NATO etsii identiteettiään Donald Trumpin aikana

”Pitää amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset alhaalla,” näin kuvasi NATOn tarkoitusta Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa sotilasliiton ensimmäinen pääsihteeri lordi Ismay 1950-luvulla. Euroopan länsivallat eivät halunneet toistaa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä virhettä Yhdysvaltain vetäytymisestä Euroopasta vaan toisen suursodan jälkeen käynnistynyt ideologinen kahtiajako sai Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan yhdistymään kommunismin uhkaa vastaan.

 

Amerikkalaiset pitivät voimallaan venäläiset ulkona, tai ainakin omassa etupiirissään Euroopassa. Liittokunta puolestaan piti kollektiivisesti huolen, ettei Saksa enää koskaan pystyisi uhkaamaan maanosan vakautta. Eurooppalaisen yhteistyön kehittyminen, alkaen hiili- ja teräsyhteisöstä, poisti huolen Saksan jälleenvarustautumisen uhasta muille ja Bundeswehristä tuli keskeinen osa NATOn puolustussuunnitelmassa.

 

Lordi Ismayn aikakaudesta NATO on kehittynyt ja sen tehtävä on muuttunut. Muutos ei ole kuitenkaan ollut helppo ja kylmän sodan päättymisen jälkeen sotilasliitto joutui vaikeaan tilanteeseen: mitä tehdä kun vihollinen katosi? Kylmän sodan aikana NATO osoitti olevansa maailman tehokkain sotilasliitto, yli 40 vuoden ajan se piti Länsi-Euroopan vapaana ja Neuvostoliiton poissa. Perinteisen viholliskuvan katoamisen jälkeen vaihtoehtona oli muuttuminen tai poistuminen.

 

Poistumisen sijaan sotilasliitto valitsi muuttumisen ja perinteisen kollektiivisen puolustuksen rinnalle ja lopulta sen ohi nousi rauhanturvaaminen ja liittokunnan resurssien käyttäminen humanitaarisissa interventioissa. Jäsenmaat ryhtyivät vähentämään varustelua ja asevoimien kokoa supistettiin. Muutos myös lähensi liittokuntaa suhteessa Venäjän kanssa kun perinteinen vihollisasetelma oli poistunut. Tai ainakin näin lännessä ajateltiin. Putinin Venäjä oli ja on edelleen asiasta toista mieltä.

 

Ukrainan konflikti ja lopullinen doktriinin muutos

 

Laajentumiset itään ja jopa entisiin neuvostotasavaltoihin on nähty Moskovassa selkeänä uhkana. Vaikka länsi sanoisi mitä rauhanomaisesta laajentumisesta, niin se ei pyyhkäise pois venäläisten historiallista maailmankuvaa, jossa uhka on aina tullut lännestä. 1700-luvulta lähtien niin ruotsalaiset, ranskalaiset, britit kuin saksalaiset ovat uhanneet maan ydinalueita ja toisen maailmansodan kärsimykset ovat saaneet Venäjän pitämään kiinni puskurivyöhykkeestään. Tarkoituksena on, että mahdollisen konfliktin syttyessä sotatoimet pidetään Venäjän rajojen ulkopuolella. Tähän doktriiniin viittaa hyvin nyt käynnistävä ZAPAD 2017 – harjoitus, jossa Venäjän asevoimat harjoittelevat hyökkäyksen torjumista Itämeren alueella.

 

Viimeistään Georgian sota 2008 ja Ukrainan konflikti ovat pakottaneet NATOn palaamaan takaisin enemmän perinteiseksi sotilasliitoksi. Rauhanturvaaminen ja humanitaariset operaatiot eivät ole enää ydintehtävä vaan tilalle on tullut jäsenmaiden puolustaminen Venäjän aggressiiviselta voimapolitiikalta. Walesin 2014 ja Varson 2016 huippukokousten jälkeen puolustusta on lisätty nopean toiminnan joukkojen vahvistamisella sekä pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltiaan ja Puolaan.

 

Näillä muutoksilla pyritään osaltaan vastamaan muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen. Kuten NATOn sotilaskomitean varapuheenjohtaja kenraali Steven M. Shepro totesi vierailullaan Helsingissä (29.8.2017) ”NATO ei pyri rakentamaan uudelleen kylmän sodan aikakauden sotilaskapasiteettia vaan vastaamaan turvallisuusuhkien muuttumiseen epäsymmetriseksi, niillä on nykyisin enemmän syvyyttä ja vaikuttavuutta, joka poikkeaa perinteisestä sodankäynnistä.”

 

Suomen kannalta NATOn muuttuminen takaisin perinteiseksi sotilasliitoksi on ongelmallinen. Suomi on tiivistänyt yhteistyötään kylmän sodan jälkeisen NATOn kanssa, joka on loitonnut perinteisestä sotilasliitosta. Suomalaisen NATO-keskustelun huomioiden, ei puheita yhteistyön tiivistämisestä muuttuvan NATOn kanssa oteta vastaan enää yhtä suopeasti kuin aikaisemmin. Pahimmillaan tai parhaimmillaan se merkitsi liittoutumattomuuden menettämistä. Tässä onkin Suomen dilemma: halutaan tehdä mahdollisimman paljon ja konkreettista yhteistyötä mutta turvatakuita NATOlta ei haluta.

 

NATOlle uhka sekä idästä että lännestä

 

Idästä nousseen turvallisuusuhan lisäksi sotilasliittoa on ajettu ahtaalle myös toisesta ilmansuunnasta eli lännestä. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on heikentänyt NATOn uskottavuutta presidentin antaessa epäselviä lausuntoja siitä, onko maa sitoutunut artikla 5. takaamaan kollektiiviseen puolustukseen.

 

NATOn eurooppalaisten jäsenmaiden huolenaihe on Donald Trumpin ”joustava reaalipolitiikka” esimerkiksi suhteessa Venäjään. Pyrkimys maksimoida Yhdysvaltain kansallinen turvallisuus ja saada aina tapauskohtaisesti aikaan se parhain diili kulloisenkin neuvottelukumppanin kanssa saattaa muut liittokunnan jäsenet epävarmoiksi.

 

Asia johon Yhdysvaltain uusi presidentti on kiinnittänyt eniten huomiota on sotilasliiton rahoitus. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvaltain osuus on kasvanut todella suureksi ja useat eurooppalaiset maat ovat heittäytyneet vapaamatkustajiksi. Puolustus on ajettu alas, luottaen Yhdysvaltain asevoimien ja loppukädessä maan ydinasetriadin antamaan suojaan.

 

Tällä hetkellä Yhdysvaltain presidentti muistuttaa enemmän mafiajohtajaa, joka käy vaatimassa suojelurahoja vastineeksi turvallisuudesta.  kärjistetysti voidaan todeta, että Viroa puolustetaan kun maa täyttää 2% bkt tavoitteen mutta Norjaa ei. Tämä jos mikä heikentää NATOn  yhtenäisyyttä. Sinällään presidentti Trumpin avaukset eivät ole uusia vaan myös edelliset presidentit ovat vaatineet jäsenmaita lisäämään panostuksiaan. Kuitenkaan kukaan aikaisemmista Yhdysvaltain presidenteistä ei ole kyseenalaistanut solidaarisuutta liittolaisia kohtaan.

 

Jo ennen Donald Trumpin presidenttiyttä liittokunta on ottanut vakavasti Yhdysvaltain vaatimukset tasaisemmasta taakanjaosta. Walesin huippukokouksessa päätettiin velvoittaa jäsenmaat laatimaan konkreettiset suunnitelmat siitä, miten he aikovat saavuttaa 2 % bkt vaatimuksen puolustusbudjetin osalta vuoteen 2024 mennessä. Konkreettisille suunnitelmille on tarvetta sillä vain Yhdysvallat, Kreikka, Iso-Britannia, Viro ja Puola täyttävät tuon vaatimuksen 29 jäsenmaan joukosta. Luonnollisesti Yhdysvaltain sotilasbudjettia ei voi suoraan verrata muihin jäsenmaihin, koska Yhdysvaltain toiminta-alueena on koko maailma toisinkuin monella eurooppalaisella NATO-maalla.

 

Yhdysvallat keskittääkin entistä enemmän huomiota Aasiaan ja lisää läsnäoloaan siellä vastatakseen Kiinan vahvistuneeseen asemaan sekä Pohjois-Korean muodostamaan uhkaan. Tämä muutos on Euroopassa otettava vakavasti. Yhdysvallat toki säilyttää keskeiset tukikohtansa Euroopassa mutta maanosan turvallisuuden kehittämiseen sillä ei ole ainakaan halua Donald Trumpin presidenttikaudella.

 

Euroopan vastaus ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti puolustusbudjettien kasvattaminen. NATOn 2% bkt vaatimus on puhtaasti poliittinen tavoite ja osoitus solidaarisuudesta. Realistisesti katsottuna asetettu kriteeri on kuitenkin huono mittari, sillä esimerkiksi Saksa joutuisi nostamaan miljardeilla puolustusmenoja täyttääkseen tavoitteen. Myös rikas öljyvaltio Norja joutuisi nostamaan puolustusbudjettiaan merkittävästi. Erikoistapauksena on vielä Islanti jolla ei edes ole omaa armeijaa tai puolustusbudjettia, miten se sitten osoittaa solidaarisuuttaan?

 

NATOn kannalta olisi tärkeätä pystyä katsomaan tuon 2% taakse ja miten se muodostuu kunkin jäsenmaan kohdalla. Osa jäsenmaista käyttää pelkästään 80% sotilaskustannuksista palkkoihin ja eläkkeisiin. Osa NATOn sotilasjohdosta on esittänyt Suomen mallia, jossa kustannuksista 1/3 menee palkkoihin, toinen 1/3 toimintaan ja 1/3 hankintoihin, kustannusten pohjaksi. 1/3 – periaate takaisi asevoimien tasapainoisen kehittämisen. Eurooppalaiset voisivat myös tiivistää yhteistyötä ja hakea kilpailukykyä fuusioimalla aseteollisuuttaan. Tällä hetkellä esimerkiksi Yhdysvalloissa toimii kaksi hävittäjäyhtiötä (Boeing ja Lockheed Martin) kun Euroopassa niitä on peräti viisi.

 

Eurooppalaisten jäsenmaiden kohdalla merkittävä este puolustusbudjettien kasvattamiselle on EU:n asettamat tavoitteet alijäämänkattamiselle Siksi puolustusbudjetteja ei välttämättä pystytä kasvattamaan Naton edellyttämässä tahdissa, kun maat ovat muutenkin natisemassa liitoksistaan alijäämätavoitteissaan.

 

Epävakautta liittokunnassa lisää myös entisestään Britannian lähteminen Euroopan unionista, joka vaikuttaa unionin ja NATOn suhteisiin. Saksassa puolestaan Merkel on vahvistanut sitoutumistaan sotilasliittoon mutta sosialidemokraattien kansleriehdokas Martin Schulz on tyrmännyt suoraan 2% bkt vaatimuksen Saksan osalta. SPD on myös vaatinut Yhdysvaltain ydinaseiden vetämistä pois Euroopasta. syksyn liittopäivävaaleilla Saksassa onkin yllättävän paljon vaikutusta NATOn kehittymiseen lähivuosina.

 

Sotilasliitto joutuu nyt etsimään uutta identiteettiään tilanteessa, jossa lordi Ismayta mukaillen: amerikkalaiset ovat menossa ulos, venäläiset tulossa sisään ja saksalaiset pysyvät edelleen alhaalla. Kysymys kuuluu kenellä on tässä tilanteessa johtajuutta? NATOssa tarvitaan nyt strategista kärsivällisyyttä.

 

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava, joka viimeistelee väitöstutkimusta Jyväskylän yliopistoon Yhdysvaltain presidenttien retoriikasta.

Kuva: Sean Hellen

Toimituskunta: Mikko Majander ja Samuli Sinisalo

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter