NordMod2030-raportti pohjoismaisen mallin peruspilareista
Raportissa Pohjoismaisten mallien peruspilarit. Katsaus työmarkkina- ja hyvinvointiregiimien kehitykseen käydään läpi ja kuvataan niin pohjoismaisten mallien taustaa ja syntyhistoriaa, 1960 ja -70- lukujen kulta-aikaa kuin viimeisten 30 vuoden ajanjaksoa, jota kuvaa turbulenssi, sopeutuminen ja jatkuvuus.
Raportin keskeinen väite on, että pohjoismaisten mallien kyky yhdistää tehokkuus ja tasa-arvo pienissä avoimissa talouksissa, on yhteydessä seuraaviin erityspiirteisiin:
(1) Institutionaaliset edellytykset kokonaisvaltaiselle koordinaatiolle työelämän, hyvinvointivaltion ja talouspolitiikan toimijoiden välillä.
(2) Kyky koordinoituun sopeutumiseen näillä ydinalueilla on perustunut tasaisiin valtasuhteisiin ja rakentava ”konfliktikumppanuuteen” vahvojen työnmarkkinaosapuolten välillä.
(3) Se on luonut perustan laajoille ja pitkäjänteisille investoinneille inhimilliseen pääomaan, osaamiseen ja työvoiman mobilisointiin.
Näiden tekijöiden yhteistoiminta on vahvistanut väestön luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin ja ollut oleellinen edellytys Pohjoismaiden sopeutumis- ja kriisinhallintakyvylle. Raportti on luettavissa norjaksi Fafon sivuilla.
Vapaa käännös ja tiivistelmä yhteenvedosta
Pohjoismaiset mallit liitettiin pitkään sosialidemokratian kulta-aikaan toisen maailman sodan jälkeen, mutta 1980- ja 1990-lukujen kriisien jälkeen ne leimattiin vanhanaikaisiksi, jäykiksi ja tehottomiksi. Ruotsin pääministeri Carl Bildtin (1992) sanoin ”Pohjoismaisen mallin aika on ohi […] Se on luonut yhteiskunnan josta tuli liian monopolisoitu, liian kallis ja joka ei antanut ihmisille kaipaamansa valinnanvapautta; yhteiskunnan joka tarvitsee joustavuutta ja dynamiikkaa”. Sittemmin Pohjoismaat ovat nousseet kansainvälisten vertailujen kärkeen, pohjoismaista mallia on ylistetty kansainvälisesti ja vasemmistosta oikeistoon kyvystään yhdistää tehokkuus ja tasa-arvo. Tämä on johtanut keskusteluun mallin kehitystä muokanneista mekanismeista ja voimista – ja yksittäisissä maissa kiistelyyn mallin ”isyydestä”.
NordMod2030-hankkeen ensimmäisen raportin tavoite on luoda pohjaa keskustelulle pohjoismaisten mallien yhtäläisyyksistä. Painopiste on työmarkkina- ja hyvinvointipoliittisissa peruspilareissa. Pohjoismainen tai skandinaavinen malli on verrattain uusi nimitys, mutta jo 1930-luvulla Pohjoismaiden tie talouskriisistä herätti kansainvälistä huomiota. Kirjassa Sweden: The Middle Way (Childs, 1936) todettiin että Ruotsin menestyksen syy oli poliittinen kompromissi liberaalin kapitalismin ja valtiollisen kommunismin välillä. Kompromissi oli seurausta 1930-luvun ratkaisusta työväenluokan ja talonpoikien puolueiden välillä sekä työmarkkinaosapuolten kesken. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan mielellään pohjoismaisesta mallista yksikössä, mutta usein on kuvaavampaa puhua pohjoismaisten mallien perheestä, joilla on sekä yhteisiä piirteitä että kansallisia ominaisuuksia. Laajassa kansainvälisessä kirjallisuudessa eurooppalaisista hyvinvointi- ja työmarkkinamalleista pohjoismaiset mallit lasketaan yhdeksi perheeksi, anglosaksisten, manner- ja eteläeurooppalaisten mallien ohella.
Pohjoismaiden pienille, avoimille talouksille on ominaista, että hyvinvointivaltio rahoitetaan pitkälti verotuksen kautta, palvelut kattavat kaikki kansalaiset (universalismi), etuudet ovat pääasiassa ansiosidonnaisia ja että tarjolla on laajempi valikoima julkisia palveluja kuin useimmissa maissa. Pohjoismaiden työelämälle on ollut leimallista vahvat järjestöt, keskitetyt työmarkkinaneuvottelut, jotka nojaavat työrauhaan sopimuskaudella, kehittynyt neuvottelu- ja yhteistoiminta paikallistasolla, sekä – Tanskaa ja Islantia lukuun ottamatta – vahva lakisääteinen turvan työntekijöille. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienet avoimet taloudet ovat usein kehittäneet kattavan yhteisen turvan sosiaalisia riskejä vastaan ja hallitakseen kansainvälisistä markkinoista johtuvia talouden heilahteluja (Katzenstein, 1985; Rodrik, 1997).
Vaikka Pohjoismaita leimaa monet yhteiset tavoitteet ja arvot, muun muassa liittyen tasa-arvoon, tehokkuuteen ja osallisuuteen, ovat ne useilla alueilla kehittäneet erilaisia instituutioita ja välineitä samojen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tästä huolimatta ovat tulokset olleet hämmästyttävän samankaltaisia. Pohjoismaisen mallin ydin ei siis ole tietyissä välineissä; samaan tavoitteeseen voi päästä monta tietä, ja ne on rakennettava matkan varrella. Kun arvioidaan yhtäläisyyksiä, eriäväisyyksiä ja muutoksia pohjoismaisissa malleissa, on siksi hyödyllistä erottaa:
- tavoitteet ja arvot, esimerkiksi tasa-arvo, tehokkuus, työtä kaikille, säästäväisyys, ankaruus, itsenäisyys, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, koheesio, oikeus ja velvollisuus
- instituutiot ja päätöksenteko, esimerkiksi yhteisjärjestöt, neuvottelu- ja sosiaaliturvajärjestelmät, jotka luovat perustan laajalle osallisuudelle, turvallisuudelle, luottamukselle, yhdenvertaisille valtasuhteille
- välineet ja toimet, esimerkiksi lainsäädäntö ja sopimukset, veroasteet, etuudet, sukupuolikiintiöt, koulutus, joiden tarkoitus on edistää tiettyjä tavoitteita
- tulokset ja sosiaaliset seuraukset, esimerkiksi elinolojen kehitys ja jakautuminen, työllisyys, työttömyys, tulot
Raportin keskeinen väite on, että pohjoismaisten mallien kyky yhdistää tehokkuus ja tasa-arvo pienissä avoimissa talouksissa, on yhteydessä seuraaviin erityspiirteisiin:
(1) institutionaaliset edellytykset kokonaisvaltaiselle koordinaatiolle työelämän, hyvinvointivaltion ja talouspolitiikan toimijoiden välillä. Kyky koordinoituun sopeutumiseen näillä ydinalueilla on perustunut
(2) tasaisiin valtasuhteisiin ja rakentava ”konfliktikumppanuuteen” vahvojen työnmarkkinaosapuolten välillä. Se on luonut perustan
(3) laajoille ja pitkäjänteisille investoinneille inhimilliseen pääomaan, osaamiseen ja työvoiman mobilisointiin. Näiden tekijöiden yhteistoiminta on vahvistanut väestön luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin ja ollut oleellinen edellytys Pohjoismaiden sopeutumis- ja kriisinhallintakyvylle.
Nämä erityispiirteet saivat muotonsa 1900-luvun alussa teollistumisen ja poliittisen kentän hajautumisen ja uudelleen järjestäytymisen aikana. Ne institutionalisoituivat työmarkkinaosapuolten sekä talonpoikais- ja työväenpuolueiden välisten historiallisten ratkaisujen myötä ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Vaikka talous, työelämä, elintaso ja puoluepoliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet voimakkaasti niistä päivistä – ja keinot niiden myötä – ovat institutionaaliset perusominaisuudet pääasiassa pysyneet. Tämä on tärkeä syy sille, että Pohjoismaat ovat viime vuosien talouden liberalisoinnista huolimatta onnistuneet ylläpitämään tasaisen tulonjaon, korkeamman työllisyyden (etenkin naisten keskuudessa) ja tasaisemmat valtasuhteet työelämässä kuin useimmat muut maat. Pohjoismaat seisovat suurten ulkoisten ja sisäisten muutosten edessä. Ydinkysymys tutkimushankkeen tulevissa raporteissa on miten nämä muutokset voivat vaikuttaa edellytyksiin ylläpitää näitä erityispiirteitä tulevaisuudessa.
Mallin tausta ja muodostuminen
Luvussa esitellään miten 1900-luvun alun yhteiskunnallinen murros teollistumisen ja työväenliikkeen muodostumisen myötä muokkasi pohjoismaisten mallien kehitystä. Yhdessä kansakunnan rakentamisen ja yhtäläinen äänioikeuden kanssa nämä murrokset myötävaikuttivat puoluekentän ja valtasuhteiden muutokseen ja pakottivat laajat uudistukset hyvinvointi- ja työmarkkinapolitiikassa. Konfliktien ja luokkataistelun aika kulminoitui 1930-luvulla, mutta sen jälkeen nämä muutokset loivat perustan asteittaiselle sovinnolle työläis- ja talonpoikainpuolueiden välillä ja suurille kompromisseille työmarkkinaosapuolten kesken. Yritykset tulkita tätä uudistusaikaa sen pohjalta mitkä puolueet olivat hallitusvastuussa tai enemmistössä eduskunnassa, eivät huomioi kuinka valtavan yhteiskunnallisen muutosvoiman luokkasuhteiden, äänestäjäpohjan ja poliittisten voimasuhteiden muutokset muodostivat. Toisin kuin eurooppalaisissa maissa joissa totalitaariset voimat saivat etuotteen, onnistuivat osapuolet ja viranomaiset Pohjoismaissa – osin Suomea lukuun ottamatta – pääosin käsitellä kiistoja ilman väkivaltaa ja neuvottelemalla kohtalaisen tasapainoisia sopimuksia, joissa työmarkkinaosapuolilla oli tärkeä rooli. Tämä edesauttoi vastuunkantoa ja ennustettavuutta, loi perustan oppimiselle ja luottamuksen kasvulle sekä normeille, jotka myöhemmin osoittautuisivat suuntaa-antaviksi konfliktien ja vastakkainasettelujen käsittelyssä. Työmarkkinaosapuolten suhteen voi mieltää ”konfliktikumppanuudeksi”.
Perinteiset pohjoismaiset työmarkkina- ja hyvinvointimallit
Luvussa kuvataan pohjoismaisia malleja, kuten ne näyttäytyivät sosialidemokraattien kulta-aikana 1970-luvulla. Poliittisista ja elinkeinorakenteen huomattavistakin erilaisuuksista huolimatta, Pohjoismaissa oli tärkeitä institutionaalisia yhtäläisyyksiä. Päätavoitteille, kuten työtä kaikille, toimeentuloturva, verotus maksukyvyn mukaan, yhtäläinen oikeus koulutukseen, yhdenvertaisuus, osallisuus sekä elinolojen ja mahdollisuuksien tasaaminen, oli laaja tuki. Näin ollen pohjoismaisille malleille oli ominaista tapa, joilla kolme pilaria toimivat yhteen:
- vahvat, aktiiviset valtiot painottivat vapaakauppaa, tiivistä yhteistyötä työmarkkinaosapuolten kanssa ja täystyöllisyyteen tähtäävää talouspolitiikkaa, joka oli sosiaalisen tasauksen ja parempien palkkojen ja työolojen perustana
- laajat hyvinvointijärjestelmät turvasivat tulonmenetyksiltä ja rakentuivat universalismin, perusturvan ja työlinjan varaan sekä julkisen ja maksuttoman koulutuksen ja sosiaalipalveluiden laajentamiseen – tavoitteena elinolojen tasaus, yhdenvertaisuus ja naisten osallistuminen työmarkkinoilla
- säännellyt työmarkkinat rakentuivat lakien ja sopimusten vuorovaikutukseen, keskitetylle palkanmuodostuksen koordinaatiolle täydennettynä osapuolten laajalla yhteistyöllä arvon ja tuottavuuden kasvattamiseksi, ja aktiiviselle työmarkkinapolitiikalle, joka painotti aktivointia ja koulutusta.
Tämän ”kolmio-mallin” kyky saavuttaa tavoitteiden mukaisia tuloksia johtui työmarkkina-, hyvinvointi- ja talouspolitiikan keskinäisriippuvuudesta – ja kyvystä koordinoida niitä. Tavoitteena oli talouskasvun, kollektiivisen riskien jaon ja tuotannollisen oikeudenmukaisuuden turvaaminen. Keinovalikoima oli suuntautunut luomaan turvaa sekä edistämään rakenneuudistusta ja osallisuutta markkinoiden, instituutioiden ja järjestäytyneiden toimijoiden yhteistoiminnan kautta. Tänään sitä kutsutaan ”flexicurityksi” eli muutosturvaksi.
Valtion kyky täyttää lupauksensa kasvusta, täystyöllisyydestä ja tasaisesta tulonjaosta oli riippuvainen työmarkkinajärjestöjen halusta ja kyvystä osallistua koordinoituun ongelmien ratkaisuun, mikä vahvisti niiden poliittista vaikutusvaltaa monella yhteiskuntapolitiikan alueella. Ja koska osapuolten valtasuhde oli ankkuroitu institutionaaliseen yhteistoimintamalliin – markkinaehtoiseen neuvotteluvoiman sijaan – se osaltaan tasasi työmarkkinaosapuolten valtasuhteita ja loi perustan luottamukselle ja molemminpuolisille intressille löytää ratkaisuja sopimalla.
Pohjoismaiden korkea järjestäytymisaste on tänään merkittävä syy sille, että Pohjoismaat ovat rikkaita sosiaalisessa pääomassa ja niille on ominaista korkeampi luottamus yhteiskunnallisiin toimijoihin kuin muissa maissa. Kehitys sitten 1970-luvun on toisaalta osoittanut että mallit, jotka rakentuvat keskinäiselle riippuvuudelle ja koordinaatiolle eri politiikkalohkoilla, ovat haavoittuvaisia muutoksille valtasuhteissa ja luottamuksessa. Pohjoismaisissa malleissakaan ei ole mitään sisäänrakennettua institutionaalista automatiikkaa joka takaa hyviä tuloksia.
1980–2012: Turbulenssi, sopeutuminen ja jatkuvuus
Sodanjälkeisen pitkän kasvukauden korvasi 1970-luvun puolesta välistä takapakit ja kansainvälisen talouden heilahtelut. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, sopeutuminen EU:n sisämarkkinoihin, EMU ja digitaalinen ”vallankumous” johtivat 1980 ja 90-luvuilla huomattaviin muutoksiin pohjoismaisten mallien reunaehdoissa. Yhteiskuntien sisällä muutokset ammatti- ja koulutusrakenteessa ja perhemuodoissa sekä elämäntapojen, median ja aukioloaikojen vapautuminen johtivat muutoksiin äänestyskäyttäytymisessä ja ay-liikkeen jäsenpohjassa.
Makrotaloudellisten virheiden ja heikomman koordinaation myötä Pohjoismaat joutuivat syviin talous- ja rahoitusmarkkinakriiseihin 1990-luvun alussa, joka Islantia lukuun ottamatta, johti julkisen sektorin leikkauksiin ja ennätyskorkeaan työttömyyteen. 1980-ja 90-lukujen heilahtelut yhdessä kansainvälisen talouspoliittisen ajattelun muutosten kanssa muutti suuresti sitä makrotalouspolitiikka, jolla oli laaja puoluepoliittinen tuki. Kaikki Pohjoismaat tekivät laajoja verouudistuksia alentamalla ansiotulo- ja yhteisöveroasteita ja laajentamalla veropohjaa. Eurooppalaisille sisämarkkinoille meno tarkoitti merkittävää sääntelyn purkua tuotemarkkinoilla ja talouden tarjontapuolella, kun itsenäisten keskuspankkien alhaiset inflaatiotavoitteet, maltilliset palkkaratkaisut ja vakaat valuutat johtivat korkeampiin ja epävakaisiin korkoihin. 1980-luvun taloudellisten epätasapainojen jälkeisiä kiristyksiä seurasivat siirtymä enemmän sääntöihin perustuvaan finanssipolitiikkaan, jonka painopiste oli pitkän tähtäimen budjettitasapainossa.
Erikoisuus pohjoismaiden talouden liberalisoinnissa oli, ettei sitä kytketty vastaavaan työmarkkinoiden sääntelyn tai hyvinvointivaltion purkuun – vaikka johtavat oikeistopuolueet sitä toivoivat. Sosialidemokraattien tultua valtaan 1990-luvun kriisin jälkeen talouspoliittinen vakauttaminen yhdistettiin pohjoismaisen mallin perinteisten piirteiden vahvistamiseen. Kolmikantayhteistyö elvytettiin ja ammattiyhdistysliike säilytti vahvan asemansa. Toisin kuin Englannissa ja Saksassa, joissa työmarkkinat vapautettiin, sopimusjärjestelmä murentui ja hyvinvointijärjestelmiä purettiin, Pohjoismaissa onnistuttiin 1990-luvulla koordinoiduilla toimilla korjata talous, vahvistaa koordinaatiota palkkaneuvotteluissa sekä investoida inhimilliseen ja sosiaaliseen pääomaan hyvinvointivaltion modernisoinnin kautta.
Koordinoidun talouspolitiikan, palkanmuodostuksen ja hyvinvointipolitiikan yhteensovittaminen ovat tärkeitä selityksiä Pohjoismaiden nousussa 1990-luvun kriisin jälkeen. Työnantajapuolella ja oikeistossa olleet toiveet radikaalista järjestelmämuutoksesta ei saanut tarvittavaa poliittista kannatusta. Koska huomattava osa äänestäjäkunnasta kokee hyvinvointivaltion ja oikeudet työelämässä tärkeäksi edellytyksiksi puolustaa etujaan, useimmat oikeistopuolueet myönsivät jälkijättöisesti, että on todella vaikeaa voittaa vaaleja hyökkäämällä pohjoismaisten mallien peruspilareita vastaan. Niinpä ne muuttivat strategiaansa. Tämä johti tungokseen pohjoismaisessa poliittisessa keskustassa ja vaikeammin hahmotettaviin jakolinjoihin, ja loi perustan poliittisille voimasuhteiden siirtymille 2000-luvulla.
1990-luvun ennenaikaisten kuolemanjulistusten jälkeen, pohjoismaiset mallit tekivät 2000-luvulla yllättävän kansainvälisen ”comebackin” ja menestyivät kansainvälisissä vertailuissa – vastoin hallitsevan talousajattelun odotuksia. Vastaus on löydettävissä institutionaalisissa edellytyksissä kokonaisvaltaiseen koordinaatioon. Yhtälailla Pohjoismaat ovat selvinneet nykyisestä finanssi- ja talouskriisistä muita paremmin. Islanti kärsi kovan iskun finanssikriisissä johtuen omista virheistään, mutta on myös se Euroopan maa, joka on nopeasti saanut talouden oikealle uralle. Pohjoismailla on vahva talous ja siksi paremmat edellytykset selvitä myrskyistä, mutta lopputulos on kuitenkin kiinni poliittisten ja työmarkkinatoimijoiden kyvystä pitkäjänteiseen, koordinoituun toimintaan, ja lyhyentähtäimen ponnistuksiin kun tilanne sitä vaatii.
Pohdinta: Mikä on pohjoismaisten mallien ydin
Raportin viimeisessä luvussa pohjoismaisten mallien ytimestä nostetaan esille pitkän tähtäimen investoinnit inhimillisiin resursseihin ja työvoiman tarjontaan sekä koordinaatio tasavertaisten mutta vastakkaisia etuja edustavien toimijoiden välillä.
Ydin pohjoismaisten mallien kehityksessä on ollut sen tunnistaminen, että ilman inhimillisten resurssien laajaa kehittämistä ja aktivoimista, pienet avoimet pohjoismaiset taloudet ovat heikosti varustettuja kohtaamaan ympäröivän maailman muuttuvia olosuhteita. Ja että sen kaltaiset ponnistukset vaativat yhteistä panostusta – niin paikallisesti kuin keskitetysti. Sitä on vaikea saada aikaan ilman että kaikki jotka kakun leivontaan osallistuva myös saavat siitä oikeudenmukaisen osansa.
Pitkän tähtäimen investoinnit inhimilliseen pääomaan
Koulutuksen ulottaminen kaikille loi perustan hyvinvointipolitiikalle tuottavana investointina, jonka tavoitteena ei ollut suojata työväestöä markkinoilta, vaan – yhdistettynä ammatilliseen järjestäytymiseen – vahvistaa työntekijöiden resursseja, asemaa ja valtaa puolustaa etujaan markkinoilla. Pohjoismainen perinne aktiivisesta työmarkkinapolitiikasta, koulutuksesta ja hyvinvointipolitiikasta on painottanut työntekijöiden aseman vahvistamista, valinnanvapaitta ja liikkuvuutta työmarkkinoilla. Keinoina osaamisen kerryttäminen ja järjestelyt, jotka tekisivät useammalle helpommaksi osallistua yhteiskunnallisesti tuottavaan palkkatyöhön.
Pohjoismaisen työ- ja hyvinvointipolitiikan pitkä linja on ollut edistää tuottavaa yhteistoimintaa markkinoiden ja politiikan välillä, kasvattaen vähitellen tukea yhteisille investoinneille koulutukseen ja sosiaalisiin instituutioihin jotka vahvistavat yksilön asemaa markkinoilla, tasaavat elämänmahdollisuuksia ja edistävät yhteisön etua kasvan tuotannon ja hyvinvoinnin muodossa. Tänä päivänä tämä ajatusmalli elää renessanssia laajassa kirjallisuudessa sosiaalisista investoinneista. Koulutuksen ohella on kyse järjestelyistä, jotka tekevät helpommaksi yhdistää koulutus, työ ja perhe, tai toimista jotka edistävät heikommassa asemassa olevien ryhmien osaamista ja mahdollisuuksia. Erityistä pohjoismaisessa koulutus- ja naisvallankumouksessa on ollut sen laajuus. Kun laajemmat joukot saivat jatko- ja korkeakoulutusta, sillä saatiin käyttöön laajempi kykyjen ja lahjakkuuksien kirjo, mutta myös korkeampi työllisyys ja tasaisempi tuottavan työn jakautuminen niin eri ryhmien välillä kuin elinkaaren aikana. Se on myös johtanut suurempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen.
Tasapaino osapuolten valtasuhteissa ja politiikkalohkojen välillä
Raportin toinen esille nostama avainkysymys on institutionaalinen kyky koordinoituun ja koherenttiin ongelmanratkaisuun eli talous-, palkka- ja hyvinvointipolitiikan yhteensovittamiseen. Jos kehitys yhdellä näistä kolmesta avainalueista on epätahdissa, se johtaa epätasapainoon joka nopeasti johtaa jännitteisiin ja konflikteihin. Vakaa kasvu, korkea työllisyys ja vähäinen eriarvoisuus ovat strategisia ja toisistaan riippuvaisia edellytyksiä mallien taloudelliselle, institutionaaliselle ja poliittiselle kantokyvylle. Esimerkiksi korkea työttömyys ja alhainen työllisyys eivät vain nakerra hyvinvointivaltion rahoitusta, vaan luovat myös sosiaalista eriarvoisuutta ja epätasaiset valtasuhteet työmarkkinoilla ja siksi todennäköisesti johtaa siihen että hyvinvointi- ja työmarkkinarakenteet ajan myötä menettävät tukea ja oikeutusta.
Heikko koordinaatio voi siksi helposti johtaa destabilisoiviin prosesseihin joissa ilmeisen vakaiden ”hyvien kehien” tilalle tulee noidankierteitä – kuten 1980- ja 90-luvulla nähtiin. Pohjoismaisesta mallista ei siis voi poimia rusinoita pullasta sen mukaan mikä miellyttävää omana poliittista näkemystä.
Poliittiset toimet jotka horjuttavat tasapainoa politiikka-alueiden välillä tai keskeisten toimijoiden voimasuhteita, voivat johtaa itseään ruokkiviin kielteisiin seurauksiin, joiden korjaaminen voi kestää pitkään. Tärkeä edellytys epätasapainojen estämiseksi on keskeisten toimijoiden selkeä työnjako ja suhteellisen tasaiset voimasuhteet sekä riittävän leveät hartiat – ja siksi vastuu, painoarvo ja intressi – osallistua koordinaatioon. Tämä koskee etenkin työmarkkinaosapuolten suhdetta valtioon. Yhtälailla kestävä tasapaino menojen ja verotulojen välillä edellyttää normeja ja mekanismeja, jotka hillitsevät kiusauksia tehdä suosittua mutta lyhytnäköistä politiikkaa pitkän tähtäimen edun kustannuksella. Esimerkkeinä nostetaan 1990-luvulla käyttöön otetut budjettipoliittiset toimintasäännöt, jotka ovat myötävaikuttaneet pohjoismaiden vankkaan taloustilanteeseen ja finanssipoliittiseen toimintatilaan finanssikriisin aikana.
Erityisen haasteen kolmikannalle rakennetuille järjestelmille muodostaa se, että valtio-osapuolen poliittiset prioriteetit ja suhteet neuvotteluosapuoliin usein vaihtuvat vaaleissa. Ennakoitavuuden, yhdenvertaisuuden ja tasapuolisuuden varmistamiseksi on siksi tärkeä että jokainen toimija on itsenäinen. Jos yksi toimija opportunistisista syistä luopuu itsenäisyydestään – joko aina hakemalla konsensusratkaisuja tai liittoutumalla jommankumman työmarkkinaosapuolen kansa – syntyy nopeasti ”kaksi-vastaan-yksi” -tilanteita ja lukkiutuneita neuvotteluja, jotka nakertavat halua ja kykyä osallistua yhteiseen ongelmien ratkaisuun. Valtion on siis paitsi turvattava yhtäläinen osallistuminen ja tasapuoliset valtasuhteet, myös oltava itsenäinen ja vastuullinen toimija, jolla on omat selkeät tavoitteet.
Koska työmarkkinaosapuolet ovat suhteellisen tasavahvoja, ovat useimmat hallitukset nopeasti oppineet että valtio on riippuvainen molemmista osapuolista. Perinteiset pohjoismaiset yhteistyömallit ovat todennäköisesti akuutissa vaarassa vasta mikäli – taloudellisen shokin tai tietoisen poliittisen strategian johdosta – tapahtuu suuri muutos voimasuhteissa työmarkkinoilla.
Edes ottamatta huomioon ilmastonmuutoksen seuraukset, ei vaadi suurta mielikuvitusta hahmottaa skenaariota, jossa pitkittyvä talouskriisi Euroopassa johtaa korkeaan työttömyyteen, kasvavaan työperäiseen maahanmuuttoon, uusiin jakolinjoihin työmarkkinoilla, kasvavaan taakaan hyvinvointijärjestelmissä, suurempiin tuloeroihin sekä muutoksiin poliittisessa käyttäytymisessä ja valtasuhteissa. Yhdistettynä heikkenevään ammatilliseen järjestäytymiseen, ikääntyvään väestöön ja kasvavaan syrjäytymiseen, voi tällainen kehitys epäilemättä horjuttaa pohjoismaisen mallin taloudellista, poliittista ja institutionaalista perustaa. Kuitenkin kyky haasteiden kohtaamiseen on riippuvainen näistä instituutioista ja niiden sopeutumiskyvystä ja kapasiteetista suojata uusilta sosiaalisilta riskeiltä sekä luoda tukea ja osallisuutta vaikeissa rakennemuutoksissa. Se ei ole helppo tehtävä avoimilla markkinoilla kriisintäytteisessä ympäristössä, jossa solidaarisuuden rajat ovat epäselvemmät ja jakolinjat monimutkaisemmat.