Pohjoismainen malli taloustieteilijän silmin

· Antti Kaihovaara

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiaisen haastattelu Helsingin Sanomissa kaksi viikkoa sitten herätti laajaa keskustelua ja suuria tunteita sosiaalidemokraattien keskuudessa. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt Vartiaisen Nordmod2030-hankkeeseen kirjoittama raportti pohjoismaisen mallin menneisyyden valttikorteista ja tulevaisuuden haasteista.

Raportin mukaan pohjoismainen malli on onnistunut menestyksekkäästi luomaan sillan kapitalismin ja sosialismin välille. Sen on kuitenkin mukauduttava aikaan, jossa pääomat liikkuvat vapaasti maiden rajojen yli, työvoiman tarjonta on globaalia ja demografinen muutos heikentää maiden huoltosuhteita; tai vaarana on mallin asteittainen rapautuminen.

Kaikki rakastavat pohjoismaista mallia

Pohjoismaista mallia on helppo rakastaa. Maailmalta on vaikea löytää esimerkkejä maista, joissa taloudellinen menestys ja sosiaalinen oikeuden­mukaisuus yhdistyvät ja tukevat toisiaan yhtä tehokkaasti kuin Pohjoismaissa. Pohjoismainen malli on myös suosittu. Yksikään varteenotettava puolue ei voi kampanjoida avoimesti mallia vastaan maksamatta siitä kovaa hintaa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Rakkautta riittää myös useimmilta taloustieteilijöiltä. Pohjoismaiseen malliin on sisäänrakennettu useita talouskasvua tukevia elementtejä. Laajat julkiset investoinnit koulutukseen, terveydenhuoltoon ja elinikäiseen oppimiseen ovat luoneet edellytyksiä uusille innovaatioille, edesauttaneet uusien teknologioiden käyttöönottoa ja nopeuttaneet sopeutumista rakennemuutoksiin. Lapsi- ja perhepolitiikka on mahdollistanut naisten vahvan osallistumisen työelämään. Yhtenäiset palkankorotukset ovat luoneet sekä työnantajille että työntekijöille kannustimia parantaa tuottavuutta ja edistäneet talouden dynamiikan kannalta oleellista luovaa tuhoa.

Tulokset ovat suorastaan hämmästyttävän hyviä, kun niitä verrataan muiden teollistuneiden maiden kehitykseen viimeisen puolen vuosisadan aikana. Kohtuullisen tasainen tulonjako on kulkenut käsi kädessä nopean talouskasvun ja vähäisen velkaantumisen kanssa. Vartiaisen mukaan aiempi menestys ei kuitenkaan takaa pärjäämistä myös tulevaisuudessa.

Muutos kivuliasta työväenliikkeelle

Vaikka pohjoismainen malli on varsin perusteltu taloustieteellisesti, ovat sen kehittymiseen vaikuttaneet ensisijaisesti erilaiset poliittiset ja sosiaaliset päämäärät. Nämä päämäärät ovat kuitenkin muuttumassa rasitteeksi väestön vanhetessa ja tuotannontekijöiden (ensisijaisesti pääoman) liikkuessa vapaasti maiden rajojen yli.

Globaalit pääomamarkkinat takaavat, että taloudelle välttämättömistä pääomista ei ole periaatteessa puutetta. Pääoma etsii kuitenkin samaa tuottoastetta kaikkialla, joten työn osuuden kasvattaminen funktionaalisessa tulonjaossa – yksi työväenliikkeen keskeisimmistä tavoitteista – on muuttunut lähes mahdottomaksi. Tästä seuraa, että matalan inflaation oloissa palkkoja ei voi pitkällä tähtäimellä nostaa tuottavuuden kasvua enempää lisäämättä työttömyyttä tai pääoman pakoa ulkomaille. Vartiainen esittää, että työväenliikkeen olisikin keskityttävä erityisesti estämään palkkojen ja työolojen polkemista, mutta huolehdittava samalla siitä, että palkkavaatimukset ovat kokonaisuudessaan maltillisia ja vientiteollisuuden määräämiä.

Toinen työväenliikkeen kannalta keskeinen kysymys tulee olemaan sen suhtautuminen työn tarjonnan lisäämiseen. Työikäiset kohortit ovat pienempiä kuin aiemmin, mikä aiheuttaa valtavia paineita julkisen sektorin rahoitukselle, mikäli aiemmin annetuista hyvinvointilupauksista aiotaan pitää kiinni. Muutoksen voimakkuus pakottaa lisäämään työn tarjontaa lähes keinolla millä hyvänsä: koulutuksella, aktivointitoimilla, eläkeuudistuksilla ja maahanmuutolla. Pohjoismaisen mallin rahoittaminen ja ylläpitäminen edellyttää riittävän korkeaa työllisyysastetta ja riittävän pitkiä työuria.

Globaalin talouden dynamiikka on johtanut tilanteeseen, jossa jakovara on riippuvainen huoltosuhteesta, tuottavuudesta, työvoimakustannuksista, pääoman tuottoasteesta ja työllisyysasteesta. Näissä oloissa hyvinvointilupauksia olisi tarkasteltava kriittisesti. Keskiluokka maksaa jokaisen uuden hyvinvointilupauksen korkeampina veroina tai leikkauksina jostain muualta. Velkaantuminenkaan ei voi jatkua ikuisesti, koska talouskasvu ei tule keskipitkällä aikavälillä todennäköisesti tuottamaan riittäviä ylijäämiä sen taittamiseksi. Tarvitaan tiukkaa työlinjaa, jonka sisällön määrittely tulisi tehdä rakentavassa yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa.

Katso myös:

Mikä Nordmod2030?
Antti Kaihovaaran kommentti raportista

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 9.5.2014

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter