Mikko Majander: Muurien välinen aika

Maailmalla leviää tunne, että kansainvälinen järjestelmä on jälleen nivelkohdassa. Tulevaisuus on tuntematon, kuten aina. Aikakaudet vaihtuvat nopeammin kuin ehdimme niitä nimetä.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

SANOVAT, ETTÄ ”OIKEAA” historiaa voi kirjoittaa vasta prosesseista, jotka ovat jo päättyneet. Ja kunnon elämäkerta odottaa kohteensa kuolemaa. Kyse ei ole pelkästään etäisyyden tuomasta perspektiivistä tahi hienotunteisuudesta. Lopputulos ja päätepiste ohjaavat punnitsemaan, mikä kehityskuluissa tai ihmisen elämässä oikeastaan oli olennaista ja kestävää.

Aikakaudet ja joskus jopa sodat saavat nimensä vasta jälkikäteen. Ensimmäinen maailmansota oli pelkkä maailmansota, englanniksi the Great War ja ranskaksi la Grande Guerre, kunnes syttyi se toinen. Sen jälkeen 1920- ja 1930-lukuihinkin alettiin viitata sotienvälisenä aikana.

Käsite kylmästä sodasta sekä konfliktina että aikakauden yleismääreenä vakiintui vuodesta 1947 lähtien, mutta hätäisimmät arvelivat sen päättyneen jo 1960-luvulla. Supervaltojen vuoropuhelun myötä oli siirrytty liennytykseen, joka sitten 1970-luvun lopulla johti uuteen kylmään sotaan.

Suomessa elettiin monikkomuodossa sotien jälkeistä aikaa, sillä maailmansotamme oli muodostunut talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. Maailmalla riitti sanoa ”postwar”, ja kaikki ymmärsivät mistä puhuttiin, vaikka pienempiä ja vähän isompiakin sotia kyllä käytiin siellä täällä.

 

SOTIEN/SODAN JÄLKEINEN AIKA päättyi kylmän sodan kanssa Berliinin muurin murtumiseen 1989 tai viimeistään Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Mutta mihin siitä siirryttiin, sitä onkin ollut vaikeampi määritellä, saati nimetä. ”Post-cold war” on ollut parasta, mitä maailmallakaan on ollut tarjota.

Timothy Garton Ash tosin lanseerasi New York Review of Booksissa pari numeroa sitten aika näppärästi, kuinka postwarin jälkeen koitti ”post-wall”, eli muurin jälkeinen aika. Berliinin lisäksi sen saattoi mieltää viittaavan liberaalin demokratian ja maailmanjärjestyksen voittokulkuun, myös kaupan ja taloudellisen toimeliaisuuden esteitä purkavaan globalisaatioon.

Tänään voimme kysyä, alkoiko kansainvälisestä finanssikriisistä murros, joka nyt on tuomassa tuon aikakauden päätökseen. Rajojen madaltumisesta ja maailman avartumisesta on mahdollisuuksien sijaan tullut uhka, jota vastaan varustaudutaan (kansallis)valtiollisin toimin.

Eurooppaan on rakennettu aitoja ja palautettu Schengen-alueellekin rajatarkastuksia, Skandinaviaa myöten. Britannia on eroamassa EU:sta ja sen sisämarkkinoista. Donald Trump ryhtyy ensi töikseen Yhdysvaltain presidenttinä rakentamaan muureja, niin Meksikon rajalle kuin kansainväliseen kauppaan. Puhumattakaan Putinin Venäjän etupiireistä.

 

MIHIN TÄMÄ KAIKKI JOHTAA, sitä emme toviin tiedä tai osaa hahmottaa, vielä vähemmän kutsua millään kokonaisvaltaisesti kattavalla käsitteellä. Sekavassa ajassa olisi hyvä löytää kiintopisteitä, joiden varassa suunnistaa.

Niitäkin löytyy, kun kiinnittää katseen politiikan tasoa syvempiin rakenteisiin. Globalisaation voima ei ole pysähtymässä minkään mahtimiehen päätöksellä, jos ajattelemme vaikkapa teknologian rajoista piittaamatonta kehitystä.

Ei tarvitse olla marxilainen huomatakseen, kuinka sosio-ekonomiset kaaret kulkevat pitkäkestoisemmilla aikajänteillä kuin politiikan pintavaahto. Teollistuminen esimerkiksi kantoi yli maailmansotien – ja oli samalla yksi niiden käytinvoimista.

Muuttuvat olosuhteet synnyttävät myös kipuilua, menestyksen ja vastoinkäymisten uusjakoa. Toivoa sopii, että niihin sovittautuminen ei vaadi verta, hikeä ja kyyneleitä tavalla, jota olemme viime vuosinakin saaneet liiaksi seurata ja todistaa.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 2.2.2017.

Kuva: Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter