Mikko Majander: Itäinen ja läntinen Saksa eri teillä
Syyskuun liittopäivävaalit osoittivat, että eurooppalaisen politiikan uusjako järisyttää myös Saksan puoluejärjestelmää. Suurten kansanpuolueiden kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien kannatuksesta suli kerralla lähes 14 prosenttia, samalla kun oikeistopopulistit valtaavat alaa erityisesti itäisissä osavaltioissa.
”Wir sind das Volk – Me olemme kansa”, kuului koko Eurooppaa sykähdyttänyt iskulause, kun saksalaiset jaetun maan itäisellä miehityssektorilla alkoivat 1989 osoittaa mieltään. DDR:ää oli hallittu kansan nimissä harvainvallalla kansalaisia kontrolloimalla, mutta nyt tuo kansa marssi koloistansa kaduille maanantaisissa mielenosoituksissa, Leipzigissa ja muualla.
Siinä menossa murtuivat muurit, kylmän sodan ja kylmien sydämien. Iskulauseesta muokkautui myös variantti ”Wir sind ein Volk”, joka viittasi Saksojen yhdistymiseen, kuten vuoden 1990 puolella sitten tapahtuikin nopeassa tahdissa. Tai oikeammin DDR sulautui läntiseen liittotasavaltaan viitenä itäisenä osavaltiona.
Vai sulautuiko sittenkään? Saksan syyskuiset liittopäivävaalit kertovat, että ainakin poliittiselta kulttuuriltaan ja mielipideilmastoltaan itä ja länsi ovat edelleen kaukana toisistaan. Jos Saksan liittotasavaltaa on totuttu jäsentämään kahden suuren kansanpuolueen, kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien kilpakenttänä, niin viimeistään nyt on aika panna pelikirja uusiksi.
Angela Merkelin CDU kärsi vaaleissa rökäletappion (–8,6 %), mutta jäi itäisissä osavaltioissa selvästi vielä valtakunnallisen keskiarvonsakin alle (32,9/29,2). SPD:n synkkä tulos (20,5) riitti koko maassa toiseen sijaan, mutta idässä (14,3) vasta neljänneksi.
Saksan vihreiden kannatus huiteli kesän 2011 alkaessa 25 prosentin paikkeilla, ja puolue haaveili vakiintumisestaan kolmanneksi suureksi kansanpuolueeksi. Seuraavat liittopäivävaalit menivät kuitenkin pieleen (8,4), eivätkä nytkään paljoa paremmin (8,9). Itäisissä osavaltioissa vihreiden suvaitsevaisuuden sanoma jäi tästä alle puoleen (4,3).
Toinen ja perinteisempi hallituskoalitioiden tukipuolue vapaat demokraatit kompastui 2013 viiden prosentin äänikynnykseen, mutta teki nyt näyttävän paluun parlamenttiin 10,7 prosentin kokonaiskannatuksella. Idässäkin (oikeisto)liberaalit pärjäsivät (7,4), jos kohta selvästi länttä vaatimattomammin.
Vaikka kommunistisesta yhteiskuntamallista saati ideologiasta ei kannata puhua, niin DDR-ajan henkistä perintöä kantavat vasemmistopuolue sekä oikeistopopulistinen vaihtoehto Saksalle. Molemmat ylsivät itäisissä osavaltioissa kaksi kertaa suurempaan kannatukseen kuin lännessä: Die Linke 17,2/8,8 – AfD 21,6/10,2 (Berliini jätetty pois laskuista).
Vaalianalyyseissa on viitattu siihen, että mentaaliselta maisemaltaan itäinen Saksa rinnastuu paremminkin Visegrad-maihin Puolaan, Tšekkiin, Slovakiaan ja Unkariin kuin läntisempään Eurooppaan, jossa toki kullakin on omat protesti- ja populistiliikkeet demokratiansa ilona ja riesana. Maahanmuuttovastaisuus toimii mobilisoivana tekijänä, vaikka esimerkiksi islamin ulkoisia merkkejä näkyisi arjessa ja katukuvassa suhteellisesti länttä vähemmän.
Vajaan viiden miljoonan asukkaan Saksin vapaavaltiossa (!) Alternative für Deutschland ylsi liittopäivävaaleissa jopa suurimmaksi puolueeksi. Sen pääkaupungissa Dresdenissä ovat ”patrioottiset eurooppalaiset” marssineet ”länsimaiden islamisoimista vastaan” (Pegida) jo kolmen vuoden ajan. Aina maanantaisin, kuten vuonna 1989 konsanaan.
Mielikuvaa vapaustaistelun jatkuvuudesta on kannateltu myös iskulauseen ”Wir sind das Volk” lämmittelyllä. ”Kansan” sijaan painotus on nyt kuitenkin voimakkaasti sanalla ”Me”, sillä eroa tehdään totalitaarisen regiimin sijaan ulkopuolelta uhkaaviin toisiin, maahantunkeutujiin.
Kun Saksasta on kyse, ei tee mieli ajatella mitä historian analogioita voi nousta mieleen, jos teemaa ”yhdestä kansasta” ryhdytään edelleen jalostamaan uusiokäyttöön. ”Ein Volk, ein Reich, ein Führ…”