Onko korkeakoulutus oikeus vai yksilöllinen investointi?
Presidentti Obaman entisen kabinettipäällikön Rahm Emanuelin kerrotaan kerran todenneen, että ”älä koskaan tuhlaa kunnon kriisiä”. Lausahdus on palannut toistuvasti mieleeni viime kuukausina, kun julkisessa keskustelussa on tarjottu lainapainotteisempaa opintotukijärjestelmää ja lukukausimaksuja ratkaisuksi yliopistojen ja opiskelijoiden rahoitusvaikeuksiin.
Jos hyvinvointivaltiota rakennettaessa ja vielä muutama vuosi sitten korkeakoulutukseen panostaminen nähtiin Suomessa tärkeänä julkisena investointina ja kansallisena prioriteettina, niin nyt korkeakoulukeskustelussa on korostunut yksilötason investoinnin näkökulma. Rahoitusvastuuta halutaan siirtää veronmaksajalta korkeakoulutuksesta hyötyville yksilöille.
Libera-ajatuspajan johtaja Heikki Pursiainen korosti esimerkiksi hiljattain blogikirjoituksessaan, että yliopistokoulutus on yksilöllinen investointi tulevaisuuden korkeampaan tulotasoon ja inhimilliseen pääomaan. Yksilölle elämänkaaren aikana hyötyä tuovasta yliopistokoulutuksesta sietääkin Pursiaisen mukaan maksaa. Professori Roope Uusitalo taas ihmetteli, miksei opintolaina kelpaa opiskelijoille?
Korkeakoulutus todellakin maksaa itsensä taloudellisesti takaisin sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Työttömyys on korkeakoulutettujen piirissä vähemmän kouluttautuneita alhaisempaa ja korkea koulutus ja korkea tulotaso kulkevat usein käsi kädessä. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen luoma inhimillinen ja tiedollinen pääoma ovat tärkeitä talouden ja yhteiskunnan kehitykselle.
Korkeakoulutuksen hahmottaminen pelkästään rationaalisena yksilöllisenä investointina inhimilliseen pääomaan on kuitenkin ongelmallista. Korkeakoulutus tuottaa muutakin kuin taloudellista hyvää. Maksuton koulutus on yksilöille mahdollisuus kehittää itseään ja vapauttaa oma yksilöllinen potentiaalinsa, ja se tuottaa myös sivistyneitä ja kriittiseen ajatteluun kykeneviä kansalaisia.
Koulupoliittisessa keskustelussa on tapahtunut siirtymä hyvinvointivaltion universalismista yksityiseen velkatalouteen. Maksutonta korkeakoulutusta ei enää nähdä hyvinvointivaltion tarjoamana oikeutena, vaan korkeakoulutus halutaan rinnastaan mihin tahansa yksilölliseen sijoitukseen. Tällainen ajatus ei sovi koulutuspolitiikan lähtökohdaksi pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.
Antti Alaja
Kolumni julkaistu Demokraatissa 3.3.2016