Nimien varjoissa, muurien takana

Vietnam on yksi globaalin turismin nousevista kohteista. Matkailu paitsi avartaa ja lämmittää, opettaa myös sekä historiaa että geopolitiikkaa.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

MAANTIETEELLE EMME EHKÄ mahda mitään, mutta aika monella tapaa voimme sitä mieltää ja määrittää. Se mikä suomalaisille on ruotsalais-tanskalaisena lainana Itämeri, on Virosta katsoen Läänemeri eli Länsimeri.

Mutta Suomi onkin osa Pohjolaa, siinä missä Viro yksi Baltian maista. Nimitykset kun kantavat merkityksiä etenkin geopoliittisissa viitekehyksissä.

Milan Kunderaa kuohutti kylmän sodan vuosina se, että rautaesiripun taakse kahlittua Tšekkoslovakiaa kehdattiin kutsua Itä-Euroopaksi, vaikka jokainen historiaa tunteva tiesi sen kuuluvan maanosan sivistyksen sydänmaihin.

Praha sijaitsee selvästi lännempänä kuin esimerkiksi Wien – tai Tukholma. Niin kuin Helsinki on idempänä kuin Tallinna ja Riika, puhumattakaan Varsovasta, Budapestista tai vaikkapa Sofiasta.

NATOn jäseninä entisistä Itä-Euroopan maista tuli sitten 2003 Yhdysvaltain puolustusministerin Donald Rumsfeldin kielenkäytössä Uutta Eurooppaa, kun nämä lähtivät uljaasti amerikkalaisten rinnalla sotaretkelle Irakiin vanhojen liittolaisten Saksan ja Ranskan kieltäytyessä kunniasta.

 

SUOMEENKIN KANTAUTUU SILLOIN tällöin uutisia kaukaa Kaakkois-Aasiasta Etelä-Kiinan mereltä, jonka rantavaltiot kiistelevät merialueista ja niillä sijaitsevista saaririutoista. Nimi pönkittää ongelmallisesti kiinalaisten hegemoniavaateita. Manilasta onkin käynyt käsky puhua mieluummin Länsi-Filippiinien merestä.

Vietnam on tyytynyt vähempään, vaikka sillä on pitkälti yli 3 000 kilometriä rantaviivaa samaan mereen, saaria laskematta. Eikä maan suhde historialliseen alistajaan ja uhkaan Kiinaan ole ainakaan muita naapureita helpompi.

Vietnamilaiset puhuvat Itämerestä, mikä herätti välittömästi sympatiaa, kun viime maaliskuussa asetuin Suomen talvesta Hoe Anin rantabungalowiin. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta minulle lämpö riitti hyvin, aaltojen vyöry vangitsi katseen ja rauhoitti mielen.

Saapa nähdä, miten kohisten kasvava turismi muuttaa globalisaatiolle avautunutta kommunistista maata. Koko ranta Keski-Vietnamin keskuksesta Danangista pitkälle etelään päin oli aidattu ja varustettu kyltein, jotka kertoivat paikalle suunnitelluista kansainvälisistä hotelli- ja lomakeskuksista. Tähän nousee uusi Sheraton, tuohon Hilton.

 

PIENET RAPUSET VILISTELIVÄT jalkojen juuressa, kun kävelin aitojen takana hienoilla privaattihiekoilla ja pysähdyin jututtamaan iäkästä saksalaismiestä. Hän kertoi jääneensä viisivitosena eläkkeelle jonkun tuotantolaitoksen teknisen johtajan paikalta.

Kultainen kädenpuristus tai muut järjestelyt näkyivät olleen riittoisia. Niiden varassa oli voinut keskittyä vuosikaudet matkusteluun ympäri maailmaa.

Enää ei tahtonut oikein jaksaa, mutta kovaa oli myös kotona Baijerissa. Sielläkin tarvittaisiin suojamuureja, kun Itävallasta lappasi rajan yli pakolaisia ja kaikenlaista siivotonta väkeä, jatkuvana virtana aivan hänen rajan pinnassa olevan kaksikerroksisen talonsa terassien editse.

Mies oli kannattanut Angela Merkeliä kaikessa, mutta ei enää Eurooppaa tai tarkemmin sanottuna Saksaa repivien kansainvaellusten käsittelyssä. Kolmas maailma oli työntymässä ensimmäiseen.

Siinä me seisoimme kuin reliikit menneen maailman reservaatissa Etelä-Kiinan Itämeren huuhdellessa varpaita. Ranskan Indokiinassa, joka nykyään Vietnamina, Laosina ja Kambodžana tunnetaan.

 

Julkaistu Demokraatissa 6.10.2016

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter