Vatanen: Onko meillä varaa olla siirtymättä nelipäiväiseen työviikkoon?

Juonsin elokuussa SDP:n 120-vuotisjuhlassa paneelikeskustelun, jossa Sanna Marin esitti ajatuksen työajan lyhentämisestä. Asiasta nousi kohu silloin ja nyt uudestaan. On kuitenkin kysyttävä, onko meillä varaa olla pyrkimättä lyhyempään työaikaan?

Kirjoittaja Kaisa Vatanen Kaisa Vatanen Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja

Työelämäkeskustelu on täynnä puhetta muutoksesta. Siitä miten digitalisaatio, robotisaatio, väestön ikääntyminen tai ilmastonmuutos tulee mullistamaan työelämän ja nykyisen käsityksemme työstä. Siksi onkin niin kummallista, että kun joku tekee avauksen työelämän muutoksesta, yleisin reaktio on neliraajajarrutus ja mahdottomaksi julistaminen. Tämä nähtiin niin Suomessa viime elokuussa Sanna Marinin esittäessä SDP:n 120-vuotisjuhlassa ajatuksen nelipäiväisestä työviikosta kuin menneen viikon aikana eurooppalaisessa mediassa, kun Marinin esitys lähti uudelle kierrokselle saksan- ja englanninkielisessä mediassa. 

Juonsin elokuussa paneelikeskustelun, jossa Marin esitti ajatuksen työajan lyhentämisestä. Kysyin kaikilta viideltä panelistilta ehdotuksia visioihin, jotka voisivat olla tänä keväänä valmistuvan SDP:n poliittisen ohjelman suuria tavoitteita, sellaisia, mitä SDP:n kuuluisassa Forssan ohjelmassa aikanaan vaadittiin. Sain vastaukseksi joukon utopistisia, mutta keskeisiä poliittisia tavoitteita, joita SDP:n tulisi edistää. Marin nosti esiin lapsiperheköyhyyden poistamisen, vanhusväestön hyvinvoinnin ja työajan lyhentämisen tapoina viedä hyvinvointivaltiota eteenpäin. 

Näistä työajan lyhentäminen nousi kohuksi ja sai aikaan ryöpyn kritiikkiä. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ilkkui ajatusta kysymällä, että miksi ei sitten 0 tuntia päivässä ja 0 päivää viikossa. Vähän rakentavammissa puheenvuoroissa nostettiin esiin kysymyksiä kansantaloudesta, ikääntymisen tuomasta työmäärän vähentymisestä ja hyvinvointivaltion kulurakenteesta.

Kuitenkin tiedämme, että työ tehostuu jatkuvasti sekä sen, että työn tehostuminen on johtanut työajan lyhentymiseen koko viime vuosisadan ajan. Reilussa sadassa vuodessa työajasta on hävinnyt lähes puolet. Joten miksi asia ei ansaitsisi tarkempaa pohdiskelua torjumisen sijaan? Aikanaan kuuden päivän ja vähintään 10 tunnin työaika oli normi, josta luopuminen oli työväenliikkeen suurimpia tavoitteita ympäri maailman. Nyt ajatus kuusipäiväisestä viikosta tuntuu käsittämättömältä ehkä Japania lukuunottamatta kaikkialla. Japanissa kun ylityötunneille asetettiin lailla katto vasta viime vuonna.

Jo nyt työmäärät ovat erilaisia eri maissa, aloilla ja työpaikoilla. Ranskassa työaikaa lyhennettiin jo 20 vuotta sitten 35 viikkotuntiin. Hollannissa keskimääräinen työaika on 29 tuntia viikossa, joskin maalle tyypillistä on osa-aikatyön korkea osuus. Kukaan ei kuitenkaan pidä Hollantia taloudellisesti epäonnistuneena maana, päinvastoin, maa on toistuvasti maailman onnellisuustilastojen kärkisijoilla ja on ykkönen OECD:n työn ja vapaa-ajan tasapainoa mittaavassa selvityksessä.

Ajatus jostain yhteismitallisesta, kaikille samasta standardista, josta työajan vähentämiseen pyrkivä yhteiskunta olisi poikkeus, on siis tuulesta temmattu. Ajatuksia nelipäiväisestä työviikosta on esitetty jo pitkään. Suomalaisessa keskustelussa esimerkiksi STTK julkaisi aiheesta pamfletin keväällä 2017. Samalla työajan lyhentämisen kokeiluja on tehty yhä enenevissä määrin eri puolilla maailmaa, hyvin erilaisissa yhteiskunnissa ja työyhteisöissä. Tulokset osoittavat pääosin samaan suuntaan, ihmiset voivat paremmin, sairauspoissaolojen määrä vähentyy, työpaikan ja työntekijän kulut vähenevät ja useammassa tutkimuksessa ja kokeilussa on todettu tehokkuuden ja jopa tuloksen kasvavan.

Suomessa ja muualla Euroopassa painitaan väestön ikääntymisen mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Siihen viitataan myös usein työajan lyhentymisen yhteydessä. Koska väestö ikääntyy, meillä ei riitä tarvittavaa työvoimaa, jos teemme vielä lyhyempää viikkoakin. Samalla murehditaan syntyvyyden laskusta. Eikö samalla logiikalla pitäisi kysyä, että onko meillä varaa olla lisäämättä ihmisten perheelle käytettävää aikaa, mikäli haluamme, että nuoret haluavat enemmän lapsia ja syntyvyys saataisiin nousuun? 

Kysymys on myös ilmastopoliittinen. Vähemmän työpäiviä tarkoittaa myös vähemmän työmatkoja. Japanin Microsoftin kokeilussa sähkön kulutus lasku 23 % ja tulostettavan paperin määrä lähes 70 %. Vaikka yhden kokeilun tulos ei olekaan suoraan laajennettavissa muualle, on samansuuntaisia tuloksia löydetty myös muualla. Työajan lyhentämisellä vaikuttaa olevan ekologista- ja hiilijalanjälkeä pienentävä vaikutus myös kansantalouden tasolla. Kuten syntyvyyden osalta, mikäli haluamme ottaa ilmastokysymyksen tosissaan, voimmeko jättää pohtimatta myös työaikaan liittyvät kysymykset ilmastonmuutoksen osalta?

Lopulta kysymys työajasta on hyvin periaatteellinen ja koskee työn tehostumisen hyötyjen jakautumista. Kun me tuotamme koko ajan enemmän, tehokkaammin ja korkeampaa laatua, niin kenellä on oikeus hyötyä kehityksestä? Kun digitalisaatio ja teknologian kehitys tekevät kaikenlaisesta työstä tehokkaampaa, onko työntekijällä oikeus hyötyä tästä tehostumisesta vai siirtyykö hyöty vain omistajan iloksi? Voisiko ajatella, että sen sijaan, että samassa työajassa hoidamme yhä enemmän työtehtäviä, hoitaisimmekin saman määrän (tai vähän enemmän) työtehtäviä lyhyemmässä ajassa ja käyttäisimme vapautuvan ajan perheelle, harrastuksille ja kulttuurille, kuten Sanna Marin elokuussa kysyi?

Artikkelin kuva: Jukka-Pekka Flander