Presidentti Niinistö ja julkisen talouden kauhuluvut

Eri tiedotusvälineissä uutisoitiin tällä viikolla innostuneesti Jan Vapaavuoren kokoamasta Selkäranka-foorumista, jossa keskusteltiin muun muassa suomalaisen teollisuuden ja talouspolitiikan tulevaisuudesta. Ainakin lehdistöstä saadun mielikuvan perusteella kyseessä tuntuu olleen etupäässä elinkeinoelämän vaikuttajien kriisikokous, jossa valiteltiin yhteen ääneen liian korkeita palkkoja, veroja ja kritisoitiin hallituksen päästöstä korottaa kansalaisten perusturvaa. Yhden näkyvimmistä puheenvuoroista käytti tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka ilmaisi huolestuneisuutensa Suomen julkisen sektorin koosta. Niinistö luonnehti julkista taloutta ”kestämättömän kokoiseksi”, sillä sen menot muodostavat lähes 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Moni kansalainen lienee ymmärtänyt Niinistön puheenvuoron niin, että yksityisen sektorin osuus Suomen kansantaloudesta olisi enää noin 40 prosenttia.

Niinistön aloittamassa keskustelussa julkisen sektorin koosta yhä useammat ovat viitanneet Tilastokeskuksen yliaktuaarin Olli Savelan joulukuun taustoittavaan blogikirjoitukseen julkisen talouden koosta kansantalouden tilinpidossa. Savelan mukaan julkisten menojen BKT-osuuden vertailu viittaa kahden tunnusluvun suhteeseen, ei siis julkisen ja yksityisen sektorin suhteellisiin osuuksiin taloudessa. Taloustieteilijä Jussi Ahokkaan mukaan esimerkiksi vuonna 2012 yritysten ja rahoituslaitosten menot olivat 160,8 prosenttia ja kotitalouksien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen menot 103,5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.  Julkisten menojen BKT-suhde näyttää olevan siis varsin rajallinen indikaattori, jos halutaan hahmottaa yksityisen ja julkisen sektorin merkitystä kansantaloudessa. Viime päivinä on peloteltu kauhuluvuilla, mutta harvat tietävät mihin ne oikeastaan viittaavat.

Savela kiinnittää Niinistöstä poiketen huomion siihen, että BKT ei koostu yksityisistä ja julkisista menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä. Vuonna 2012 julkinen sektori muodosti 20 ja yksityinen sektori 80 prosenttia arvonlisäyksestä. Toiseksi on huomattava, että julkisten menojen BKT-osuudet eivät ole aina välttämättä vertailukelpoisia maiden välillä. Suomessa julkisen sektorin koosta keskusteltaessa kiinnitetään harvemmin huomio siihen, että meillä yksistään eläkkeiden tilastointitapa kasvattaa julkisten menojen BKT-suhdetta 13 prosenttiyksiköllä. Velkaantumisesta varoitellessa taas tavataan unohtaa eläkevarallisuutemme. Niinistön mutkia suoriksi laittaneen puheenvuoron jälkeen olisi huutava tarve kriittiselle journalismille, joka käsittelisi ja vertailisi erilaisia tapoja hahmottaa julkisen talouden kokoa.

Puheessaan Niinistö sälytti syyn julkisen sektorin kasvusta poliitikkojen suuntaan. Yleisemminkin Niinistön ajattelussa poliitikoista, julkisista menoista ja velasta voidaan havaita äänenpainoja, jotka muistuttavat keskeisiltä osin uusklassisen taloustieteen julkisen valinnan teoriaa. Kyseisen Yhdysvalloissa alkunsa saaneen teorian mukaan poliittisen demokratian haittapuoli liittyy julkisen sektorin paisumiseen, sillä äänestäjille sosiaalipoliittisia vaalilupauksia antavia poliitikkoja vaivaa lyhytjännitteisyys. Talouspolitiikassa demokraattiset vaatimukset näyttävät olevan ristiriidassa talouden pitkän tähtäimen kestävän kehityksen kanssa ja julkisella sektorilla on tapana kasvaa liikaa. Tässä teoreettisessa kehyksessä tarvitaan aina Niinistön kaltaisia ”vastuullisia talousmiehiä” muistuttamaan julkisen velkaantumisen vaaroista.

Niinistön vastuuttomia politiikkoja sättineessä puheenvuorossa tuntuu ihmeellistä kyllä unohtuneen globaali finanssi- ja talouskriisi. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimus viime syksyltä kertoo, että kehittyneiden maiden tyypillinen velka-bkt-suhde kasvoi kriisin alun 45 prosentista vuoden 2012 noin 74 prosenttiin. Vuonna 2007 Suomen EMU-velka muodosti noin 35 prosenttia BKT:sta, mutta vuonna 2012 se oli kasvanut 54 prosenttiin BKT:sta. Esimerkiksi vuosien 2009–2010 elvytystoimet, julkisen talouden automaattiset vakauttajat (muun muassa työttömyysturvan muodossa) estivät maailmantalouden romahtamisen, ja vakauttivat kokonaiskysynnän ja työllisyyden kehitystä. Kun Suomessakin keskustellaan julkisesta velasta ja taloudesta ja luodaan kriisitietoisuutta, niin eikö meidän oikeastaan pitäisi puhua kapitalismin ja markkinoiden – eikä Niinistön tapaan demokraattisen politiikan – epäonnistumisesta?

Lue myös:

Hildur Boldt: Julkisen sektorin kasvu on myytti – ja sen kuuluukin paisua laskusuhdanteissa

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter