Näkemisiin taas, sosialidemokratia!

Blogikirjoituksessa Kalevi Sorsa -säätiöstä lähtevä Maija Mattila summaa sosialidemokratian tilaa Euroopassa käsitellyttä konferenssia ja pohdiskelee ajatuspajojen roolia aatteellisen työn tekijöinä.

Kirjoittaja Maija Mattila Maija Mattila Eriarvoisuuden vähentämisen hankevastaava

”The Misery and Hope of Social Democracy in Europe”, sosialidemokratian kurjuus ja toivo Euroopassa. Näin oli nimetty sosialidemokraattisen Friedrich-Ebert-Stiftung-ajatuspajan konferenssi Roomassa 14.–15.10.2021. Konferenssi kokosi tutkijoita ja sosialidemokraattisten puolueiden toimijoita ympäri Euroopan keskustelemaan sosialidemokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Itse asiassa konferenssin nimi oli alun perin ”The Misery of Social Democracy in Europe”, ilman toivoa. Nimi vaihdettiin vähän ennen konferenssia SPD:n voitettua Saksan liittopäivävaalit. Kävi ilmi, että toivoa onkin vielä jäljellä!

Miksi SPD voitti Saksassa? Joidenkin mielestä siksi, että muut puolueet epäonnistuivat. Vielä vähän aikaa sitten gallupien piikkipaikalla paistatteleva Vihreät joutui hankaluuksiin, kun sen kansleriehdokas Annalena Baerbockia syytettiin plagioinnista ja ansioluettelon liioittelusta. Kristilliskonservatiivisen CDU:n Armin Laschet nauroi väärässä paikassa. Tosin Laschet ei ollut suosittu sitä ennenkään.

SPD hyötyi vastustajien kompastelusta, mutta olisi väärin sanoa, että voitto johtui yksin siitä. Keskeistä oli puolueen kansleriehdokkaan Olaf Scholzin hahmo. Angela Merkelin valtava henkilökohtainen suosio ei kääntynyt CDU:n suosioksi. Merkelin kannattajat eivät myöskään olleet puolueuskollisia, ja heille tärkeintä oli löytää Merkelin saappaiden täyttäjä puolueesta riippumatta. Tähän kysyntään vastasi rauhallisena ja luotettavana esitetty, poliittiseen keskustaan kuuluva Olaf Scholz. SPD:n kampanja rakennettiin Scholzin ympärille.

Äänestäjien positiointia

SPD:n vaalimenestyksen lisäksi konferenssissa keskusteltiin vilkkaasti äänestäjien preferenssien yhteydestä äänestyspäätöksiin. Mielipidekyselyillä saadaan selville äänestäjien mielipiteitä suuresta joukosta asioita. Vastausten perusteella äänestäjiä asetellaan poliittiselle kartalle. Poliittiset taktikot virittelevät sitten vaalikampanjat huippuunsa, jotta potentiaaliset äänestäjät tavoitetaan.

Ihmisen mielipiteet ja preferenssit eivät kuitenkaan ole pysyviä vaan ne muodostuvat yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Sillä, joka onnistuu asettamaan julkisen keskustelun agendan, on paljon valtaa. Politiikassa on aina kyse myös pyrkimyksestä siirtää ihmisiä poliittisella kartalla.

Vaalikampanjoinnissa tasapainoillaan epäilemättä jatkuvasti sen kanssa, missä määrin myötäillään ja missä määrin haastetaan vallalla olevia näkemyksiä. Liiallinen myötäily kadottaa aatteellisuuden, liiallinen haastaminen taas saattaa johtaa vaalitappioon. Tosin siihen saattaa johtaa myötäilykin, jos puolue sen vuoksi näyttäytyy selkärangattomana. Haastaminen on tarpeen, eikä sitä voi tehdä ilman sen taustalla olevaa syvällistä ajattelua.

Vaalistrategioiden analysointi ja äänestäjien poliittisen sijainnin metsästäminen on jossain määrin kiinnostavaa ja vaalien voittamisen kannalta kenties välttämätöntä. Mielenkiintoista on esimerkiksi, että viimeisen 20 vuoden aikana Euroopassa sosialidemokraattien äänestäjiä on valunut enemmän vihreisiin ja liberaaleihin äänestäjäryhmiin kuin radikaalioikeiston suuntaan. Tämä selviää Tarik Abou-Chadin, Reto Mittereggerin ja Cas Mudden tutkimuksesta.

Yksinomaan äänestäjien positioita tarkasteleviin selvityksiin keskittyminen poliittista kampanjointia suunnitellessa on kuitenkin lähinnä kyynistä. Ongelmana on vaalien keskeisyys puoluetoiminnassa. Se on paradoksi, koska vaalit on tietysti tärkeä edustuksellisen demokratian toteutumisen näyttämö. Mutta jotain on menetetty siinä, että myös massapuolueista on tullut ennen kaikkea vaalipuolueita.

Identiteetti, materialismi vai molemmat?

On kiinnostavaa, että sosialidemokraattiset puolueet korostavat nykyään yleensä materiaalisia kysymyksiä ja haluavat olla sotkeutumatta identiteettipoliittisiin kamppailuihin. Identiteettipolitiikka kietoutuu ”kulttuurisiin” kysymyksiin ja se korostaa ihmisten identiteettiä esimerkiksi miehinä, naisina, tummaihoisina, suomalaisina ja niin edelleen. Identiteettipolitiikan vastapariksi mainitaan materiaaliset kysymykset kuten talouspolitiikka oikeisto–vasemmisto-ulottuvuudella.

Todellisuudessa identiteetti- ja materiaaliset kysymykset eivät ole erilliset. Sukupuolella, rasismilla, etnisellä taustalla ja niin edelleen on konkreettisia, materiaalisia vaikutuksia ihmisten elämään. Lisäksi sosialidemokratian kohdalla tekee mieli kysyä, että eikö sosialidemokratian historiassa ole nimenomaan ollut olennaista työväenluokan identiteetin luominen ja vaaliminen? Siksi sosialidemokratia ei ole järjestäytynyt pelkästään valtiovaltaan pyrkiviksi puolueiksi vaan sen pohjana on ollut moninainen kulttuuritoiminta työväen urheiluseuroineen, työväentaloineen, työväen teattereineen ja kansansivistysaatteineen.

Tällaisen massapuoluejärjestäytymisen aika lienee ohi, mutta kysymys identiteetistä ei ole hävinnyt minnekään. Nyt 2020-luvulla on siis kysyttävä: Mikä on se identiteetti, jonka ympärille sosialidemokraattista kulttuuria ja puoluetta rakennetaan? Kallistun saksalaisen SPD:n kansanedustajan Lars Castelluccin vetoomukseen siitä, että sosialidemokraattien on puhuteltava 90 prosenttia kansalaisista. Tai ehkä jopa 99:ää prosenttia, kuten Occupy Wall Street -liike ja Yhdysvaltain senaattori Bernie Sanders tekivät ja tekevät.

Meidän etumme, elämäntapamme ja jokapäiväiset haasteemme ovat aivan toiset kuin Björn Wahlroosin. Minun elämäni on paljon helpompaa kuin matalapalkka-alalla työskentelevän yksinhuoltajan, mutta universaalit sosiaali- ja terveyspalvelut, laadukas maksuton koulutus, työntekijöiden oikeudet ja ilmastonmuutoksen sosiaalisesti oikeudenmukainen torjunta hyödyttävät sekä minua että köyhää yksinhuoltajaa. Samalla ne luovat tien pois köyhyydestä. Björn Wahlroos ei tarvitse näistä mitään, hänelle riittää kyllä puhdasta vettä, ruokaa ja suojaa myös ilmastonmuutoksen edetessä.

Mikä on ajatuspajojen rooli?

Tämä on viimeinen kirjoitukseni Kalevi Sorsa -säätiön työntekijänä. Minulle ajatuspajatyöskentely on tarkoittanut suuren kuvan hahmottamista ja laajassa mielessä sosialidemokraattisen ajattelun puolesta työskentelyä. Miellän ihmisten tasavertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja hyvinvointivaltion puolustamisen sosialidemokratian ytimeksi.

Alex Williams ja Nick Srnicek kuvaavat kirjassaan Inventing the Future – Postcapitalism and a World without Work (Verso 2016) sitä, kuinka neoliberaali hegemonia rakennettiin vuosikymmenten kuluessa. Työ oli määrätietoista mutta hidasta ja monitahoista. Se tapahtui laajoissa ajatuspajojen, poliitikoiden, journalistien, median ja opettajien verkostoissa. Ajatuspajoilla oli keskeinen rooli. Jotkut ajatuspajat keskittyivät tekemään konkreettisia politiikkasuosituksia, toiset taas kehittivät filosofista ajattelua haastaen vallalla ollutta keynesiläistä politiikkaa. Williams ja Srnicek viittaavat Milton Friedmaniin, jonka mukaan kriisin iskiessä tartutaan sellaisiin ideoihin, joita ympärillä on. Jos ajattelun kehittäminen on jäänyt puolitiehen, päätöksentekijät tarttuvat joidenkin muiden ideoihin. Tärkeää on muuttaa nimenomaan yleistä, valtavirtaista ajattelua.

Tästä Williams ja Srnicek johtavat ajatuksen, että paino on laitettava pitkän aikavälin visiolle. Yleisen ajattelun muuttamisen aikajänne on eri kuin vaalikausien. Hegemonisen ajattelun haastamisen ei pidä ottaa mitään tiettyä organisatorista muotoa, vaan sen ympärille on rakennettava löyhiä verkostoja. Kaikkien ehdotusten ei myöskään tarvitse muodostaa koherenttia kokonaisuutta, vaan joustavuus on hyväksi.

Yksi pieni ajatuspaja ei voi muuttaa koko julkista mielipidettä. Mutta se voi työskennellä sitä tavoitetta kohti. Pidän tärkeänä, että sosialidemokraattinen ajatuspaja työskentelee puolueen liepeillä, mutta ei ole osa sitä. Itsenäinen asema takaa sen, että ajattelu monipuolistuu ja myös kriittisiä kysymyksiä uskalletaan esittää.

Yksi kriittinen kysymys koskettaa sosialidemokratian ytimessä olevaa asiaa, työtä. Työ ja sen ympärille rakennetut turvaverkot on ollut se tapa, jolla sotien jälkeen nostettiin suuret kansanjoukot hyvinvoivaan keskiluokkaan. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa moni kyllä työskentelee, mutta ilman turvaverkkoja. Samaan aikaan teknologinen muutos lisää jatkuvasti tuottavuutta, jota ei kuitenkaan pitäisi ulosmitata alati lisääntyvänä materiana. Päinvastoin pitäisi löytää keinoja vähentää työskentelyä ja ympäristön kuormitusta. Erityinen haaste sosialidemokratialle on löytää tapoja kulkea kohti yhdenvertaisuutta näissä olosuhteissa. Haasteena saattaa myös olla näiden olosuhteiden tunnistaminen ja tunnustaminen.

En tiedä, missä määrin poliittiset päättäjät ja muut puolueaktiivit ehtivät pohtia tällaisia kysymyksiä jokapäiväisessä työssään. Epäilen, etteivät kovinkaan paljon. Puoluekoneistokin valmistautuu aina seuraaviin vaaleihin. Ajatuspaja on se paikka, tai ainakin yksi niistä paikoista, joissa näitä kysymyksiä mietitään. Eikä pelkästään mietitä, vaan niihin perehdytään, niitä kehitetään, ne muutetaan ymmärrettäviksi puheenvuoroiksi ja ne syötetään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Aina hienojen ajatusten muotoilussa ei onnistuta ja tuotokset saattavat olla kiinni lyhytjänteisissä kysymyksissä. Mutta tila ajatella, luottamus ja kiinnostus ajatuspajassa tehtävää työtä kohtaan olisivat hyödyksi paitsi ajatuspajalle itselleen, ennen kaikkea koko sosialidemokraattiselle liikkeelle.

*

Olen saanut viettää neljä vuotta ja seitsemän kuukautta työpaikassa, jota voi hyvällä syyllä sanoa ainutlaatuiseksi. Olen hyvin kiitollinen näistä vuosista ja ajattelen lämmöllä monia entisiä työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Kiitos kaikille!