Mikko Majander: Suomen sija maailmassa

Laajemmasta historian perspektiivistä katsoen Suomen valtiollinen itsenäistyminen sata vuotta sitten oli yksi maailmansodan ja eurooppalaisten imperiumien romahtamisen sivutuotteista. Toki muuttuviin olosuhteisiin sopeutumiseen ja tilanteisiin tarttumiseen tarvittiin myös omaa tahtoa ja taitoa. Ehkäpä vielä enemmän siihen, että tuo itsenäisyys on sittemmin säilynyt – luonteeltaan vaihtelevana, mutta säilynyt kuitenkin.

Suomen kansainvälistä asemaa on perinteisesti hahmoteltu kohtalonkolmiossa, jonka kärjiksi mainitaan Moskova, Tukholma ja Berliini. Jos nämä ymmärretään pelkän diplomatian sijaan laajemmin Venäjäksi, Pohjolaksi ja Euroopaksi, niin asetelma kelpaa yhä analyysikehikoksi. Washingtonia ja atlanttista yhteyttä tosin on ympätty mukaan neljänneksi ulottuvuudeksi, ja myös Kiina tekee siihen tuloaan, mutta enemmän taloudellisena kuin geopoliittisena mahtina.

Eurooppa

Ensimmäinen maailmansota saattoi synnyttää itsenäisen Suomen, mutta valtiokehityksen sysäsi liikkeelle jo Napoleonin aikainen suuri kuohunta, kun Ranskan ja Venäjän keisarit jakoivat maita ja mantuja Tilsitissä 1807. Saksan keisarikunta puolestaan kävi 1918 Suomessa paitsi auttamassa vallankumouksen kukistamisessa myös hankkimassa itselleen sekä taloudellisesti että strategisesti tärkeää alusmaata.

Valkoiset voittivat Suomessa, mutta Saksa hävisi suursodan. Tästä seurasi perusjännite, kun nuoren Suomen tuli luovia eteenpäin pääsääntöisesti omillaan. Kansainliitto eurooppalaisena yhteistyömuotona oli pienvaltioille kovin heiveröinen kollektiiviseksi turvaksi, kuten talvisota sitten karvaasti osoitti. Propagandareaktiona se ehti vielä erottaa Neuvostoliiton jäsenyydestään, ennen kuin maatui omaan mahdottomuuteensa.

Sotilaalliseksi vaihtoehdoksi Suomelle jäi vain Saksa, oli sen kansallissosialistisesta ideologiasta ja järjestelmästä sitten mitä mieltä tahansa. Valtiotaitoa ja sisäistä lujuutta koeteltiin siinä, että kansakuntaa ei hilattu toisen maailmansodan lopputuloksena samaan tuhoon kuin muita Hitlerin liittolaisia Neuvostoliiton vastaisella vyöhykkeellä.

(Länsi-)Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio oli Saksan tie takaisin hylkiövaltiosta kansainväliseksi kumppaniksi. Suomi asettui ulkokehältä samaan kehikkoon vasta 1990-luvulla, kun kylmän sodan maailmanjärjestys oli murtunut, kommunismi ja Neuvostoliitto haudattu historian roskatynnyreihin. Eurooppalainen Saksa saksalaisen Euroopan sijaan – se sopi myös Suomelle maanosan vakauden ja vaurauden lähteeksi.

Viime vuodet on jouduttu miettimään, kuinka hyvin Euroopan unioni täyttää tuota visiota. Sitä mukaa kun muut keskeiset maat ovat vajonneet omiin ongelmiinsa, vastuu ja johtajuus EU:n tulevaisuudesta yleensä ja sen yhteisvaluutta eurosta erityisesti on langennut Saksalle, halusi se sitä tai ei. Ja Suomelle EU on ylivoimaisesti tärkein kansainvälispoliittinen elementti: kyse ei ole vain suhteiden hoidosta unioniin, sillä Suomi on sen elimellinen osa.

Tätä asemaa unionin jäsenyydellä on nimenomaan tavoiteltu, ankkuripaikkaa geopolitiikan kartalla. Kyse on identiteetistä, täysivaltaisesta sijasta Euroopan valtioiden joukossa, mutta myös turvallisuudesta, kuten presidentti Mauno Koivisto muistelmissaan paljasti prioriteettejaan jäsenhakemusta jätettäessä: ”Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä.”

Sotilaalliset jännitteet ja jakolinjat ovat sittemmin palanneet Eurooppaan tavalla, jonka toivottiin jo jääneen kadonneeseen aikaan. Nykyisellä vaikeuksien hetkellä Suomi on aktiivisimpien joukossa etsimässä EU:lle roolia puolustusulottuvuuden syventämisessä. Ulkosuhteiden osaltahan Ukrainan kriisi on jo osoittanut, kuinka unionin jäsenvaltiot ovat sidoksissa esimerkiksi yhteiseen pakotepolitiikkaan.

Sen sijaan se on koettelematta, mitä käytännössä merkitsee EU:n Lissabonin sopimukseen kirjattu lauseke turvallisuusyhteistyöstä, joka velvoittaa auttamaan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneita jäsenvaltioita ”kaikin käytettävissä olevin keinoin”. Sotilaallisesti liittoutumaton Ruotsi on pitänyt Suomea näkyvämmin esillä tätä solidaarisuuslupausta, tosin menemättä konkreettisemmin sen sisältöön.

Jos Suomi haki Euroopan unionin jäsenyydestä ennen muuta turvallisuutta, näinä jälleenvarustelun aikoina nousee kysymys, riittääkö EU:n nykyinen kehitys vastaamaan tuohon tarpeeseen. Entäpä jos monien sisäisten ongelmien kanssa painiskeleva unioni muistuttaa turvallisuuspoliittisesti sittenkin kansainliittoa?

Kerettiläinen ajatus, joka toisaalta pitää NATOn ohittamattomana tekijänä pohdittaessa Euroopan turvallisuutta ja tulevaisuutta.

Pohjola

Vaikka Euroopan unioni on Suomen keskeisin kansainvälispoliittinen foorumi, Pohjola muodostaa edelleen maan tärkeimmän henkisen ja yhteiskuntapoliittisen viiteryhmän. Suomi tuskin olisi selvinnyt omavoimaisena läpi 1800–1900-luvun taitteen venäläistämiskausien, demokratiana läpi 1930-luvun alun lapualaispaineiden tai miehittämättä läpi sotavuosien ilman oikeusvaltioperinteen kaltaisia rakenteita, jotka juontuvat aina ajalta osana Ruotsin valtakuntaa.

Kylmän sodan vuosikymmeninä sija Pohjoismaiden ryhmässä oli Suomen oljenkorsi välttää jyrkkärajainen valinta idän ja lännen mahtiblokkien välillä. Ja toisaalta kiinnittymällä Pohjolaan Suomi samalla valitsi lännen laajassa merkityksessä, erotuksena itäisen Keski-Euroopan kommunistisista kansandemokratioista.

Erilaiset integraatioratkaisut suhteessa Manner-Eurooppaan hämärsivät ja ehkä heikensivätkin pohjoismaisia sidoksia. Suomi suuntasi 1990-luvulla EU:n ytimiin, siinä missä Ruotsi piti harkittua etäisyyttä ja Norja tyytyi pelkkään pääsyyn unionin sisämarkkinoille. Suomalaiset eivät kaivanneet enää skandinaavisia välipuhemiehiä, vaan istuivat suoraan päätöksiä tekeviin pöytiin muokkaamaan itseään koskevia yhteisiä ratkaisuja.

Kansainvälinen finanssikriisi suisti kymmenen vuotta sitten koko EU:n ja erityisesti sen yhteisvaluuttaytimen käymistilaan. Suomi on ollut irtipääsemättömissä euroryhmän kanssa, mutta mentaalisesti on tehty paluuta Eurooppa-huumasta takaisin pidättyväisemmille pohjoismaisille linjoille. EU ja eurokin nauttivat yhä selvän enemmistön kannatusta, mutta valtavirta suhtautuu niiden tulevaisuusnäkymiin aikaisempaa varauksellisemmin.

Pelkistettynä Pohjola tarkoittaa Suomelle usein Ruotsia. Globaalin kapitalismin voittokulku vuosituhannen taitteessa lähensi näiden maailmanmarkkinoista riippuvaisia talouksia toisiinsa. Matkapuhelinjätit Nokia ja Ericsson kyllä kilpailivat keskenään, mutta monella alalla paperitehtaista pankkeihin koettiin yritysfuusioita. Tätä kirjoitettaessa Pohjoismaiden suurin finanssipalvelukonserni Nordea arpoo pääkonttorinsa siirtoa Tukholman, Helsingin ja Kööpenhaminan välillä.

Pohjolan puolustusyhteistyö kuin myös Suomen ja Ruotsin valtioliitto ovat vanhoja ajatusrakennelmia, joita yritettiin tosissaan toteuttaa 1940-luvulla. Viime vuosina on edetty pragmaattisen konkreettisesti esimerkiksi ilmapuolustuksessa, jossa yhteistyö ylittää rajat myös NATO-maa Norjaan. Suomen puolelta on kuultu puheita jopa sopimuspohjaisesta liittosuhteesta, jota yhteistyön syventämiselle sinänsä suopea Ruotsi kuitenkin toppuuttelee.

Vaikka taloudellinen keskinäisriippuvuus ja turvallisuuspoliittinen kohtalonyhteys ovat vahvistuneet, Pohjola edustaa edelleen ennen muuta ”pehmeää voimaa”. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on melkeinpä millä tahansa mittareilla kansainvälisten vertailujen kärjessä, maailmanluokan menestys, johon kiinnittyminen on Suomelle jatkossakin paras vakuutus selviämiseen tulevaisuuden arvaamattomissa myrskyissä.

Venäjä

Venäjä, Venäjä, Venäjä! Maantieteelle emme voi mitään, Suomessa on tavattu voivotella, ikään kuin itärajan takana aukeava suurvalta olisi kontollemme langetettu kohtuuton geopoliittinen vitsaus. Asema Saksan ja Venäjän voimakeskusten välisellä vyöhykkeellä ja sotatiellä on kieltämättä koetellut verisesti niin pieniä kuin aika suuriakin kansoja, mutta Suomenlahden pohjoispuolella on sentään selvitty ja löydetty hyvämaineinen tapa elää sovussa joka suuntaan.

Siinä on kansainvälispoliittinen perintö, jota ei jännitteiden jälleen kasvaessa kannattaisi vähällä hylätä. Suomen ei ole mitään syytä pelkistää ja kärjistää suhdetta Venäjään takaisin ”perivihollisen” tai ”ylimmän ystävän” kaltaiseen, ääriajattelua ruokkivaan ja käytännönläheistä realismia vinouttavaan dikotomiaan.

Aikamme rauhanomainen rinnakkaiselo ja tie hedelmälliseen vuorovaikutukseen kulkevat vain ja ainoastaan molemminpuolisen kunnioituksen kautta. Siihen lienee kummallakin kynnysehtoja.

Suomi ei voi hyväksyä etupiiriajattelua, jossa Venäjä lukisi sen ”lähiulkomaaksi” tai harmaaksi vyöhykkeeksi, jonka olosuhteita, politiikkaa tai päätöksiä Kreml on oikeutettu muokkaamaan. Uskottavasti toimintakykyinen ja riittävän tiivis EU on tämän kynnyksen lukkona, eikä Suomen tule jatkossakaan olla ”heikko lenkki” unionin yhteisessä idänpolitiikassa.

Vladimir Putinin Venäjä on antanut varoitusmerkkejä siitä, että se voi tarvittaessa koetella Suomen lujuutta. On koettu itärajan ylittävää poikkeuksellista pakolaisvirtaa, ilmatilan loukkauksia ja nostatettu riitaa esimerkiksi lapsiasiainkysymyksissä. Ajoittaisesta informaatiosodasta huolimatta Moskova tuntuisi kokonaisuutena kuitenkin arvostavan Suomea hyvänä naapurimaana, jonka osalta jousen jännittäminen johtaisi lähinnä kielteisiin seuraamuksiin.

Talouden alalla Suomella on kantavaa kokemusta yhteistyöstä autoritaarisen Neuvostoliiton kanssa, ja demokratisoituvan ja vaurastuvan Venäjän markkinoihin on kohdistunut suuria odotuksia. Pettymykseksi kehitys ei ole kulkenut jouhevasti toivottua latua. Parempaa tulevaisuuskuvaa ei kuitenkaan tule sulkea pois, vaan sen eteen on paremminkin ponnisteltava pitäen yllä puheyhteyttä ja kanavia konkreettisiin hankkeisiin.

Energia-alasta on muodostunut jonkinlainen koetinkivi. Suomi on tarkastellut Nord Stream 2 -kaasuputken vetämistä Venäjältä Saksaan lähinnä ympäristöasiana, kun esimerkiksi Virossa ja eteläisellä Itämerellä se on nähty Ruotsia myöten turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. Oman ongelmavyyhtensä muodostaa Pyhäjoelle kaavailtu ydinvoimala, jossa venäläinen pääoma ja teknologia on kietoutunut osaksi Suomen sisäistä turvallisuus- ja ympäristöpoliittista kamppailua.

Sotilaallinen liittoutuminen

Jos Venäjän Suomen-politiikasta pitäisi arvata yksi kynnyskysymys, niin se koskisi lähtökohtaa, että Suomi ei muodosta alustaa tai väylää potentiaalisille sotatoimille Venäjää vastaan. Historiallisesti näkemys ulottuu yli YYA-sopimuksen ja neuvostovallan aina suuriruhtinaskunnan ja tsaarien aikaan, ehkäpä Pietarin kaupungin perustamiseen ellei kauemmaksikin. Tänä päivänä se kiteytyy ennen muuta kysymykseen Suomen NATO-jäsenyydestä.

Kylmän sodan aikaisessa hahmotelmassa Pohjolan tasapainosta Norjan ja Tanskan NATO-jäsenyyden vastapunnuksena Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, kun Ruotsi kaiken keskellä pysytteli irti sotilasliitoista. Todellisuus oli teoriaa moniulotteisempaa, sillä virallisten kulissien takana myös ruotsalaiset varautuivat pahan päivän varalta sotilaalliseen yhteistyöhön länsiliittoutuman kanssa. Se tiedettiin toki Moskovassa – ja aavistettiin ja epäiltiin, mitä ei varmasti tiedetty.

Nyt NATO on lähempänä Suomea kuin koskaan. Sillä on joukkoja Baltian maissa, joiden puolustaminen tositoimin tuskin onnistuisi ilman Ruotsin maa- ja merialueiden sekä ilmatilan hyväksikäyttöä. Sekä Ruotsi että Suomi ovat NATOn innokkaita kumppanimaita. Molemmilla on myös suoraa yhteistyötä muun muassa Yhdysvaltojen kanssa, aina yhteisiä sotaharjoituksia myöten.

Näin Washington kytkeytyy väistämättä neljänneksi kulmaksi Suomen kohtalonkolmioon. Ja niihin kaikkiin liittyy tulevaisuuden osalta kysymysmerkkejä. Onnistuuko EU puolustusyhteistyön syventämisessä, nyt kun sen vahvin sotilasmahti Britannia on vetäytymässä koko unionista? Missä kulkevat Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön ja sitoumusten rajat? Seuraisiko Suomi perässä, jos Ruotsi päättäisi hakea NATOn jäsenyyttä – tai toisinpäin?

Kuinka Suomi toimisi, jos jännitteet Itämerellä tai Baltian maissa eskaloituisivat avoimeksi konfliktiksi Venäjän ja EU:n välillä? Mikä olisi NATOn ja esimerkiksi Donald Trumpin Yhdysvaltain halu, kyky ja tapa reagoida, miten ne vaikuttaisivat Ruotsiin ja jäisikö Suomelle suurten kivien jauhaessa minkälaista liikkumavaraa?

Skenaarioita voidaan luoda akateemisina karttaharjoituksina. Varsinainen taitolaji on vasta arvioida niiden todennäköisyyttä ja toimia siihen suuntaan, että huonot vaihtoehdot pysyvät poissa valikoimasta. Mutta maailmanpolitiikka ei ole matematiikkaa.

Kysymys NATOsta pysyy Suomen turvallisuusratkaisujen pelilaudalla, vaikka sen säilömistä jatkettaisiin puheella ”optiosta” tai vastauksella, että asia ei ole ajankohtainen. Paljaimmillaan vastakkain ovat käsitykset siitä, kumpi painaa enemmän: i) vaara sotkeutumisesta mukaan konflikteihin, joista Suomi muuten voisi pysyä erossa, vai ii) turva siitä, että hädän hetkellä takanamme olisi laaja sotilasliitto.

Ajassa muovautuva liittolaisuus on kuitenkin monimutkaisempaa, kuten vaikkapa NATO-maa Turkki parhaillaan toimillaan osoittaa. Sotilaallista liittoutumista haarukoitaessa olisi joka tapauksessa hyvä pitää pää kylmänä ja muistaa, että kysymys ei ole ideologisesta vaan strategisesta ratkaisusta. NATOn jäsenyyttä voi kannattaa ilman pienintäkään ”kiimaa” tai Amerikan Yhdysvaltojen ihailua, ja sitä voi vastustaa olematta ”suomettunut” Venäjän vasalli.

* * *

On ollut muotia kysyä, onko maailma menossa kohti uutta kylmää sotaa? Rinnastus varjostaa enemmän kuin valaisee. Putinin Venäjällä ei edes niin halutessaan ole resursseja globaaliksi mahdiksi, saati tarjota rajat ylittävää ideologiaa tällaisten ambitioiden verhoksi.

Kommunismi ja komentotalous kamppailivat maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet liberaalin demokratian ja markkinatalouden kanssa ihmisten sieluista eri yhteiskuntien sisällä ja lähes kaikilla elämänaloilla. Aikaamme jäsentävät kysymykset kietoutuvat toisiinsa paljon moniulotteisemmilla tavoilla.

Jos historiasta haluaa etsiä vertailukohtia, niin maailma muistuttaa enemmän 1800-luvun suurvaltakonserttia, jossa kapellimestarien paikkoja tosin täyttävät entistä enemmän muut kuin eurooppalaiset mahdit. Jos ei kylmän sodan järjestelmä ollut pienvaltioperspektiivistä katsottuna herkkua, niin nykyiseen kehitykseen sisältyy yhtä lailla vaaransa.

Suomi on katsonut etujensa mukaiseksi tukea Yhdistyneitä kansakuntia ja muita kansainvälisiä instituutioita, jotka voisivat hallita globaaleja kysymyksiä ja ristiriitoja, sovittujen pelisääntöjen pohjalta kansainvälistä oikeutta kunnioittaen. Usko näin täydellistyvään maailmanpolitiikkaan on rapautumaan päin. Yhteisten etujen etsimisen sijaan alaa valtaa kapeammin määrittyvä kansallinen näkökulma, kun vapaan maailman perinteinen lipunkantajakin asettaa huoneentaulukseen ”America First”.

Huolestuttavaa on, että samat virtaukset uhkaavat syödä energian Euroopan unionista, joka kuitenkin on eurooppalaisten kansakuntien tärkein väylä osallistua globaalin uusjaon määrittelyyn. Suomella on kaikki syyt olla tukemassa niitä yrityksiä, joilla EU:lle palautetaan elinvoimaa nykyisten ongelmien ratkaisijana ja paremman tulevaisuuden viitoittajana.

Siinä prosessissa ei tarvitse olla tahdoton, saati naiivi. Oma yhteiskunta on pidettävä kaikissa tilanteissa taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävänä, niin kuin ulkoisen turvallisuuden perustasta on viime kädessä vastattava itse. Mutta Suomen sija maailmassa ei pääty sen kartalle piirretyille raukoille rajoille, poloisille Pohjan maille, vaan maalla on roolinsa ja vastuunsa niin Euroopassa kuin aikamme globaaleissa kysymyksissä.

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli ilmestyi kesällä ajatuspajojen yhteisjulkaisussa Seitsemän näkymää Suomelle.