Mikä on Suomen suuri tarina?

Mauno Koivisto totesi vuonna 2002 Moskovassa annetussa radiohaastattelussa Suomen idean olevan ”säilyä hengissä”. Vastaus tuli hetkeäkään epäröimättä. Se oli luontainen reaktio jatkosodassa taistelleelle ja Neuvostoliiton aikakaudella eläneelle ja toimineelle presidentille.

Suomessa hegemonisen aseman on saavuttanut tarina pienen maan jatkuvasta selviytymiskamppailusta, jota käydään reaalipolitiikan ja talouden ehdoilla. Joskus ulkoinen uhka tulee idästä. Toisinaan uhkakuva on Euroopan unionin tai globalisaation tuottama. Selviytyminen edellyttää Kekkosen uudelleenvalintaa presidentiksi, kriisipaketteja Euroopan talouden pelastamiseksi ja kansallisia talkoita kilpailukyvyn turvaamiseksi. Moni kutsuisi tätä tarinaa nykymuodossaan uusliberalismiksi. Tällaiset määritelmät ovat kuitenkin ongelmallisia monitulkintaisuutensa vuoksi.

Yhteistä uhkakuville on se, että toimintaa perustellaan ulkoisella pakolla. Selviytymiskamppailumme perustuu kontrafaktuaalisiin pelotteisiin – skenaarioihin, jotka toteutuvat väistämättä, ellemme toteuta tietynlaista politiikkaa. Yhteisesti hyväksytty totuus on, että suomalaiseen keskusteluun mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Jako vasemmistoon ja oikeistoon on aikansa elänyt. Jokainen puolueista toteuttaa vihreää politiikkaa, kannattaa markkinataloutta ja haluaa säilyttää hyvinvointivaltion.

Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki esittää uudessa kirjassaan Tulevaisuuden politiikka, että toimiva demokratia edellyttää merkityksellisten tarinoiden tuomista politiikan keskiöön. Näiden tarinoiden esittäminen ja toteuttaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa tilanteessa, jossa maahan kaivataan konsensus-politiikkaa ja hallitusta kutsutaan kuuden puolueen ideologiseksi sekasikiöksi.

Merkityksellisten tarinoiden tiellä on Suomessa kaksi suurta estettä. Ensinnäkin, Suomen puoluekenttä on liian hajanainen. Kolmen suuren puolueen hegemoniasta on siirrytty neljän keskisuuren puolueen aikaan. Enemmistöhallituksen muodostaminen ideologisesti yhtenäiseltä pohjalta tuntuu tällaisessa tilanteessa lähinnä utopialta. Muun muassa EVA:n johtaja Matti Apunen on toivonut Suomeen blokkivaalijärjestelmää, jolloin hallitusohjelmat olisivat kansalaisten arvioitavina jo ennen vaaleja. Skenaario on kiinnostava, mutta huonosti toteutettavissa nykyisellä puoluekentällä.

Toiseksi, aiemmin esittämäni hegemoninen tarina Suomesta ulkoisiin paineisiin mukautuvana selviytyjänä dominoi suomalaista keskustelukulttuuria niin vahvasti, että muunlaisille tulkinnoille jää vain vähän tilaa. Tilalle tarvitaan kourallinen pienempiä kertomuksia, jotka postmodernissa hengessä eivät kuitenkaan myy aatteitaan universaaleina totuuksina.

Suurista tarinoista keskikokoisiin kertomuksiin

Suuret tarinat soveltuvat huonosti maailmaan, jossa muutos on nopeampaa kuin koskaan ja todellisuus on maalattu erilaisilla harmaan sävyillä. Jotta kertomukset olisivat merkityksellisiä, on niiden kuitenkin pystyttävä sanomaan jotain nykyisestä tilanteesta ja esittämään todellisia vaihtoehtoja. Selviytymisen rinnalle kaivataan kertomuksia siitä, miten tähän pisteeseen on tultu ja mihin suuntaan tulisi jatkaa.

Kertomukset eivät voi olla mitäänsanomatonta unelmahöttöä tai toivotalkoita. Ne eivät myöskään voi perustua valtioneuvoston tulevaisuusselonteon kaltaiseen virkamiesjargoniin, jonka mukaan ”tulevaisuuden mahdollisuuksien hyödyntämiseksi on nyt käytävä laajapohjaista yhteistä ja avointa keskustelua tulevaisuuden valintojen tekemiseksi huomioiden taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys”.

Keskikokoisten kertomusten ei tarvitse ammentaa vanhanaikaisesta kapitalismin ja sosialismin välisestä vastakkainasettelusta. Säätelemätön markkinatalous, kuten myös tuotantovälineiden yhteisomistus, ovat molemmat – miten sen nyt kauniisti muotoilisi – toteuttamiskelpoisina ratkaisuina täyttä sontaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ideologioiden välisten taisteluiden loppua. Päinvastoin.

Markkinataloutta ja suunnitelmataloutta yhdistelevien sekatalouksien väliltä löytyy satoja toteutuneita ja ääretön määrä mahdollisia yhteiskuntajärjestelmiä. Valinta näiden vaihtoehtojen väliltä edellyttää puolueilta entistä enemmän keskustelua arvoista ja ideologioista ja ennen kaikkea näiden toteutumisesta. Puheet vapaudesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja demokratiasta ovat vain sananhelinää, ellei niitä peilata tekoihin.

Tutkimustulokset sosiaalisen liikkuvuuden taantumisesta, tuloerojen kasvusta, terveydenhuollon epätasa-arvoisuudesta kertovat omaa tarinaansa valitsemistamme arvoista tai sokeasta uskosta yhteen suureen tarinaan.