Mitä The Economist ei kerro meille Pohjoismaista
Brittiläisen The Economistin tuore teemanumero nosti pohjoismaisen mallin taas kansainvälisen keskustelun valokeilaan. Lehden mukaan Pohjoismaiden nykyinen uudistuskyky vertautuu jopa Margaret Thatcherin 1980-luvun uusliberaaleihin reformeihin. Lehti painottaa rakenteellisten uudistusten – kuten eläkereformien ja alhaisemman verotuksen – tarvetta. Toisaalta lehden viesti on varsin samansuuntainen kuin Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen muutaman vuoden takaisissa tutkimuksissa. Pohjoismaissa valtio toimii pääosin mallikkaasti ja edistää innovaatioita.
The Economistin juttu on mielenkiintoista luettavaa etenkin kotimaisen kriisikeskustelun valossa. Kansainvälisen uusliberalismin pää-äänenkannattajan mielestä pohjoismaissa perusasiat ovat kunnossa. Julkista velkaa on maltillisesti ja Pohjoismaat ovat selvinneet kriisistä muita paremmin. Lehti kiinnittää erityisesti huomion start up -yritysten suureen määrään. Ehkäpä Tukholmaan, Helsinkiin ja Kööpenhaminaan on syntymässä jotain Piilaakson tapaista. Pohjoismaisen teknologian ja kulttuurin nähdään nyt valloittavan maailmaa.
Pohjola nähdään siis menestyksekkäänä innovatiivisen kapitalismin mallina, joka ei rakennu angloamerikkalaiseen tapaan äärimmäiselle eriarvoisuudelle. Ajatus ei ole uusi. Pohjoismaista mallia on itse asiassa jo 1980-luvulta lähtien puolustettu kilpailukyvyn näkökulmasta. Hyvinvointivaltio on hahmotettu investointina inhimilliseen potentiaaliin ja hyvinvointivaltion turvaverkkojen on katsottu lisäävän yksilöiden riskinottohalua. Pohjoismaissa laaja hyvinvointivaltio yhdistyy nopeaan tuotantorakenteen muutoksen ja schumpeterilaiseen ”luovaan tuhoon”.
Mutta The Economistin tarinassa Pohjolan pienten valtioiden innovatiivisesta kapitalismista ei kerrota, että Pohjoismaat ovat menettäneet tai menettämässä monia erityispiirteitään mukautumalla kansainvälisen talouspolitiikan valtavirtaan ja tekemällä lehden vaatimia ”vastuullisia” ja ”välttämättömiä” uudistuksia. Pärjäämme toki vielä hyvinvointivertailuissa, mutta tulo- ja terveyserot ovat olleet pitkään kasvussa ja ainakin Suomessa lähestytään eurooppalaista keskitasoa myös hyvinvointivaltion koon suhteen. Lisäksi lehden hehkuttamat Ruotsin julkisen sektorin yksityistämistoimet ovat tutkitusti tulleet kalliiksi ruotsalaiselle veronmaksajalle.
Kaikkien radikaalein muutos suhteessa ”klassiseen pohjoismaiseen malliin” on kuitenkin tapahtunut työttömyyden kehityksessä. Taloushistorioitsija Johannes Lindvall on kuvannut teoksessaan Ett land som alla andra : från full sysselsättning till massarbetslöshet sitä, miten Ruotsista tuli 1990-luvulla kuin mikä tahansa maa työttömyyden suhteen. Vielä 1980-luvulla Ruotsin uhmasi uusliberaalia ajan henkeä ja täystyöllisyys oli ykkösprioriteetti maan talouspolitiikassa. Ruotsin 1980-luvun täystyöllisyydestä siirryttiin 1990-luvulla massatyöttömyyteen eikä paluuta täystyöllisyyteen koettu edes nousukauden huipulla.
On realistista olettaa, että pohjoismainen innovatiivisen kapitalismin malli tulee pärjäämään kansainvälisessä kilpailussa jatkossakin, ja että onnistumme luomaan korkeaa arvonlisäystä tuovia työpaikkoja. Mutta toinen kysymys on se, että miten käy pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisille erityispiirteille kuten pienille tuloeroille tai alhaiselle työttömyydelle. Jos eriarvoistumiskehityksen suunta halutaan kääntää tai kaikille tarjota työtä, niin The Economistin lukemisen sijasta olisi mielekkäämpää elvyttää Gunnar Myrdalin ja Pekka Kuusen ajatuksia tuottavan sosiaalipolitiikan hyvästä kehästä tai tutustua jälleen John Maynard Keynesin oppeihin kapitalismin epäkohtien korjaamisesta.