Paskapuhetta vanhuksista

Lahti, Pirkko (2012) Vanhustyön Kääntöpuolet. Miina Sillanpään Säätiö. Helsinki.

Julkisuudessa vanhus on kiltti ja viisas ja keskustelua voi jopa ohjata tällainen mielikuva. Totuus: vanhus ei aina suinkaan ole keinutuolissa istuva hyväntuulinen mummo tai pappa. Vanhuksella on alkoholiongelma, vanhus rähjää, hän on ilkeä, höperö, mustasukkainen ja kaikkitietävä. Kun ei kuule tai näe kunnolla, on vaikea luottaa, ja läheisiään ja hoitajia sättivää vanhusta on vaikea jaksaa.

Vanhustyön kielikuvat ja puhetavat ovat kaavamaista paskapuhetta, jonka suomentamisen aika soisi olla alkamassa. Vanhustyön kääntöpuolet on tärkeä pöllytys meitä kaikkia nyt tai myöhemmin koskettavasta asiasta.

Pirkko Lahden kiistakirjoitus tuo esiin todellisuutta vanhustyön myyttien takaa. Kirja on tiivis ja sisältää aitojen vanhusten, omaisten ja vanhustyöntekijöiden tarinoita.

Länsimaissa vanhenemista pidetään lähes sairautena, kirjoittaja kommentoi. Vanheneminen on biologinen, henkinen, sosiaalinen ja kulttuurinen tapahtuma, jota on vaikea kuvata vain yhtä näkökulmaa hyväksi käyttäen. Kirjassa kysellään yhteiskunnan vastuun perään ja arvostellaan terävästi taloudellisten seikkojen ylivaltaa vanhusten arjen järjestämisessä.

Oikeaa tapaa vanheta ei ole. Toisille on luontevampaa ja helpompaa astua syrjään ja luopua asioista. Vapaaehtoinen luopuminen on aktiivista vanhenemista. Passiivinen vanheneminen on väkinäistä. Osallistumismahdollisuudet vähenevät kun fysiikka ei enää kestä. Osalle vanhuksista vanhuus on ikävää ja yksinäistä riutumista.

Vanhus voi olla yksinäinen myös palvelukodissa. Jos aikaa on vain välttämättömien rutiinien tekemiselle, vanhus sulaa osaksi rutiinia. Ihminen voi jäädä syrjään isossakin ryhmässä. Ujo ja vetäytyvä ihminen on saattanut katsella koko elämänsä toisia ja joutuu jatkamaan eristäytymistään, mikäli tässä viimeisessä sosiaalisessa todellisuudessa ei osata huomioida ihmistä.

Myytti vanhustyöntekijöistä

Palvelukeskuksen työntekijä on joskus pahalla tuulella ja joskus hän ei viitsi tehdä kaikkea kunnolla. Tämä ei liene yllätys kellekään. On selviö, että oman elämän tapahtumat heijastuvat työssä ja sosiaalialalla tätä ei aina kestetä. Hoivatyön työyhteisöissä ei olisi pahitteeksi luoda työntekijöiden tunteiden ja kokemusten näkyväksi tekeviä käytäntöjä.

Lahti kiinnittää hoitohenkilökunnan osalta huomiota kiintoisaan seikkaan: kaikki päivittäisen työn lisäksi järjestetty ohjelma kuormittaa henkilökuntaa. Eli kaikki spontaani toiminta tai jopa joulujuhla tuovat ylimääräistä vaivaa työntekijöille.

Myytti omaisista

Vanhuksesta huolehtiva ja tämän parasta ajatteleva omainen olikin liian hyvä ollakseen totta.

Omaiselle on tärkeä, että omaa isää tai äitiä hoidetaan hyvin. Niinpä hyvän hoidon mielikuva horjuu helposti ja etenkin julkisuudessa käyty keskustelu herkistää huomaamaan virheitä ja laiminlyöntejä henkilökunnan työssä. Asioista valitetaan, usein kirjallisesti ja virallisesti.

Eipä ole yllättävä sekään Lahden kuvaama havainto, että omaiset ovat huolissaan vanhuksen rahankäytöstä tai vaikkapa vanhainkodissa syntyneistä ihmissuhteista. Perinnön valuminen vieraaseen sukuun isän tai äidin vanhuuden heilastelun tuloksena voi herättää ristiriitaisia tunteita omaisissa. Vanhuksen rahoja saatetaan myös yrittää ohjailla ja pientä vippiä haetaan äitimuorilta aina tarpeen vaatiessa.

Vanhustyön kääntöpuoli

Kirjoittajan ote on tiukin kirjan viimeisessä luvussa. Kukapa sitä netissä kirjoittelevista ihmisistä niin perustaa, mutta kun näin ansioitunut kirjoittaja arvostelee poliitikkoja juhlapuheiden pitämisestä ja vastuun pakoilusta, pitäisi jossain jonkun ravistella päätään.

Kotihoito on halvempaa kuin laitoshoito. Tämä on tosiasia. Seuraava syytös on vakava, sillä kirjoittajan mukaan vanhuksen pitäminen kodissa mahdollisimman pitkään taloudellisista syistä on epäeettistä. Koteihin patistellaan vanhuksia samalla kun osalle kodeissa asuvista vanhuksista vanhainkoti tai palvelutalo olisi turvallisempi ja parempi ympäristö. Osa kotona asuvista vanhuksista kuuluisi vuodeosastolle, Lahti toteaa.

Vanhainkodit tai palvelutalot ovat vieraita paikkoja. Niitä on tietysti yritetty sisustaa ja suunnitella esteettiset arvot huomioiden, mutta harva 80-90-vuotias tunnistaa 2010-luvun esteettisiä ratkaisuja omikseen. Etenkin, jos vanhuuden yksi psyykkisesti tärkeimmistä hengenalueista liittyy juuri oman lapsuuden ja nuoruuden – nostalgian – työstämiseen.

Poliitikoita aina pyydetään vastaamaan, mutta kyse on ilmeisesti retorisesta kysymyksestä. Tuli vastausta tai ei, Lahti esittää, että vanhusten hyvä hoito tulisi nähdä subjektiivisena oikeutena. Poliittinen tahto tällaisen ajatuksen taakse on syntynyt esimerkiksi lastenhoidossa, miksei siis vanhusten kohdalla?

Voihan toki olla, että Lahti on tullut höperöksi.

Oli miten hyvänsä, nuoruuden innostusta arvostavan Suomen yksi kiinnostavimmista kirjoituksista lähti sosiaali- ja terveysalalla ansioituneen, Suomen Mielenterveysseuran entisen toiminnanjohtajan kynästä.