Post-Guggenheim Blues

Oliko Guggenheim hukattu mahdollisuus? Kulttuurihankkeet käyvät yhä ukkosenjohdattimeksi, johon veronmaksajien yhteiskunnalliset pahan olon tunteet helposti ohjautuvat.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

EN TIEDÄ KUINKA OLISIN ÄÄNESTÄNYT, jos olisin viime yönä ollut Helsingin kaupunginvaltuustossa painamassa nappia Guggenheimin kohtalosta. Toivoin kyllä sellaisen mallin löytymistä, jolla museohanke toteutuisi.

Toisaalta taloudelliset järjestelyt eivät näin sivusta pinnallisesti seuraten varsinaisesti vakuuttaneet missään vaiheessa. Niihin olisi tullut paneutua huomattavasti syvällisemmin ja laajemmalla perspektiivillä, ennen kuin olisin vastuullisena päättäjänä uskaltanut peukuttaa positiivista ratkaisua.

Mutta mutu-pohjalta näkyvät Guggenheimia muutkin kommentoineen. Toiset juhlivat kansanvallan voittoa viestintätoimisto Milttonin lobbareista ja heidän elitistisistä toimeksiantajistaan – ikään kuin hanketta ei olisi ollut kunniallista ajaa ja puolustaa edustuksellisen demokratian elimissä.

Vastapuolelta taas masensi lukea tällaistakin: Guggenheimin ”vastustaminen on antiamerikkalaisuuden, antikapitalismin, impivaaralaisuuden ja vihervasemmiston pseudoälykköjen liitto. Näiden aatteiden takana ei ole paljon muuta kuin pimeää.”

Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi tuuletti kolumnissaan (25.11.) varmasti rehellisesti mietteitään, mutta käännyttikö tuollainen tökerö leimaaminen epäröiviä valtuutettuja museohankkeen kannalle. Ikään kuin Guggenheimia ei voisi perustellusti vastustaa rationaalisilla järkiargumenteilla.

 

ON AINA SURULLISTA, KUN SINÄNSÄ kulttuurimyönteinen väki saadaan riitelemään keskenään kulttuurin kentälle mahdollisesti suunnattavista rahoista. Ne miljoonathan ovat paitsi harvinaisia myös määrältään roposia melkein minkä tahansa muun budjettiluokan miljardien rinnalla.

Vielä surullisempaa on se, että kulttuurihankkeet käyvät yhä ukkosenjohdattimeksi, johon veronmaksajien yhteiskunnalliset pahan olon tunteet helposti ohjautuvat. Vai millä muuten selittää Guggenheimin osakseen saamaa some- ja muuta raivoa. Rahaa enemmän siinä taitaa viime kädessä olla kyse symboliarvosta.

Eikä tässä helsinkiläisenä voi varsinaisesti siitäkään iloita, että valtio pesi asiassa kätensä tyystin ja jätti taloudellisen puolen kokonaan pääkaupungin kannettavaksi. Pääministeripuolueelle lähettää terveisiä Keskustan piskuinen valtuustoryhmä, joka ainoana äänesti yksimielisesti Guggenheimin puolesta (3–0). Siinäpä pilkahdus cityliberalismia aluepolitiikan perinteiseen vaalijaan!

Valtiovarain-, opetus- ja kulttuuriministerin Kokoomuksen ryhmä kannatti myös hanketta, vaikkakin niukasti (12–9), mutta perussuomalaiset olivat vahvasti vastaan (1–6). Kovin kaukana ei ole ajatus, että maan hallituksessa maksatettiin tässä sopua kulttuuripolitiikan kustannuksella.

 

BRÄNDIPUHEET GUGGENHEIMISTA karkasivat överiksi puolin ja toisin. Helsingillä on sisällöllisesti kantavaa profiilia ilman uutta museotakin, eikä sen rakentaminen toisaalta olisi kutistanut kaupungin mainetta amerikkalaisesta franchising-ketjun kylkiäiseksi.

Uskon kuitenkin, että tässä suhteessa Guggenheimin rakentamisella olisi ollut enemmän voitettavaa kuin hävittävää. Paljonko siitä sitten kannattaa maksaa, en tiedä – tällaisia hyötysuhteita on aina vaikea laskea.

Ilahduttavan avointa ja tulevaisuudenuskoista asennetta osoittivat pääkaupunkiseudun taidemuseoiden johtajat, jotka toivottivat Guggenheimin tervetulleeksi kirittämään Helsingistä entistä kiinnostavampaa kulttuurikaupunkia. Tässä seurassa kansalliselta pohjalta ponnistaminen kuulosti argumenttina kovin kapealta.

Onneksi kiinnostava taide ei pääkaupunkiseudulla nykyiselläänkään lopu katsomalla. Siitä pitävät huolen mainiot Amos Anderson, Ateneum, EMMA, HAM, Kiasma ja muut museot ja galleriat sekä omilla kokoelmillaan että erikoisnäyttelyillä.

 

GUGGENHEIM-KESKUSTELUSSA OLTIIN huolissaan myös Helsingin paraatipaikan maisemasta, etelään aukeavasta rantaviivasta. Historiallisia kerrostumiahan siinä riittää jo nyt, kuten esimerkiksi kiistely Enso-Gutzeitin pääkonttorin esteettisistä arvoista on kertonut jo yli 50 vuotta.

Etelärannan parkkipaikan käyttöönotto olisi levittänyt kansalaisten Kauppatoria komeasti länteen päin. Siitä olisi muodostunut mainio päätepiste – tai etappi – promenadille, joka alkaisi vaikkapa mäen päältä idästä Uspenskin katedraalilta, jatkuisi ohi päävartion ja Presidentinlinnan kohti Havis Amandaa ja Esplanadin puistoa…

No, tällainen visio voidaan tietysti toteuttaa muillakin tavoin, uusilla vetovoimaisilla visioilla. Niitä odotellessa juuri nyt soi kuitenkin päällimmäisenä post-Guggenheim blues, kuin hukattu mahdollisuus.