Perustulo, joustamattomien työmarkkinoiden hypoteesi ja täystyöllisyyspolitiikka
Osallistuin muutama viikko sitten Sitran järjestämään tilaisuuteen, jossa Palkansaajien tutkimuslaitoksen Ohto Kanninen esitti idean osallisuustulosta. Sitran ”johtamiskurssin” keskusteluissa esiin noussut osallisuustulo olisi ”vastikkeellinen perustulo”, jonka saaminen edellyttäisi jonkinlaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan kuten palkkatyötä, lastenhoitoa, opiskelua, järjestötoimintaa tai omaishoitoa. Ymmärsin osallisuustulon avaukseksi, jonka tarkoitus olisi vastata sekä perustuloa että vastikkeellista sosiaaliturvaa koskevan keskustelun huolenaiheisiin. Osallisuustulon saisi automaattisesti, mutta vain jos osallistuisi merkityksellisellä tavalla yhteiskunnan toimintaan. Toiseksi osallisuustulo mahdollistaisi perustulon tapaan pienyrittäjyyden, satunnaisten freelance-duunien ja lyhytkestoisten töiden vastaanottamisen. Osallisuustuloaloitteen kautta vaaditaan uutta työhön kannustavaa ja osallistavaa sosiaaliturvaa prekarisoituneille työmarkkinoille.
On mahdollista, että 2010-luvulla tai myöhemmin tullaan päätymään perus- tai osallisuustulon kaltaiseen ratkaisuun nykyisen perusturvan sijasta. Esimerkiksi Financial Timesin tähtikolumnistin Martin Wolfin mukaan perustulo voi olla yksi tapa jakaa varallisuutta uudelleen jos ja kun teknologinen työttömyys kärjistyy tulevaisuudessa. Perustulokeskustelua on kuitenkin pitkään varjostanut epärealistinen ajatus siitä, että Suomen ja OECD-maiden työttömyys- ja osattomuusongelma voitaisiin ratkaista työmarkkinoiden säätelyä purkamalla ja helpottamalla pienipalkkaisten asemaa esimerkiksi nykyisten minimietuuksien tasoisella perustulolla. Perustulokeskustelu tuntuu toisaalta vievän kahteen suuntaan työmarkkinoiden suhteen. Erityisesti Osmo Soininvaaran odotushorisonttina on suurempien palkkaerojen ja töihin kannustavan perustulon tulevaisuus. Jouko Kajanojan (2012) kaltaiset keskustelijat taas haluavat vahvistaa riittävän suurella perustulolla työntekijöiden neuvotteluasemaa.
Soininvaara (2009) esimerkiksi linjaa seuraavalla tavalla: ”Jos työvoima ei käy kaupaksi, sen hinta on väärä joko työnantajan tai työntekijän kannalta. Palkka on liian korkea suhteessa työn marginaaliseen tuottavuuteen tai se on niin matala, ettei töihin meno kannata.” Soininvaara kritisoi tekstissään etenkin 1980-luvun jälkeistä solidaarista pieniin palkkaeroihin tähtäävää tulopolitiikkaa, joka on hänen mukaansa hinnoitellut ”huonotuottoisen työn” pois ulos markkinoilta. Soininvaara mukaan olisi parempi, jos Suomessa annettaisiin palkkaerojen kasvaa, ja tulonjakoon pyrittäisiin vaikuttamaan verotuksen ja tulonsiirtojen kautta. Soininvaara perustelee näkemystään suurten palkkaerojen autuudesta mm. talousjärjestö OECD:n kautta. OECD:n eri tutkimukset (klassisena esimerkkinä Jobs Study 1994) ovat korostaneet työmarkkinajäykkyyksien merkitystä eurooppalaisen työttömyyden kasvun taustalla. OECD:n 1990-luvun joustamattomien työmarkkinoiden hypoteesissa Yhdysvaltojen ”joustavat korkean työllisyyden työmarkkinat” asetettiin usein vastakkain eurooppalaisten ”jäykkien työmarkkinoiden” kanssa.
Soininvaaran ja `oikeaoppisten` talousajattelijoiden jakamaa käsitystä solidaarisesta palkkapolitiikasta ja ”matalatuottoisen työn” rajatuottavuuden ylittävistä palkoista työttömyyden kasvun selityksenä voidaan kritisoida sekä teoreettisesti että empiirisesti. 1960-luvun Cambridgen pääomakiistojen aikana Nicholas Kaldorin, Joan Robinsonin tai Pierro Straffan kaltaiset taloustieteilijät kyseenalaistivat vakuuttavasti marginaalisen tuottavuuden käsitteen sekä koko uusklassisen teorian tuotannosta ja tulonjaosta (ks. esim. Pasinetti 2000). Tässä kirjoituksessa Soininvaarankin edustaman joustamattomien työmarkkinoiden hypoteesin taustoja etsitään kuitenkin Milton Friedmanin esittämästä luonnollisen työttömyyden käsitteestä (Natural Rate of Unemployment) sekä inflaatiovauhtia kiihdyttämättömästä NAIRU-työttömyydestä (Non-accelerating Inflation Rate of Unemployment). Nämä teoriat lähtevät siitä, että ainoastaan tarjontapuolen tekijöillä on väliä kansantalouden pitkän aikavälin työllisyydelle.
NAIRU-teorian mukaan keskuspankin korkopolitiikalla tai tuottavuutta parantavilla julkisilla investoinneilla ei voida edes teoreettisesti vaikuttaa pitkän aikavälin tasapainotyöttömyyden tasoon (Storm & Nastepaad 2012). Soininvaara ja Juhana Vartiainen painottavatkin tätä tarjontapuolen näkemystä Valtioneuvoston kanslialle laatimassaan raportissa Lisää matalapalkkatyötä: ”Markkinataloudessa ei vallitse pysyvän kokonaiskysynnän puutteen ongelmaa. Siksi tarjontatekijät ovat pitkän aikavälin työllisyyden kannalta ensisijaisia. Usein ajatellaan, että työllisyyttä rajoittaa se, että ”työpaikkoja ei ole”. Tämä on tieteellisesti kestämätön myytti.” Soininvaaralle ja Vartiaiselle talouden kysyntävaje on siis pelkästään suhdannekysymys. (Soininvaara & Vartiainen 2013.) Jälkikeynesiläinen NAIRU-kritiikki kuitenkin korostaa, että kysyntäpuolen nimellisillä tekijöillä työllisyyden kannalta vähintään yhtä suuri kuin tarjontapuolen reaalisilla tekijöillä. Sayn laki siitä, että tarjonta loisi oman kysyntänsä, ei päde rahataloudessa edes pitkällä aikavälillä.
James K. Galbraith (1997) korosti jo 1990-luvun puolivälissä, että NAIRU-teoria on epäonnistunut räikeästi sekä työttömyyden että inflaation selittämisessä. Yhdysvaltojen 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun noususuhdanne painoi työttömyyden paljon alle aiempien NAIRU-arvioiden ilman että inflaatio olisi lähtenyt kiihtymään. Peter J. Boldt ja Pekka Laine (2001) taas huomauttivat 2000-luvun alussa, että OECD:n arviot Suomen NAIRU-työttömyyden tasosta ovat olleet epävarmalla pohjalla, ja että ne näyttävät seuranneen vallitsevan työttömyyden vaihteluita. OECD arvioi esimerkiksi vuonna 1996, että inflaatio lähtisi kiihtymään Suomessa jos työttömyyden taso painuisi alle 15.4 prosentin (sic!). Vallitsevan työttömyyden supistuessa 1990-luvun lopun Suomessa talousjärjestö korjasi arvioitaan NAIRU:sta alaspäin. Arvioimalla rakenteellinen NAIRU-työttömyys korkealle päädytään johtopäätökseen, että juuri koskaan ei kannata elvyttää. Viime vuonna Espanjan NAIRU-työttömyyden tasoksi arvioitiin 24 prosenttia!
NAIRU-teorian mukaan anteliaan työttömyysturvan tai palkansaajien korkean järjestäytymisasteen kaltaisten instituutioiden pitäisi johtaa korkeampaan työttömyyteen. NAIRU-teorian kriitikot ovat kuitenkin myös korostaneet, että pienet palkkaerot ovat johtaneet pienissä korporatistisen työmarkkinajärjestelmän maissa korkeampaan työllisyyteen ja nopeampaan tuottavuuskehitykseen (Galbraith 2012; Storm & Nastepaad 2012; Baker ym 2005). Pienten maiden tuottavuuskasvuun tähtäävä talous- ja palkkapolitiikka sekä yhteistyön ja työhyvinvoinnin kulttuuri eivät näytä kalpenevan makrokehityksessä angloamerikkalaiselle mallille. Suhteellisesti pienten palkkaerojen maat kuten Itävalta, Hollanti ja Tanska ovat pärjänneet erinomaisesti työllisyysvertailuissa Yhdysvaltojen kanssa. Soininvaara selittää työttömyyttä liian pienten palkkaerojen kautta, mutta kansainvälisessä keskustelussa nimenomaan Pohjoismaiden taloushistorian nähdään usein osoittavan tämän hypoteesin työttömyyden kasvusta vääräksi.
Soininvaaran (ks. myös 1999, 78–89) suosittelemat palkkajoustot ovat parhaimmillaankin rajallinen ratkaisumalli työllisyyspolitiikassa. Sen työllisyysvaikutukset ovat riippuvaisia vaikutuksista kulutukseen, investointeihin ja vientiin. Tällä hetkellä Euroopassa lähes kaikki maat pyrkivät sisäisiin devalvaatioihin tai palkkamalttiin, mutta kukaan ei tunnu miettivän, että EU-maiden kauppa on merkittäviltä osin sisäistä, ja että eurooppalaiset kilpailukykytalkoot hillitsevät kulutuskysynnän kasvua. Palkansaajakorvausten kansantulo-osuuden supistuminen EU15-maissa pitkällä aikavälillä (ks. kuvio 1) antaa myös mahdollisuuden kysyä, kuinka paljon työntekijöiden pitäisi vielä joustaa täystyöllisyyden saavuttamiseksi? Tulo-osuuden supistuminen on merkki siitä, että palkat eivät ole kasvaneet samaa tahtia tuottavuuden kanssa. Palkkavetoista kasvua koskeva taloustieteellinen kirjallisuus taas hahmottaa tuottavuutta seuraavat palkankorotukset tasapainoisen kasvun edellytykseksi (Lavoie & Stockhammer 2012).
Kuvio 1: Palkansaajakorvausten BKT-osuus EU15-maissa vuosina 1960–2012 (Lähde: Euroopan komissio)
Vaihtoehtoinen ja realistisempi hypoteesi Suomen ja useimpien OECD-maiden työttömyyden kasvulle ajan löytyy talouden investointiasteen laskusta (kuvio 2 ja taulukko 1) ja passiivisesta hintavakautta ja budjettitasapainoa priorisoivasta makrotalouspolitiikasta (ks. esim. Stockhammer 2004). Suomenkin rahapolitiikasta vastaavan Euroopan keskuspankin mandaatti on määritelty niin, että rahapolitiikassa huolehditaan ensisijaisesti hintavakaudesta. Euroopan keskuspankin mandaattia tulisi muuttaa siihen suuntaan, että hintavakauden rinnalle nostettaisiin kasvu- ja työllisyystavoite. Toiseksi EKP:n olisi pystyttävä tukemaan entistä vahvemmin jäsenmaiden finanssipolitiikkaa velkakirjaostoilla. Vain aktiivinen ekspansiivinen finanssipolitiikka eli julkisen kulutuksen ja investointien sekä alijäämien säätely ja korkea yksityinen investointiaste voivat poistaa taloudestamme ei-vapaaehtoisen työttömyyden.
Kirjallisuus
Ahokas, Jussi & Holappa, Lauri (2012): Luonnollisesta työttömyydestä
täystyöllisyyteen. Impulsseja, marraskuu 2012. Helsinki: Kalevi Sorsa
‑säätiö.
Baker, Dean; Glyn, Andrew; Howell, David; Schmitt, John (2005): Labour Market Institutions and Unemployment: Assessment of the Cross-Country Evidence. Teoksessa David Howell (toim.) Fighting Unemployment. The Limits of Free Market Orthodoxy. Oxford University Press, 72–113.
Boldt, Peter J & Laine, Pekka (2001): Joustavuus, työmarkkinarakenteet ja työttömyys. Tutkimustieto 1/2001.
Galbraith, James (1997): Time to ditch the NAIRU. The Journal of Economic Perspectives, 11 (1), 93–108.
Howell, David R. (2005): Fighting Unemployment. The Limits of Free Market Orthodoxy. Oxford University Press.
Kajanoja, Jouko (2012): Miten perustulo muokkaisi sosiaalipolitiikkaa. Teoksessa Johanna Perkiö ja Kaisu Suopanki (toim.) Perustulon aika. Helsinki: Into-kustannus, 10-20.
Lavoie, Marc & Stockhammer, Engelbert (2012): Wage-led growth: Concept, theories and policies. Conditions of work and employment series Nr. 41. Geneva International Labour Office.
OECD (1994): The OECD Jobs Study: Evidence and Explanations. Pariisi:
OECD.
Pasinetti, Luigi (2000): Critique of neoclassical Theory of growth and distribution. BNL Quarterly Review, no 215, December 2000 383-431.
Storm, Servaas & Naastepaad, C.W.M (2012): Macroeconomics Beyond NAIRU. Cambridge & London: Harvard University Press.
Soininvaara, Osmo (1999): Täystyöllisyyteen ilman köyhyyttä. Helsinki: Art House.
Soininvaara, Osmo (2009): Sosiaaliturvaa kustannustehokkaasti. Teoksessa Essi Eerola,Seppo Kari ja Jaakko Pehkonen (toim.) Verotuksen ja sosiaaliturvan uudistaminen. Miksi ja mihin suuntaan? VATT-julkaisut 54.
Soininvaara, Osmo & Vartiainen, Juhana (2013): Osa 2: Lisää matalapalkkatyötä. Valtioneuvoston kanslian raporttisarja 1/2013.
Stockhammer, Engelbert (2004): The Rise of Unemployment in Europe. A Keynesian Approach. Cheltenham: Edward Elgar.