Oikeusvaltion itsepuolustus ja poikkeustila 

Autoritaaristen suuntausten kasvu uhkaa länsimaista oikeusvaltiota. Viime kesänä säädetty rajalaki kirvoitti keskustelun myös suomalaisen oikeusvaltion haavoittuvuudesta. Jere Mattila kirjoittaa oikeustieteellisen tutkielmansa pohjalta, miksi oikeusvaltion itsepuolustusmekanismeihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Hänen mukaansa oikeusvaltion itsepuolustus edellyttää ymmärrystä diktatuurin alkeista.

Liberaali demokratia ja oikeusvaltioperiaate ovat joutuneet koetukselle eri puolilla maailmaa. Jopa EU:n sisällä on maita, jotka ovat olleet siirtymässä kohti illiberaalia demokratiaa, jossa vallanpitäjät heikentävät oikeusvaltiota ja rajoittavat kansalaisvapauksia.  

Viime vuosien kriisit, kuten koronapandemia, ovat osoittaneet, että suomalainen oikeusvaltio toimii myös kriisitilanteissa, mutta siinä on myös haavoittuvuuksia. Ajankohtainen esimerkki oikeusvaltion koetinkivestä on rajalaki, joka säädettiin viime kesänä Venäjän hybridivaikuttamisen torjumiseksi. Se herätti valtiosääntöoikeudellisen keskustelun siitä, missä tilanteissa valtiolla on oikeus tehdä poikkeuksia perustuslain määräyksistä ja kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista kansallisen turvallisuuden nimissä. 

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Helsingin yliopiston maisterintutkielmani pohjalta, miten oikeusvaltiota voidaan suojata poikkeuksellisissa tilanteissa. Vaikka Suomessa ei ole välitöntä uhkaa autoritaaristen suuntausten kasvusta, myös meillä pitää osata varautua erilaisiin skenaarioihin. 

Valtion itsepuolustus voi vaatia perustuslain periaatteista poikkeamista 

Presidentti Alexander Stubb on maininnut oppineensa paljon vallankäytöstä 1400-luvulla syntyneeltä Niccolò Machiavellilta. Machiavelli oli paitsi filosofi myös diplomaatti, ja hänet tunnetaan erityisesti kirjoittamastaan teoksesta Ruhtinas (1532). Machiavellismilla  viitataan usein kylmän realistiseen ajattelutapaan ja oman edun tavoitteluun politiikassa.  

Stubb on jopa todennut, että Suomi voi tehdä ”machiavellilaista” ulkopolitiikkaa. Miten Machiavelli olisi neuvonut Stubbia rajalakia koskevassa asiassa? Vastaan tähän kysymykseen Machiavellin toisen pääteoksen Valtiollisia mietelmiä (1531) pohjalta. 

Machiavelli olisi kenties neuvonut Suomea tekemään juuri niin kuin rajalain kohdalla tehtiin: valtiolla täytyy olla oikeus puolustautua poikkeustilassa uhkia vastaan, vaikka se tarkoittaisi valtiosäännön rikkomista. Machiavellin mukaan poikkeustilavaltuuksista tulisi olla kuitenkin säädetty laissa, sillä muuten löydetään tapa rikkoa valtiosääntöä myös sen vahingoksi. Suomen poikkeuslaki-instituutiokin noudattaa pohjimmiltaan tätä logiikkaa.  

Tällainen ajattelu nousi esiin myös perustuslakivaliokunnan rajalakilausunnossa (ks. PeVL 26/2024 vp, kohta 49). Perustuslakivaliokunta totesi, että kansallinen turvallisuus voi vaatia poikkeuksellisia toimia, vaikka ne olisivat ristiriidassa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Olennaista on, että tällaiset toimet perustuvat lakiin, eivätkä ole mielivaltaisia. 

Jos voimme tehdä johtopäätöksen siitä, että valtio voi poiketa perustuslaillisista säännöistään itsepuolustuksen nimissä, miten tämä suhteutuu kysymykseen oikeusvaltion itsepuolustuksesta?  

Oikeusvaltion suojaamisen kaksi strategiaa  

Erottelen temaattisesti kaksi tapaa suojata oikeusvaltiota sitä vastaan kohdistuvilta uhilta: muodolliset perustuslailliset takeet ja oikeusvaltion itsepuolustus. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että perustuslakia muutetaan oikeusvaltion vahvistamiseksi. Tällainen toimi voisi olla tuomioistuinten riippumattomuuden vahvistaminen perustuslaissa (Oikeusministeriö 2024).  

Tutkimuksessani käsitellään kuitenkin erityisesti toista tapaa, joka toimii normaalin oikeusvaltiollisen järjestelmän rinnalla poikkeustilanteissa. Kyse on oikeusvaltion itsepuolustuksesta, joka perustuu yhtäältä poikkeustilan järjestelmään ja toisaalta sen liikakäytön rajoittamiseen.  

Italialainen filosofi Giorgio Agamben on varoittanut, että poikkeustilasta uhkaa tulla pysyvä hallinnan muoto (Agamben 2005). Hänen ajattelunsa kimmokkeena on ollut saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt. Schmittin mukaan ”oikeusvaltiollinen pyrkimys poikkeustilan mahdollisimman yksityiskohtaiseen sääntelyyn merkitsee ainoastaan yritystä määritellä tarkasti tapaus, jossa oikeus panee itse itsensä viralta” (Schmitt 1922). Schmittin ajattelusta huokuu siis tietynlainen pessimismi pyrkimyksiin säännellä poikkeustilasta etukäteen yksityiskohtaisin säännöksin. 

Oikeusvaltio voi menettää merkityksensä, jos valta keskittyy liikaa ja poikkeuksia tehtäisiin ilman ennalta mietittyjä rajoituksia. Kysymys siitä, kenellä on valta päättää näistä rajoista, on perustavanlaatuinen. 

Poikkeustilan järjestelmää tarvitaan, mutta sen käyttö ei ole ongelmatonta 

Schmittin mukaan poikkeustilan sääntely on usein mahdotonta, sillä juuri poikkeustila on se hetki, jolloin normit menettävät merkityksensä. On painotettava, että Schmittin tarkoittamaa poikkeustilaa ei tule määritelmällisesti sekoittaa esimerkiksi Suomen perustuslain 23 §:ssä mainittuihin poikkeusoloihin. Perustuslaissa mainitut poikkeusolot ovat ikään kuin oikeusvaltiollisen järjestelmän jo havaitsema tai ennakoima poikkeustila.  

Schmittin poikkeustilassa on kyse aidosta poikkeustapauksesta, jota oikeusvaltiollinen järjestelmä ei ole kyennyt havaitsemaan tai ennakoimaan. Esimerkiksi valmiuslain kokonaisuudistuksessa voidaan ajatella olevan kyse schmittiläisen poikkeustilan välttämisestä. Poikkeustilassa tulisi Schmittin mukaan jättää enemmän tilaa suvereenille toimijalle, joka suojaa tilannetta kokonaisuutena ja pyrkii palauttamaan normaalitilan. Schmittille tämä tarkoitti lähinnä presidentin suurempaa roolia. 

Schmitt löysi tutkimuksessaan avaimet liberaalin oikeusvaltion tuhoamiselle ja perustelut natsivaltion syntymisen oikeuttamiselle paitsi poikkeustilan järjestelmän logiikan avulla myös muilla oikeustieteellisillä ja poliittisilla argumenteilla. Schmitt esimerkiksi väitti, että liberalismi ja demokratia ovat yhteensovittamattomia, ja että parlamentarismi rajoittaa kansanvaltaa (Suuronen 2018). 

Turun yliopiston tutkijatohtori Ville Suurosen mukaan ”äärioikeistolaisuutta voidaan vastustaa tehokkaasti vain, jos ymmärrämme sen ajatusmaailman sisäistä logiikkaa”. Suuronen osoittaa väitöskirjassaan, että Schmitt argumentoi teknologisen kehityksen johtavan uudenlaisen teknologisen totalitarismin syntymiseen, mistä kansallissosialismi oli vain ensimmäinen esimerkki. 

Maailman tapahtumia seuratessa ei ole ihme, miksi Schmitt tuntuu jälleen ajankohtaiselta. Siksi väitän, että oikeusvaltion itsepuolustus edellyttää ymmärrystä diktatuurin alkeista. Silti täytyy muistaa, että Schmitt on menneisyyden vanki ja hänen ajattelunsa monilta osin myös kuuluu sinne. 

Jotta oikeusvaltio voisi kokonaisvaltaisesti suojella itseään, täytyisi varautua siihen, että sitä uhataan poikkeustilan järjestelmän logiikan avulla. Oikeusvaltion suojaaminen edellyttää sääntelyn lisäksi valtiosäännössä perustettujen instituutioiden itseymmärrystä niiden perustavanlaatuisesta tehtävästä suojella valtiosääntöä ja sen periaatteita. Olisi suotavaa, että liberaalidemokraattisessa oikeusvaltiossa tätä itseymmärrystä löytyisi paitsi tasavallan presidentiltä, pääministeriltä, tuomareilta myös jokaiselta eduskunnassa istuvalta kansanedustajalta.  

Tarkastelen seuraavaksi rajalakia poikkeustilan järjestelmän logiikkaa vasten.  

Rajalaki oikeusvaltion koetinkivenä 

Rajalaki mahdollistaa turvapaikanhakijoiden käännyttämisen Suomen rajalla. Tämä rikkoo Geneven pakolaissopimukseen perustuvaa niin sanottua palautuskieltoa. Sen mukaan ketään ei saa palauttaa maahan, jossa häntä uhkaa esimerkiksi kuolemanrangaistus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.  

Esimerkiksi ulkoministeriö korosti rajalakilausunnoissaan (HaV 28.5.2024 ja PeV 30.5.2024), että ”ristiriita palautuskiellon kanssa johtuu lakiehdotuksessa keskeisesti siitä, että esityksen mukaan kaikkien maahantulijoiden osalta ei ennen maasta poistamista tai maahan pääsyn estämistä tehdä arviota maahantulon estämisen tai maasta poistamisen vaikutuksista ja siitä, ettei asiassa tehdä päätöstä eikä asiassa voi valittaa”.  

Perustuslakivaliokunta päätti kuitenkin, että tällainen poikkeus on mahdollinen, koska kyseessä on aito poikkeustapaus, jota ei ole aiemmin osattu ottaa huomioon. Vaikka tilanteen ennakoimattomuus ei täysin pidäkään paikkaansa, en puutu tässä tekstissä tarkemmin tähän. Tässä logiikassa rajalaissa oli kyse siis schmittiläisestä poikkeustilasta, kun normi, eli ehdoton palautuskielto, menetti ainakin hetkellisesti merkityksensä.  

Kävikö tapauksessa niin, että oikeusvaltiollinen pyrkimys säännellä poikkeuksen rajoja epäonnistui, ja poikkeustilan järjestelmä saikin yliotteen? Perustuslakivaliokunta avasi vähintäänkin ovea poikkeustilan järjestelmän soveltamiselle ja teki poikkeuslain säätämisen mahdollistavasta perustuslain 73 §:stä eräänlaisen kohtalonpykälän vastaavanlaisille tulkinnoille tulevaisuudessa. 

Ihmisoikeudet perustuvat poliittisiin päätöksiin ja samoin on poliittinen päätös rikkoa ihmisoikeusvelvoitteita. Esimerkiksi ulkoministeriö on korostanut 6.3.2025 antamassaan rajalakilausunnossa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen ylläpitämistä Suomen välittömänä kansallisena turvallisuusintressinä. Nopeasti muuttuvassa tilanteessa tulisi aina punnita myös pitkäkestoisia vaikutuksia kansainvälisen oikeuden, sopimusjärjestelmän ja instituutioiden kestävyyden näkökulmasta.    

Myös Euroopan unioni vaikuttaa antaneensa poliittisen tuen Suomen toimille. On mielenkiintoista nähdä, etenevätkö rajalaista tehdyt valitukset koskaan edes EU:n tuomioistuimeen asti. Hyökkäyssotaa käyvä Venäjä muodostaa eksistentiaalisen turvallisuusuhan, ja siihen vastaaminen edellyttää harkittuja ja jopa poikkeuksellisia toimia. Jää nähtäväksi, oliko rajalain säätäminen todella tarpeellinen tähän turvallisuusuhkaan vastaamiseksi. 

Lopuksi: Mitä Suomi tarvitsee? 

Suomalainen oikeusvaltio on ollut perinteisesti vahva ja maailman kärkikastia. Tutkimukseni ydinviesti on yksinkertainen: oikeusvaltio tarvitsee uudenlaisia puolustusmekanismeja, mutta niiden käyttö edellyttää harkintaa ja avoimuutta. Kriiseissäkään emme saa unohtaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, joiden varaan yhteiskuntamme rakentuu.  

Mikä lopulta erottaa meidät diktatuurista on se, että meillä poikkeuksellisetkin toimet alistetaan julkiselle keskustelulle ja tieteelliselle tutkimukselle. Jos lääkäri havaitsee ihmisessä kasvaimen, tulisi tutkia huolella, onko se hyvän- vai pahanlaatuinen. On lopulta ihmisen vastuulla, haluaako hän hoitoa vai ei.  

Tarvitsemme paitsi tutkimusta suomalaisen oikeusvaltion itsepuolustuskyvystä myös rehellistä keskustelua perustuslakipolitiikan suuresta linjasta: siinä voisi olla järkevää noudattaa samaa konsensushakuisuutta kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin. Pienellä maalla ei ole varaa jakautua kahtia. Politiikan polarisaatioon ei vastata polarisoimalla sitä lisää.  

Kirjaviittaukset: 

¹ Machiavelli, Niccolo, Valtiollisia mietelmiä [1531]. Suom. Kaarlo af Heurlin. Werner Söderström 1958. 

¹ Schmitt, Carl, Poliittinen teologia [1922]. Suom. Tapani Hietaniemi. Tutkijaliitto 1997. 

Kuva: Anniina Enroth.

Jere Mattila on valmistunut oikeustieteen maisteriksi (OTM) Helsingin yliopistosta. Hänen maisterintutkielmansa valittiin Suomen oikeusfilosofisen yhdistyksen SOFY ry:n toimesta vuoden 2024 parhaaksi oikeusfilosofian alan maisterintutkielmaksi. Mattila on toiminut useita vuosia poliittisissa tehtävissä SDP:ssä muun muassa kaupunginvaltuutettuna, poliittisena suunnittelijana ja oikeusvaltiotyöryhmän sihteerinä.