Mikko Majander: Onko Ruotsista tullut etulinjan maa
Itä-länsi-geopolitiikassa Suomi on totuttu mieltämään jos ei etuvartioksi, niin puskurivyöhykkeeksi, jonka takana Ruotsi on saattanut pysytellä erossa sodista jo parisataa vuotta. Kansainväliset jännitteet ovat jälleen kiristyneet Itämeren piirissä, mutta polttopiste asettuu Suomen rannikoita etelämmäksi: Baltiaan, Gotlantiin, Kaliningradiin. Krimin valtaus, Ukrainan sota ja Putinin Venäjä ovat herättäneet Ruotsin turvallisuuspolitiikan ruususen unesta.
RUOTSILLE SOPII MIKÄ TAHANSA turvallisuusjärjestely Venäjän/Neuvostoliiton kanssa, kunhan se tapahtuu Pohjanlahden itäpuolella. Näin vitsailtiin vielä kylmän sodan aikana Ruotsin idänpolitiikan suuresta linjasta, joka juontuu 1810-luvulta asti, kauempaakin.
Kyyninen näkemys viittaa siihen geopoliittiseen asemaan, jossa Suomi muodosti puskurivyöhykkeen alueen kilpailevaan mahtivaltioon nähden. Ensin Ruotsin kuningaskunnan itäisinä maakuntina, sitten Venäjän keisarin suuriruhtinaskuntana, ja viimein suvereenina tasavaltana, jonka itsenäisyyden säilyminen toki oli aina Tukholmankin intresseissä.
Etelämpänä Ruotsia suojasi Itämeri, jonka ylitse veli venäläisen oli vaikeampi levittää valtapiiriään. Lieneekö Venäjä tosimielellä koskaan pyrkinytkään Baltian, Puolan ja Pohjanmaan rantaa lännemmäksi, Skandinavian puolelle. Bornholmin saarta neuvostojoukot tosin miehittivät vajaan vuoden 1945–1946.
KYLMÄN SODAN JÄLKEEN Ruotsi ehti mitoittaa puolustusvoimansa palvelemaan ennen muuta kansainvälistä kriisinhallintaa. Tätä vasten Venäjän viime vuosien voimankäyttö on säikäyttänyt ruotsalaisia enemmän kuin Suomea, jossa jatkuvuus on ollut varustelussa hallitsevaa ja kokemus aggressiivisestakin naapurista konkreettista.
”Rauhan meri” Itämeri on altistunut uudella tavalla kansainvälisille jännitteille, joiden painopiste on kuitenkin ollut Suomen rannikoita etelämpänä. Ahvenanmaan sijaan skenaarioissa on esiintynyt mieluummin Gotlanti, jossa Ruotsi on lisännyt sotilaallista läsnäoloaan.
Siitä edelleen etelään on tähyilty Kaliningradin tukikohtaan, johon Venäjä on tuonut ydinkärjillekin soveltuvia Iskander-ohjuksia. Myös Nord Streamin kaasuputkihanke herättää turvallisuushuolia, samaan aikaan kun NATOn ja Venäjän ilmavoimat nokittelevat toisiaan Itämeren ilmatilassa.
ONKO RUOTSISTA TULLUT näin etulinjan maa, paradoksaalisesti asetelmassa, jossa Itämeren itärannikkoa hallitsee venäläisten asevoimien sijaan amerikkalaisten vetämä liittokunta? Kyse on ennen muuta Baltian maista, joissa kaikissa on harvinaista maarajaa NATOn ja Venäjän välillä.
Baltian puolustaminen jonkun isomman selkkauksen sattuessa olisi ilmeisen vaikeaa, ilman että Ruotsin alueet tulisivat vedetyksi lännen operaatioon. Tähän suuntaan painaa myös EU:n solidaarisuuslauseke, jonka velvoitusta avunantoon ruotsalaiset ovat pitäneet epämääräisesti esillä.
Entä Pohjan perukka, voisiko Suomi sotilaallisesti liittoutumattomana pysyä syrjässä konfliktista, jonka tulilinjalla olisivat Baltian EU-maat? Kukapa kulloisenkin tilanteen koskaan tietää.
On kuitenkin hyvä muistaa, että yksi Suomenkin geopolitiikan kulmakivistä, Pietari, on entisellä paikallaan. Ja se on keskeinen tirkistysaukko, prisma, jonka lävitse Venäjä katsoo kaikkea, mitä Itämeren alueella tapahtuu.
VTT Mikko Majander on ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 2.2.2017.