Minkälaiseksi Keynes kuvitteli maailman vuonna 2030?

Taloushistorioitsija ja Ison-Britannian ylähuoneen lordi Robert Skidelsky tunnetaan parhaiten Keynesin elämänkertasarjan kirjoittajana ja viime vuosina hän on osallistunut aktiivisesti keskusteluun `Keynesin paluusta`. Skidelsky korosti vuoden 2009 kirjassaan The Return of the Master, että Keynes on edelleen – yli 60 vuotta kuolemansa jälkeen – maailman tärkein talousajattelija. Kirja lienee Paul Davidsonin The Keynes Solution -teoksen ohella viime vuosien paras johdatus Keynesin merkitykseen nykymaailmassa. Kirjan viesti on selvä: tehokkaiden markkinoiden ja rationaalisten odotusten maailmassa elävien taloustieteilijöiden pitäisi taas kuunnella ”vanhaa mestaria”, jotta kapitalismin klassisista epäkohdista – epävakaisuus, työttömyys ja eriarvoisuus – päästäisiin eroon.

Skidelskyn uusin kirja on viime vuonna julkaistu How Much Is Enough? The Love of Money and the Case For Good Life, jonka hän on kirjoittanut poikansa Edwardin kanssa. Kirja on yllätyksellisempi kuin vanhemman Skidelskyn edellinen, sillä Skidelskyt keskustelevat kirjassa ajankohtaisista kasvukriittisistä teemoista (kasvun rajoista, työajan lyhentämisestä, ympäristöliikkeestä, perustulosta, onnellisuudesta ja kuluttajien loppumattomista haluista) ja esittävät, että Ison-Britannian kaltaiset vauraat maat ovat periaatteessa ratkaisseet niukkuusongelman. On virkistävää lukea keskeisen keynesiläisen auktoriteetin ajatuksia näistä teemoista, sillä tavanomaisesti keynesiläiset keskittyvät yksinomaan kokonaiskysynnän merkitykseen taloudellisten ongelmien ratkaisussa.

Keynesin tuotannosta tunnetaan tietysti parhaiten hänen modernin makrotaloustieteen klassikkonsa Työllisyys, Korko ja Raha: Yleinen Teoria (1936), joka mullisti talousajattelun, ja joka tarjosi toisen maailmansodan jälkeen teoreettiset perustelut kansainväliselle Bretton Woods -talousjärjestelmälle ja valtioiden aktiiviselle työllisyyspolitiikalle. Uudessa kirjassaan Skidelskyt kiinnittävät huomion vähemmän tunnettuun Keynesiin, joka oli edistysuskoisena sosiaaliliberaalina myös kiinnostunut hyvän elämän edellytyksistä, joka tutki nuorena G. E. Mooren moraalifilosofiaa, joka vietti aikaansa Bloomsburyn boheemipiireissä, ja joka käytti merkittävän osan omaisuudestaan taidehankintoihin.

Keynes uskoi, että 1920- ja 1930-lukujen kapitalismin suuri vitsaus – massatyöttömyys – voitaisiin ratkaista valtioiden makrotalouspolitiikan kautta. Työttömillä ei ole varaa odottaa markkinoiden tasapainottumista, sillä kuten tiedämme, ”pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”. Keynes kuitenkin mietti tuotannossaan myös kapitalismin tulevaisuutta, etenkin vuonna 1930 julkaistussa Economic Possibilities for Our Grandchildren -esseeessä. Edistysuskoinen Keynes järkeili, että jos pääomakanta kasvaisi 2 prosenttia vuodessa, ja jos teknologinen kehitys jatkuisi samaan tahtiin, ihmiskunta voi hyvinkin ratkaista ”taloudellinen ongelman” vuoteen 2030 mennessä.

Keynesin tulevaisuusutopiassa taloudellisen ongelman ratkaisu tarkoitti sitä, että työntekijöiden tarvitsisi työskennellä ainoastaan kolme tuntia päivässä materiaalisten tarpeidensa tyydyttämiseksi. Tuottavuuden kasvu johtaisi jatkuvaan työajan lyhentymiseen. Keynes pyrki utooppisessa esseessään puolustamaan kapitalismia – suhteessa 1930-luvun kilpaileviin ismeihin kommunismiin ja fasismiin – korostamalla, että kapitalismin pitkän tähtäimen kehityksessä voitaisiin saavuttaa autuuden tila, jos ihmiskunta ei sotisi, ja jos vanhasta laissez faire -politiikasta päästäisiin eroon. Jos ja kun ihmiskunta ratkaisisi taloudellisen ongelman seuraavan sadan vuoden aikana, voitaisiin alkaa keskittyä merkityksellisimpiin asioihin ja hyvään elämään edellytyksiin.

Mutta miten kävi? Pääomankannan ja tuottavuuden kasvu oli 1900-luvun jälkipuoliskolla paljon nopeampaa kuin Keynes ennusti kirjoituksessaan. Mutta kuten tiedämme, tulevaisuusutopia 3 tunnin työpäivästä ei sen sijaan lähellekään toteutunut. Työajan lyhentyminen pysähtyi – tai vähintäänkin hidastui – vauraissa maissa jo 1980-luvun aikana. Eurooppalaisen vasemmiston valtavirta lienee jo haudannut ajatuksen työajan lyhentämisestä ja tällä hetkellä kriisitietoisuutta luovat työnantajatahot vaativat julkisissa puheenvuoroissaan pikemminkin pidempiä työpäiviä, jotta me eurooppalaiset pärjäisimme ”armottomassa kilpailussa” Aasian taloustiikereiden kanssa. Keynesin ideaali hyvästä elämästä on pikemminkin sivuutettu nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa.

Skidelskyjen mukaan Keynesin tulevaisuusvisio ei osunut kaikilta osin oikeaan, sillä kapitalismi on jo pitkään rakentunut materiaalisten tarpeiden sijasta loppumattomille haluille. Tätä kohtuullisen tai hyvän elämän arvoa korostanut liberaali Keynes ei osannut nähdä ennalta. Kirjassa käsitelläänkin tarkkanäköisesti vebleniläistä sosiaaliseen erottautumiseen perustuvan kulutuskulttuurin kehittymistä sekä onnellisuuden materiaalisia edellytyksiä, erityisesti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian tapauksissa. Yhdysvalloissa eriarvoistuminen on entisestään kärjistänyt kulutuksen kautta käytyä ja pahoinvointia luovaa kilpailua naapureiden kanssa. Talouskasvu ei ole enää heijastunut entiseen tapaan pieni- ja keskituloisten tulotasoon, jotka ovat pyrkineet pysymään mukana kulutuskilpailussa velkaantumisen ja entistä pidempien työpäivien kautta.

Kirjan mielenkiintoisin luku käsittelee kasvukritiikkiä ja ympäristöliikkeen eri suuntauksia. Skidelskyt kritisoivat sekä syväekologiaa että valtavirtaista ympäristöliikettä. Valtavirrassa puhutaan tulevien sukupolvien oikeuksista ja ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailussa korostetaan tieteellistä perustaa. Skidelskyjen ”hyvän elämän ympäristöliike” argumentoi sen sijaan ekologisesti kestävän elämäntavan puolesta – ei tulevien sukupolvien – vaan meidän itsemme takia. Ajatus on erittäin mielenkiintoinen, mutta ympäristöpolitiikan suhteen johtopäätöksissä ei mennä paikallisen tuotannon suosimisen ja väestönkasvun rajoittamisen (joka on aikamoinen tabu) lisäksi konkreettiselle tasolle. Hyvän elämän ympäristöliike omaksuisi joka tapauksessa yhdentekevän suhteen talouskasvuun – kasvun rajoittaminen ei ole tavoite, mutta hidastuva kasvu saattaisi hyvinkin seurata hyvään elämään ja ympäristöhaittojen vähentämiseen tähtäävistä politiikkaratkaisuista.

Skidelskyt nostavat laajemminkin hyvän elämän – ja siihen liittyvät ”perushyödykkeet” kuten terveyden, turvallisuuden, persoonallisuuden vapaan kehittämisen ja harmonian luonnon kanssa – tulevaisuuden yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteeksi. Kirjan johtopäätöksissä päädytään suosittelemaan eriarvoisille anglosaksisille maille politiikkaratkaisuja, jotka miellettäisiin Suomessa punavihreäksi politiikaksi. Kulutuksessa tulisi suosia paikallista tuotantoa, tasaisempi tulonjako hellittäisi armotonta statuskilpailua naapureiden kanssa, ja perustulo tekisi pienituloisempienkin työajan lyhentämisestä mahdollista. Globalisaatio, vapaat pääomaliikkeet ja vapaakauppa eivät vanhemman ja nuoremman Skidelskyn mukaan välttämättä edistä hyvän elämän tavoittelua. Viesti on se, että meillä on riittävästi vaurautta tarpeiden tyydyttämiseen, joten tulojen uudelleenjako ja elämän leppoistaminen edistäisivät hyvän elämän tavoittelua korkean tulotason maissa.

Oli yllä mainituista johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, Skidelskyjen uuden kirjan ansio on siinä, että se osoittaa OECD-maiden materiaalisen vaurauden olevan paljon yli sen, mitä Keynes pystyi kuvittelemaan vuonna 1930. Se myös muistuttaa meitä talouskriisin keskellä Keynesin poliittisesta ajattelusta, joka näki kokonaiskysynnän elvyttämiseen tähtäävät toimet ainoastaan välietappeina kohti hyvää elämää ja taloudellisen ongelman ratkaisua.