltä palveluntuottajalta. Kun julkinen palvelunjärjestäjä siirtää toimintojaan yksityisen yrityksen tai kolmannen sektorin toimijan tuotettavaksi, puhutaan ulkoistamisesta.

Perustuslaki kuitenkin edellyttää, että hyvinvointialueilla on tietyn verran omaa tuotantoa. Tämä johtuu siitä, että julkisella sektorilla on velvollisuus järjestää soten kaltaiset peruspalvelut ainakin siinä määrin, että ihmis- ja perusoikeudet voidaan turvata kaikissa tilanteissa. Sen varmistamiseksi hyvinvointialueilla on itsellään oltava palveluiden tuotantoon riittävät toimitilat sekä hallinto- ja ammattihenkilöstö.

Valinnanvapaus ja julkiset palvelut

Keskustelussa julkisen ja yksityisen sektorin rooleista palveluiden järjestämisessä ja tuotannossa kuulee usein puhuttavan niin kutsutusta valinnanvapaudesta. Käsite liitetään usein yksityiseen sektoriin, vaikka valinnanvapautta on myös julkisen sektorin sisällä.

Valinnanvapaus tarkoittaa, että yksilö voi itse valita palveluntarjoajan, jolta hankkii tarvitsemansa palvelun. Ihmiset voivat myös julkisella sektorilla usein päättää palveluntarjoajastaan. He voivat esimerkiksi hakeutua valitsemaansa julkiseen terveyskeskukseen tai hammashoitolaan. Vastaavasti yksilöillä on vapaus valita myös esimerkiksi toisen asteen koulupaikkansa. 

Sote-palveluissa valinnanvapaudella kuitenkin perustellaan usein nimenomaan yksityisen sektorin hyödyntämistä järjestämisessä ja tuotannossa. Nykyisessä palvelujärjestelmässä hyvinvointialueilla on käytössään palvelusetelit. Niillä asiakas voi hankkia setelin oikeuttaman palvelun valitsemaltaan yksityiseltä tuottajalta, jonka hyvinvointialue on hyväksynyt palveluntarjoajaksi. Myös yksityisten terveyspalveluiden ostoon myönnettyjen Kela-korvausten ajatellaan osaltaan edistävän valinnanvapautta.

Orpon hallitus onkin päättänyt käyttää Kela-korvausten lisäämiseen kehyskauden aikana yhteensä noin 500 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on 335 miljoonaa. Tällä hetkellä korvaus yksityistä lääkärikäyntiä kohden on 30 euroa verrattuna aiempaan 8 euroon, ja hallitus kaavailee kertakorvauksen nostamista 50 euroon vuoden vaihteessa. Toimen pääasiallisena perusteena hallitus on sanonut olevan pyrkimys vähentää julkisen terveydenhuollon hoitojonoja.

Valinnanvapauden hyödyt perustuvat oletukseen siitä, että kuluttajalla on hyvät edellytykset arvioida itse, mitä palveluita hän tarvitsee ja kuinka paljon, sekä toisaalta siitä, että markkinoille syntyisi tarjontaa täyttämään tätä kysyntää. Sote-palveluissa palvelunkäyttäjällä ei kuitenkaan usein ole riittäviä edellytyksiä tehdä parhaita valintoja itseään eniten hyödyttävistä palveluista, tai saada niiden tekemiseen tarvittavaa informaatiota.

Pahimmillaan valinnanvapaus siis johtaa kalliisiin ja terveyden kannalta haitallisiin hoitoihin etenkin tilanteessa, jossa yksityisellä palveluntuottajalla on kannustin kasvattaa voittojaan myymällä kannattavia palvelujaan ja karsimalla kuluja. Palvelujen yksityistäminen saattaa myös kaventaa valinnanvaraa, sillä yksityisillä toimijoilla ei ole pakkoa tuottaa palveluja ihmisten valittavaksi, ja etenkin alueellisesti markkinat voivat keskittyä. Jos kilpailua ei synny, yksityisten palvelujen hinnat tuppaavat samalla nousemaan.

Valinnanvapaus voi asettaa väestöryhmät eriarvoiseen asemaan, sillä suuri osa julkisten sote-palveluiden käyttäjistä on lapsia, muistisairaita vanhuksia tai vammaisia ihmisiä. Heistä monen on mahdotonta tehdä itsenäisesti terveyttään koskevia ratkaisuja. Toisaalta täyttä tietoa palveluiden laadusta tai omista palvelutarpeista ei oikeastaan ole kellään. Tavallisen ihmisen on lähes mahdotonta arvioida, mistä esimerkiksi kerran viidessä vuodessa tapahtuva hammaslääkärikäynti kannattaisi hankkia, kun kattavaa tietoa laadun vertailuun ei ole olemassa.

Vastaavasti voi perustella myös Suomen kaltaisen eläkeyhtiöiden hallinnoimiin rahastoihin perustuvan eläkejärjestelmän hyötyjä suhteessa malliin, jossa yksilöt itse päättävät kertyneiden eläkevarojensa sijoittamisesta. Tavallinen kansalainen ei usein tiedä, miten sijoittaa rahansa järkevästi tulevaisuuttaan varten, eivätkä tällaiset valinnat kaikkia edes kiinnosta. Esimerkiksi Ruotsissa yli puolet kaikista eläkesäästäjistä ei ole tarttunut mahdollisuuteen valita itse eläkerahastojaan.

Lisäksi yhteiskunta vastaa viime kädessä kansalaistensa riittävästä toimeentulosta. Siksi se joutuu maksajaksi, jos yksilö ei itse varaudu eläkettään varten tai eläkesäästöt kuihtuvat epäonnistuneisiin sijoituksiin. Lakisääteisellä järjestelmällä voidaan siis parhaimmillaan turvata riittävä eläke kaikille koko yhteiskunnan kannalta edullisemmin ja pienemmillä riskeillä.

Terveyspalveluiden Kela-korvauksissa on huomioitava myös se, ettei korvaustason nostaminen paranna hoidon saatavuutta, mikäli yksityinen palvelu on asiakkaalle liian kallista myös korvauksen jälkeen. Tällöin korvauksen nosto muodostuu tueksi pääosin hyvätuloisille, jotka jo valmiiksi käyttävät yksityisiä palveluita. Sen sijaan terveydenhuollon hoitojonot voivat jäädä ennalleen.

Hallituksen päätöksessä nostaa Kela-korvauksia näyttää käyneen juuri näin. Tuoreet Kansaneläkelaitoksen tilastotiedot osoittavat, ettei korvausten nosto ole edesauttanut hoitoon pääsyä. Siinä missä korvauksiin suunnattu rahasumma vuoden 2024 tammi-heinäkuussa lähes kolminkertaistui verrattuna samaan ajanjaksoon vuotta aiemmin, korvauksia saaneiden henkilöiden määrä on kasvanut vain noin reilulla prosentilla.

Julkinen järjestäminen voi luoda ulkoishyötyjä ja jakaa resursseja tasaisemmin

Perustuslaki asettaa siis minimitason julkisten sote-palvelujen järjestämiselle ja tuotannolle. Palveluita kannattaa kuitenkin järjestää vielä laajemmin julkisesti, jos näin voidaan lisätä ihmisten hyvinvointia edullisesti. Se voi onnistua, mikäli julkiset palvelut tuottavat ympärilleen riittävästi positiivisia ulkoisvaikutuksia tai niiden järjestäminen julkisesti on tehokkaampaa.

Terveyspalveluista syntyy ulkoishyötyjä, sillä ne muun muassa edistävät työkykyä ja siten työllisyyttä. Samoin esimerkiksi rokotukset suojaavat myös koko väestöä. Laajat sosiaalipalvelut, kuten lasten- ja vanhustenhoito, puolestaan lisäävät pienten lasten vanhempien sekä ikääntyneiden omaisten työntekoa ja edistävät erityisesti naisten asemaa.

Julkisesti järjestettyjen palvelujen tuotannossa kuitenkin kannattaa toisinaan hyödyntää myös yksityisiä yrityksiä. Ulkoistukset voivat olla laajuudeltaan erilaisia.

Vaihtoehtona täysimääräiselle omalle tuotannolle julkinen palvelunjärjestäjä voi hyödyntää alihankkijoita ostamalla niiltä avustavia palveluita, kuten toimitilojen siivousta. Toisaalta ulkoistus voi koskea varsinaista palveluntuotantoa tai sen osia. Hyvinvointialue voi esimerkiksi hankkia henkilöstövuokrausyritykseltä työvoimaa omaan palvelutuotantoonsa. Se voi myös ulkoistaa vaikkapa kokonaisen terveyskeskuksen tai laajemman alueen palvelutuotannon.

Ulkoistaminen on lisääntynyt sote-sektorilla

Hyvinvointialueet ja ennen sote-uudistusta niiden palveluista vastanneet kunnat ovat turvautuneet entistä enemmän palveluiden ulkoistuksiin. Tilanteeseen ovat ajaneet toiveet yksityisen sektorin tehokkuushyödyistä, ja toisaalta julkisen sote-sektorin henkilöstöpula, joka on hankaloittanut hyvinvointialueiden toimintaa. Myös alueiden vaikea taloustilanne ja tulonlähteiden niukkuus vaikeuttavat investointeja esimerkiksi oman tuotannon laajentamiseen tai kehittämiseen, jolloin palveluita on pakko hankkia ulkoisilta toimijoilta.

Julkisen sektorin rooli julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden tuotannossa on ollut laskussa jo useamman vuosikymmenen ajan. Kuvio 1 kuvaa kehityksen vuodesta 2010 alkaen. Tänä aikana julkisen sektorin osuus tuotannossa ja sote-henkilöstön työllistäjänä on laskenut entisestään. Sen sijaan sen osuus rahoituksesta on pysynyt vakaana ja jopa noussut viime vuosien aikana. Trendi kuvaa sitä, että yksityinen sektori on kasvattanut osuuttaan nimenomaan julkisrahoitteisten palveluiden tuottajana. Toisaalta myös yksityisten sairauskuluvakuutusten määrä on viime vuosina noussut.

Kuvio 1. Julkisen sektorin osuus sote-palvelujen tuotannosta, rahoituksesta ja työvoimasta 2010–2022.

Palveluiden ulkoistamiseen liittyy riskejä

Julkisen palvelutuotannon ulkoistamista on usein perusteltu sillä, että tulostavoitteidensa takia yritykset toimivat tehokkaammin. Selkeää empiiristä näyttöä yksityisesti tuotettujen julkisten palvelujen kustannustehokkuudesta suhteessa julkiseen tuotantoon ei kuitenkaan ole. Lisäksi yksityisen tuotannon hinnan ohella on tarkasteltava myös muita kustannuksia, joita ulkoistamisesta syntyy.

Joskus liiallisesti kustannussäästöihin ohjaavilla kannustimilla voi olla kielteinen vaikutus palvelun laatuun. Jos esimerkiksi hoitajan tai lääkärin kannustimet perustuvat hoidettujen asiakkaiden määrään tunnissa, he saattavat pyrkiä tavoitteeseen tinkimällä ajasta potilaan kohtaamisessa tai hätiköimällä tämän tutkimisessa. Pahimmillaan se voi johtaa vääriin diagnooseihin tai siihen, ettei esimerkiksi sairauksia havaita ajoissa.

Taloustieteilijät ovat arvioineet, että julkisen sektorin tuotanto on perusteltua silloin, kun palvelun laadun takaaminen on tärkeää, ja toisaalta kustannusten hillinnän kielteinen vaikutus laatuun on merkittävä. Siten julkinen tuotanto voi olla perusteltua terveydenhuollon kaltaisissa palveluissa, joissa laadun heikkenemisen seuraukset ovat vakavia.

Riittävän laadun varmistaminen sote-palveluissa on siis tärkeää, mutta samalla sen mittaaminen ja valvominen on vaikeaa. Laatu on helppo havaita, kun tuotetaan kulutushyödykkeitä, kuten tavaroita. Myös sote-palveluissa on joitakin helpommin mitattavissa olevia elementtejä, kuten vaikkapa leikkauksen onnistuminen.

Pääosin niiden laadun valvonta on kuitenkin monimutkaisempaa, sillä asiakkaalla itsellään ei usein ole edellytyksiä arvioida saamansa hoidon laatua tai asianmukaisuutta, ja sen vaikutukset hyvinvointiin voivat näkyä vasta pitkän ajan kuluttua. Lisäksi sote-palveluihin kuuluu myös hankalammin havaittavia suoritteita, kuten asiakkaan kohtaamista tai empatiaa.

Kun laadun mittaaminen on vaikeaa, sen valvominen vie myös taloudellisia resursseja – silloinkin, kun julkinen sektori tuottaa palvelun itse. Koska julkinen järjestäjä ei voi suoraan valvoa yksityisen yrityksen toimintaa, laatuvaatimuksista ja niiden seurannasta on päätettävä sopimuksin. Laadun vaikea mitattavuus puolestaan tekee kattavien sopimusten tekemisestä vaikeaa. Ulkoisen yrityksen tuottaman palvelun laadun valvonta tulee siis sitäkin kalliimmaksi.

Ulkoistamispäätöksistä voi aiheutua julkiselle palvelunjärjestäjälle myös muita ylimääräisiä kustannuksia. Ensinnäkin julkisen toimijan on aina toimittava palveluissa viime kädessä hoidon takaajana. Sen on siis säilytettävä kapasiteetti järjestää korvaava palvelu, jos ulkoistetun palvelun tarjoava yritys joutuu esimerkiksi taloudellisiin vaikeuksiin. Julkinen sektori ei siten voi luopua kokonaan omasta tuotantovalmiudestaan, vaikka yksityinen tuotanto kasvaisi. Erityisesti laajemmissa ulkoistuksissa samanaikainen varakapasiteetin säilyttäminen voi tulla kalliiksi.

Ulkoistamisprosesseissa syntyy kustannuksia myös muun muassa mahdollisesta kilpailutuksen järjestämisestä. Tarjouskilpailun suunnittelu ja toteutus vaatii runsaasti omia hallinnollisia resursseja, ja toisinaan kilpailutuksissa saatetaan myös käyttää esimerkiksi ulkoisia konsultointipalveluita.

Lisäksi ongelmana sote-hankintojen kilpailutuksissa on, ettei varsinaista kilpailua aina edes synny, koska niihin osallistuu niin vähän tarjoajia. Kilpailun puute voi siten myös osaltaan lisätä ulkoistamisen kustannuksia. Jos tarjouksien määrä on vähäinen ja potentiaalisen palveluntuottajan tarjoama hinta on keskeinen valintakriteeri, ei kilpailutukseen osallistuvalla yrityksellä ole intressiä tarjota palvelua alimpaan sille mahdolliseen hintaan.

Henkilöstöpulasta kärsivät hyvinvointialueet ovat turvautuneet entistä enemmän myös yksityisen vuokratyövoiman käyttöön. Näin voidaan saada joustavasti lisätyövoimaa lyhyellä aikavälillä, mutta hinta on usein kova, ja myöhemmin jopa vielä kovempi. Henkilöstövuokrausyritykset voivat houkutella työvoimaa julkista sektoria pienemmillä työmäärillä sekä korkeammilla ansioilla. Periaatteessa vuokratyövoiman osto voi johtaa tilanteeseen, jossa esimerkiksi julkisella sektorilla työskentelevä lääkäri tai hoitaja voi siirtyä tekemään saman – tai pienemmän – työn henkilöstövuokrausyrityksen kautta ja saada siitä paremman palkan. Veronmaksajan kannalta tällainen tehottomuus tulee kalliiksi.

Markkinoiden keskittyminen voi nostaa palveluiden hintoja

Ulkoistaminen ei siis itsessään luo palveluntuottajien välille kilpailua. Se vaatii, että markkinoilla on tarpeeksi keskenään kilpailevia yrityksiä. Sosiaali- ja terveyspalveluiden markkinat ovat kuitenkin verrattain keskittyneet, kun harvat suuret yritykset ovat vallanneet entistä suuremman osuuden markkinoista. Ulkoistamisen trendi on johtanut tilanteeseen, jossa suurilla ketjuyrityksillä on merkittävä markkinaosuus myös joidenkin julkisten sote-palvelujen tuotannossa.

Erityisesti markkinoiden keskittyminen on puhututtanut hoivasektorilla, jossa kolme suurta yritystä – Attendo, Esperi Care ja Mehiläinen – hallitsevat markkinoita työllistäen yhdessä yli puolet sote-alan yksityisen sektorin työvoimasta. Työterveyspalveluissa sekä terveydenhuollon ulkoistuksissa ja ostopalveluissa isojen ketjuyritysten yhteenlaskettu markkinaosuus on jopa 90 prosenttia.

Keskittyminen lisää hallitsevien yritysten markkinavoimaa. Seurauksena niillä on mahdollisuus nostaa hintojaan ilman, että se vaikuttaa kysyntään yhtä paljon kuin toimivan kilpailun tilanteessa. Tuoreen tutkimuksen mukaan yrityskaupat, joissa suuret ketjuyritykset ovat ostaneet pienempiä paikallisia toimijoita, ovatkin nostaneet yksityisten terveyspalveluiden hintoja. Se voi heijastua nousuna myös julkisen terveydenhuollon kustannuksiin.

Toisaalta kilpailun määrään voi vaikuttaa myös tuotantokapasiteetin rajallisuus. Monien sote-palveluiden tuotanto vaatii erityisiä toimitiloja, joiden pitäminen vapaana on kallista. Vastaavasti alan työvoimapulan takia myös henkilöstön saatavuus on rajallista. Kilpailutukseen osallistuminen vaatii palvelutuotantoon soveltuvan kapasiteetin, mikä jo luonnollisesti rajoittaa potentiaalisten tuottajien määrää. Tällaisissa tilanteissa palvelujen ulkoistaminen voi olla tuhoon tuomittua.

Tietyissä palveluissa kilpailua voi sen sijaan syntyä helpommin. Esimerkiksi yksittäisten fysioterapeuttien hankinnassa tai siivouspalveluiden kaltaisissa toiminnoissa vaatimuksia vapaille toimitiloille ei ole, jolloin keskenään kilpailevia palveluntuottajia voi olla enemmän.

Milloin julkisesti järjestetty palvelu kannattaa tuottaa yksityisesti?

Palvelujen tuotannon ulkoistaminen sote-sektorilla voi siis kasvattaa kustannuksia tai heikentää palveluiden laatua. Vuokratyövoimalla ei myöskään ratkaista ongelmia alan henkilöstön saatavuudessa. Tietyissä tilanteissa yksityisestä tuotannosta on kuitenkin myös hyötyä, ja ulkoistamiseen liittyviä riskejä ja etuja onkin punnittava tapauskohtaisesti.

Ulkoistuksia harkitessa tulisi huolehtia ainakin siitä, että markkinat ovat ulkoistamisen kohteena olevassa palvelussa riittävän kilpailulliset. Hankinnat voivat siis onnistua vain, jos esimerkiksi markkinoiden keskittyminen tai tuotantokapasiteetin rajallisuus eivät haittaa kilpailua. Toisaalta, jos nämä edellytykset eivät täyty jo nykyisin ulkoistetuissa palveluissa, kannattaa harkita niiden palauttamista julkisesti tuotettavaksi.

Pienemmissä, yksittäisiä toimintoja koskevissa ulkoistuksissa tarjouskilpailua voi syntyä helpommin. Siten laajojen kokonaisulkoistusten sijaan, joissa tarjouksia voivat usein tehdä vain harvat suuret yritykset, kannattaa pohtia hankintojen pilkkomista pienempiin osiin.

Ulkoistamisia tehdessä tulisi pelkän hankintahinnan ohella tarkastella myös muita kuluja ja riskejä, jotka syntyvät myös pidemmän ajan kuluessa. Esimerkiksi palvelujen laadun valvonta on kalliimpaa ja vaikeampaa palveluja ulkoistettaessa, jolloin se vaatii julkiselta järjestäjältä ylimääräisiä resursseja. Ulkoistuksiin liittyy myös aina riski siitä, että hinnat nousevat myöhemmin, jos kilpailu ei pidä niitä kurissa eikä oma palvelutuotanto ole enää vaihtoehto ainakaan nopealla aikataululla.

Samantyyppisiä riskejä liittyy palveluseteleiden käyttöön. Niiden avulla voidaan säästää ulkoistusten kustannuksissa, kun työ siirretään suurelta osin palvelua käyttävälle asiakkaalle itselleen. Se voi kuitenkin tulla kalliiksi niin kustannusten kuin terveydenkin kannalta, jos palvelusetelin käyttäjällä ei ole riittävästi tietoa palveluista ja omista tarpeistaan. Ja useinkaan ei ole, kun kyse on terveyspalveluista, joita tarvitaan verraten harvoin ja joita tarjoavat koulutetut ammattilaiset. Sama ongelma liittyy ylipäänsä kaikkeen valinnanvapauteen sosiaali- ja terveyspalveluista.

Kun kansalaisten omaa vastuuta terveydestään lisätään, tulisikin varmistaa, että he saavat riittävästi tukea päätöksiään varten – oli se sitten ammattilaisten apua tai parempia tietojärjestelmiä. Sekään ei kuitenkaan tule ilmaiseksi.

Pahimmillaan hätäiset ulkoistukset voivat siis johtaa pitkäaikaisiin ongelmiin ja kustannusten kasvuun. Siksi sosiaali- ja terveyspalveluissa julkinen palvelutuotanto on usein turvallisin vaihtoehto. Ainakin, kun kyse on ihmisille välttämättömistä peruspalveluista.

Heta Melartin toimii säätiössä talouspolitiikan tutkijana. Melartin on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi taloustieteestä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta.