Mikko Majander: Vapauden kaksi kaihoa 1918

Vapaus lienee kaikkein ”jaloin” abstrakti ja romantisoitu ideaali, jonka puolesta kamppailla – ja tarpeen niin vaatiessa vaikka kaatua. Sen nimissä vuodatettiin Suomessa 1918 verta, omaa ja vihollisen, molemmin puolin rintamaa.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

VAPAUS LIENEE KAIKKEIN ”jaloin” abstrakti ja romantisoitu ideaali, jonka puolesta kamppailla – ja tarpeen niin vaatiessa vaikka kaatua. Sen nimissä vuodatettiin Suomessa 1918 verta, omaa ja vihollisen, molemmin puolin rintamaa.

Valkoiset keksivät keväthangilla brändätä oman taistelunsa vapaussodaksi, joka teki heistä suomalaiskansallisen suuren kertomuksen kantajia. Hegeliläinen valtioaatteeseen tiivistyvä historia oli heidän puolellaan.

Punaiset tekivät vallankumousta vapautuakseen sortovallasta, kuten sosialistinen agitaatio oli pari vuosikymmentä joukkoliikkeen voiman liekkiä lietsonut. Siinä kiteytyi marxilaisuuden luokkapohjainen kehityskulku, jossa toki oli variaatioita sovellettavan menettelytavan suhteen.

Sekä valkoiset että punaiset katsoivat edustavansa Suomen kansaa, sitä aitoa ja oikeaa. Väliin jäi kovin vähän tilaa kompromisseille, tinkimisen varaa. Vapauskäsitykset olivat dialektisesti törmäyskurssilla, jonka lopputulos ratkaistiin väkivallalla.

 

NÄIN EI OLISI TARVINNUT käydä. Suomen sisällissota ei ollut historiallinen välttämättömyys, vaikka jälkikäteen tarkasteltuna kovin vääjäämättömästi sitä kohti kuljettiin koko pitkä syksy 1917.

Vanha järjestys ja sitä kannatellut järjestysvalta olivat romahtaneet, mutta mitä tilalle. Elettiin ikään kuin ”pahan kierteessä”, jossa kansakuntaa jakaneet epäluulot ja teot ruokkivat toinen toisiaan.

Vapaussotaperspektiivistä on paradoksaalista, että sosiaalidemokraatit olivat itse asiassa olleet Suomen valtiollisen itsemääräämisoikeuden vahvistamisen eturintamassa. He näkivät yhteiskunnallisen edistyksen edellyttävän pesäeroa taantumuksellisesta Venäjästä.

SDP puski Maalaisliiton sekä muutamien muiden itsenäisyysmiesten tukemana läpi valtalain, jonka eduskunta hyväksyi 18. heinäkuuta äänin 136–55. Voimaan asti se ei ehtinyt, sillä porvaripuolueet alistuivat Venäjän väliaikaisen hallituksen määräämään eduskunnan hajotukseen.

Suomi hukkasi mahdollisuuden kansallisesti yhdistävään vapautusrintamaan. Seuranneessa vaalikamppailussa sosiaalidemokraatit kävivät katkeraa luokkataistelua vastavallankumouksen voimia vastaan. Agitaatio koveni samaa tahtia kurjistuvien elinolosuhteiden kanssa.

 

SDP:N OLI VAIKEA HYVÄKSYÄ, että se menetti lokakuun alun vaaleissa enemmistönsä eduskunnassa. Uutta hallitusta ei saatu kootuksi enää leirirajan ylitse, mutta asetelma ei kuitenkaan välittömästi kääntynyt täysin toivottomaksi yhteisesiintymisen kannalta.

Bolševikkien vallankaappaus Pietarissa vakuutti viimein Suomen porvaritkin siitä, että maa oli riuhtaistava irti Venäjän kaaoksesta. Sen myötä eduskunta päätti 15. marraskuuta äänin 127–68 ryhtyä korkeimman vallan käyttäjäksi. Enemmistön muodostivat samat ryhmät kuin kesällä valtalaissa, mutta siitä ei ollut tälläkään kertaa kestäväksi koalitioksi.

Työväenliike oli ryhtynyt suurlakkoon, jonka yhteydessä puntaroitiin vakavasti valtiollisen vallan ottamista omiin käsiin. Vaikka varsinainen vallankumous vielä lykkääntyi, lakon aikana tapahtui lukuisia väkivaltaisuuksia ja veritekoja, jotka painoivat porvaripuolen tiivistämään rivejään.

Paluuta ei enää ollut, vaan punakaartit ja suojeluskunnat hankkivat jo parhaansa mukaan aseistusta – omien puolustamiseksi, järjestyksen ylläpitämiseksi, vihollisuuksien varalta. Enää ei kyetty yhdistymään edes itsenäisyysjulistuksen merkeissä, jonka eduskunta hyväksyi 6. joulukuuta porvarien äänin 100–88.

Ei SDP itse asiaa vastustanut, mutta sillä oli oma ehdotus menettelytavasta sen toteuttamiseksi, nyt neuvotellen vallankumouksellisen Venäjän kanssa. Siltähän P. E. Svinhufvudin senaatti sitten joutuikin hakemaan tunnustuksen, ennen kuin muut maat rohkenivat siunaamaan Suomen itsenäisyyden tammikuun alkupäivinä.

 

MUSTE ITSENÄISYYDEN kansainvälisissä tunnustusasiakirjoissa oli tuskin kuivunut, kun Suomessa jo kahakoitiin ja aikaisempaa järjestäytyneemmissä muodoissa. Sipoon Nikkilässä otettiin yhteen 9. tammikuuta, kun suojeluskuntalaiset torjuivat ampumalla punaisten tekemää aseiden takavarikointiretkeä.

Aloite ja auktoriteetti olivat karanneet SDP:n puolue-elinten käsistä. Kadun ja kentän kaartit tekivät paikallisesti kumousta, jonka vietäväksi myös työväenliikkeen keskusjohto antautui. Sisällissota syttyi käytännössä Viipurin seudulla yli viikkoa ennen, kuin Helsingissä sytytettiin punainen lyhty työväentalon torniin vallankumouksen merkiksi.

Köyhä Suomen kansa ryhtyi katkomaan kahleitansa, vapauslaulut huulillaan. Valkoinen armeija alkoi riisua Venäjän sotaväkeä aseista, mutta joutuikin sotimaan suomalaisia ”puna-ryssiä” vastaan saavuttaakseen nyt kiihkeästi janoamansa kansallisen vapautuksen.

Vaan vallasta siinä taisi viime kädessä olla kyse molemmilla, enemmän kuin vapaudesta. Kuka saisi määrittää sen, mikä ja millainen olisi uusi uljas itsenäinen Suomi.

 

VTT Mikko Majander on poliittisen historian dosentti ja ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja.

Artikkeli on ilmestynyt Demokraatin ”Työmies”-numerossa 25.1.2018.

Kuva: Työväenmuseo Werstas Tampereella on rakentanut ”Vapauden museon”, joka esittelee muun muassa tuntoja Isosaaren (Mjölö) vankileiriltä 1918.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter