Eurooppa rämpii monenmoisissa vaikeuksissa, mutta aste-erot maiden välillä ja sisällä ovat suuret. Norja on vauraudessa oma lukunsa jopa pohjoismaisessa vertailussa, samoin kuin Saksa suurten ja mahtavien liigassa – oikeastaan suhteessa kaikkiin muihin.

Kansa on nyt ottanut kantaa näiden kahden menestyjän parlamenttivaaleissa, ja virtaukset vievät mielenkiintoisesti eri suuntiin. Yhteistäkin on, sillä sosiaalidemokraateille tulos osoittautui molemmissa pettymykseksi.

Norjassa työväenpuolue syöstiin vallasta kahdeksan vuoden jälkeen, ja maa on sinisen oikeistolaisempi kuin koskaan. Jopa populistinen edistyspuolue on nousemassa hallitukseen vahvoihin asemiin, vaikka kannatuksella mitaten se kärsi vaaleissa tappion.

Henkilökohtaisesta suosiostaan huolimatta Jens Stoltenbergistä ei tullut ensimmäistä pääministeriä, joka onnistuisi Norjassa voittamaan kolmannen kauden. Hyvätkin kasvot kuluvat, kun demokratia kaipaa vaihtelua vallan huipulle, meni maalla muuten miten hyvin tahansa.

Tai sitten turvallisuutta. Saksalaiset haluavat aina vain tuudittautua ”Mutti” Merkelin äidilliseen syliin, joka tylsyttää punavihreät yritykset terävöittää poliittisia eroja. Markkinoi siinä muutosta, kun valtaosa äänestäjistä ei sellaista kaipaa ja altavastaajat eivät usko opposition kykyyn sitä tuoda.

Hallitusten kasaamisessa on kuitenkin sekä Saksassa että Norjassa omat kiemuransa, joita kannattaa seurata Suomessa asti. Suuren koalition junioripartnerina SPD:n olisi vaikea profiloitua niin, että se tukisi laajemmin eurooppalaisen sosiaalidemokratian jälleenrakennusta.

Pohjolassa taas kiinnostaa, onnistuuko hallitusyhteistyö ylipäätään populistien kanssa. Ja toisaalta, kuinka edistyspuoleen kannatus sitten kestää vallan vastuuta ja sen edellyttämiä kompromisseja.