29.8.Pössäytyksiä rauhanpiipusta
MIKKO MAJANDER
Kun Suomi joulukuussa 1955 sai tiedon pääsystä Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi, hakupäätöksen lähes kymmenen vuotta aikaisemmin tehnyt presidentti J. K. Paasikivi oli epäileväinen: ”Saa nähdä, tuleeko siitä enemmän ikävyyksiä ja vaikeuksia kuin hyötyä.”
Ei kestänyt monta kuukautta, kun pahat aavistukset kävivät toteen. Neuvostoliitto kukisti verisesti Unkarin kansannousuun ja joutui tuomiolle YK:n yleiskokouksessa. Se taas merkitsi kiirastulta suomalaisen diplomatian taidolle.
”Meidän on mielestäni perustettava menettelymme asiallisiin syihin”, Paasikivi oli evästänyt keväällä Suomen ensimmäistä YK-lähettilästä G. A Gripenbergiä. ”Jos sillä perusteella voimme kannattaa venäläisiä, on se hyvä.”
Nyt ei voinut, pikemminkin teki mieli asettua heitä vastaan. Kiperimmissä kohdissa piti paaduttaa sydän ja pidättäytyä äänestämästä. Sekin ratkaisu vei Suomen erilleen muista Pohjoismaista, puolueetonta naapuria Ruotsia myöten.
Kannanmääritys syksyn 1956 suuriin kuvioihin ei ollut enää Paasikiven huolia vaan hänen seuraajansa Urho Kekkosen tulikaste maailmanpolitiikkaan. Jos avaus sujui hiukan haparoiden, niin myöhemmin ei päätä enää piilotettu pensaaseen.
Legendaarinen linjanveto kuultiin Kekkosen suusta YK:n yleiskokouksessa 1961: ”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa. Asianamme ei ole esittää moitteita tai julistaa tuomioita. Meidän on mieluummin tutkittuamme ongelmia pyrittävä löytämään niihin parannuskeinoja.”
Vuosikymmenen lopulla Suomi tunkeutui jo ehdoin tahdoin YK:n ytimeen, pyrki ja pääsi turvallisuusneuvoston jäseneksi 1969–1970. Max Jakobsonia ei sentään saatu pääsihteeriksi. Mitä mahtoi pilven päällä Paasikivi miettiä meiningistä!
Suomen toinen kausi turvallisuusneuvoston jäsenenä 1989–1990 osui suureen murrokseen, mutta ei tuonut YK:ssa eteen erityisen kimurantteja kysymyksiä. Nyt sen sijaan ollaan työntämässä päätä herhiläispesään, mikäli peitotaan Luxemburg hakukisan loppusuoralla.
Turvallisuusneuvostossa on riittänyt 2000-luvulla kiistojen kuhinaa, oli kyse sitten mandaatista hyökätä Irakiin, sotilaallisesta väliintulosta Libyaan tai viimeksi Syyriaan kohdistuvista toimista.
Yhdysvaltojen suhtautuminen YK:hon on ollut perinteisesti ambivalentti. Venäjä rimpuilee kiinni vanhassa maailmanpoliittisessa roolissaan, ja Kiina kaipaa nousevan mahtinsa mukaista arvostusta kansainvälisillä foorumeilla.
”Meidän täytyy olla hyvin aktiivisia ja pitää kiinni omista näkemyksistämme”, ulkoministeri Erkki Tuomioja on määritellyt mahdollisen neuvoston jäsenyyden varalta. ”Voimme koettaa rakentaa yhteisymmärrystä juuri tällaisissa hankalissa tilanteissa.”
Linjaus lienee edelleen lähempänä lääkärin kuin tuomarin hommia.
Kun YK kokoontui marraskuussa 1956 yleiskokoukseen, Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Nikodemus esitti evääksi ”konkreettisia ehdotuksiakin rauhanomaisen rinnakkaiselon arvokkuuden ymmärtämisen elvyttämiseksi”.
Hän suositteli Veikko Huovisen uuden teoksen Rauhanpiipun kääntämistä eri kielille, ”sillä se on järkevintä, mitä suurpolitiikasta toistaiseksi ja ehkä milloinkaan tähän mennessä on sanottu”. Kirja sopisi kaikille YK-edustajille matkalukemiseksi, oikein ajatuksen kanssa.
Olisiko nyt Rauhanpiipun uuden, kansainvälisen painoksen paikka? Ehkei sentään. Panu Rajala pohdiskelee täydestä syystä tuoreessa henkilökuvassaan Huovisesta, että se taitaa olla tekijänsä ”vanhentunein ja elottomin teos”.
Pasifismi ei pure ajassamme, eikä puolueettomuus enää käy kaiken kattavasta ohjenuorasta Euroopan unionin jäsenmaalle. Turvallisuusneuvoston jäsenyys tulee trimmaamaan suomalaisen diplomatian taitoa, jos ei muuta.
Kolumni julkaistu 29.8. 2012 Demokraatissa.