Niinistön palkka-ale ja palkanalennusten noidankehä Euroopassa

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

 ANTTI ALAJA

Presidentti Sauli Niinistö esitti vuosipalkkionsa pudottamista lähes neljänneksellä, 160 000 eurosta 126 000 euroon. Avaus on symbolisesti tärkeä talousvaikeuksien keskellä, kun työttömyys kasvaa, verotus kiristyy ja vyötä kiristetään. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma reagoi Niinistön avaukseen välittömästi ja totesi, että eduskunta tulee todennäköisesti seuraamaan Niinistön linjaa palkanalennuksissa. Jos Niinistön avauksen tarkoitus on edistää johtajien palkka-alea, kuten Helsingin Sanomien Juha-Pekka Raeste tulkitsee, niin aloite on merkittäviltä osin kannatettava. Johtajien palkkiot – puhuttiin sitten Wall Streetin pankkiireista, suomalaisista valtionyhtiöistä tai Helsingin kaupunginjohtajista – eivät ole turhaan nousseet kritiikin kohteeksi.

Skeptisempi tapa tulkita Niinistön puheita on se, että symbolisella avauksella luodaan poliittista tahtotilaa yleisiin palkanalennuksiin ja sisäiseen devalvaatioon, jota muun muassa EK:n Ilpo Kokkila ja VATT:in Juhana Vartiainen ovat vaatineet. Keskusteluilmapiiristä kertoo se, että Helsingin Uutiset kysyi tänään lukijoiltaan, että olisitko valmis laskemaan palkkaasi, mikäli johtajat näyttävät esimerkkiä? Iltalehdissäkin puhutaan duunarien palkka-alesta. Yli 10 000 euroa kuussa tienaavien johtajien on kuitenkin lähtökohtaisesti helpompi tinkiä palkoistaan kuin pienipalkkaisten duunareiden tai toimihenkilöiden, jotka yrittävät selvitä seuraavaan palkkapäivään. Hyväosaisilta kaivattaisiin myös muutakin kuin symbolisia tekoja. Pääomatuloverotuksen progressiosta ja yhtenäisestä tuloverotuksesta olisi hyvä aloittaa. Tai rahoitusmarkkinaverosta.

Yleinen palkka-ale ei ole myöskään eurokriisin ja Euroopan supistuvan kokonaiskysynnän noidankehän keskellä järkevää talouspolitiikkaa. Usein unohdetaan, että palkoilla on kaksoisrooli kansantalouksien toiminnassa. Tuotannon ja yksittäisen yrityksen näkökulmasta palkka on kustannus, mutta palkat luovat myös kokonaiskysyntää kansantalouksiin. Palkkojen tuoma kulutuskysyntä voi kannustaa yrityksiä investoimaan ja nopeuttaa talouskasvua. Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että työn tulo-osuuden supistuminen ja pääoman osuuden kasvu kansantulossa on johtanut euromaissa hitaampaan talouskasvuun. Yksittäinen maa voi yrittää lisätä vientikysyntäänsä palkkamaltin kautta, mutta jos kaikki tekevät samalla lailla, hidastuu kasvu kaikissa maissa. Pitkällä tähtäimellä palkankorotukset on kytkettävä tuottavuuskehitykseen.

Professori Engelbert Stockhammerin artikkeli purkaa palkkojen karsimiseen tähtäävän EU:n talouspolitiikan ongelmat nykytilanteessa: ”Lyhyesti sanottuna sisäisen devalvaation strategia ei toimi. Palkanalennukset eivät elvytä taloutta ja ne eivät ole lisänneet työllisyyttä. Sen sijaan ne pahentavat riittämättömän kokonaiskysynnän ongelmaa leikkaamalla kulutuskysyntää, vaikka ne voisivat yksittäisten maiden kohdalla elvyttää vientikysyntää. Mutta tosiasiassa puoli Eurooppaa on alentamassa palkkoja samaan aikaan (ja toisen puolen palkat kasvavat hyvin vaatimattomasti). Eurooppalaiset maat käyvät pääosin kauppaa keskenään, ja kun kaikki leikkaavat palkkoja samaan aikaan, kukaan ei voi lisätä nettovientiä, mutta kaikki kärsivät supistuvasta kulutuksesta.” Kärsimystä aiheuttavien sisäisten devalvaatioiden sijaan euroalueen maat tarvitsisivat tulevina vuosina koordinoitua palkkapolitiikkaa, joka takaisi kokonaiskysynnän vakaan kasvun.