Quo vadis, Italia?

Italian kansanäänestyksen tulos oli selvä, mutta mitä kansa oikein tahtoi. Äänestettiinkö muutoksen vai status quon puolesta vai vastaan?

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

”RENZI HÄVISI, JA SE ON HYVÄ ASIA”. Näin otsikoi Helsingin Sanomat kommentin, jossa toimittaja Paavo Teittinen arvioi Italian kansanäänestyksen tulosta. Valtaa keskittävä uudistus olisi ”kostautunut, jos ensi vaalien voittajaksi olisi noussut Beppe Grillon johtama eurovastainen Viiden tähden liike tai Matteo Salvinin äärioikeistolainen Pohjoinen liitto”.

Benito Mussolinin teloittamisesta on kulunut yli 70 vuotta, mutta lujaa hallitusvaltaa hillitsevät pidäkkeet ovat poliittisessa järjestelmässä siis yhä paikallaan. Mitähän tältä pohjalta pitäisi ajatella Italian demokratian tilasta.

Pääministeri Matteo Renzin ajamaa uudistusta saattoi toki torjua myös analyyttisin asia-argumentein, ei pelkästään tunnepitoisen protestin ajamana. Mutta aika lailla yksipuoliselta tuntuu kiteyttää, että ”Italiassa äänestettiin muutosta vastaan, ei sen puolesta”.

Viiden tähden liikkeessä iloittiin Renzin murskatappiosta ja ryhdyttiin kieli pitkällä vaatimaan uusia parlamenttivaaleja. Pohjoisen liiton Salvini twiittasi äänestysiltana: ”Viva Trump, viva Putin, viva Le Pen e viva la Lega!” Ei tässä status quon voittoa juhlittu.

 

ITALIAN PUOLUEJÄRJESTELMÄ MENI päreiksi kylmän sodan päättyessä. Kristillisdemokraattien ja sosialistien perinteiset valtakoneistot romahtivat korruptioonsa, siinä missä niitä haastaneilta kommunisteilta petti lopullisesti aatteellinen pohja.

Oikealla aukesi tilaa Silvio Berlusconin mediamahdille ja alueellisille liikkeille, keskustasta vasemmalle haettiin erilaisia liittoutumia yhdistämään keskenään kilpailevia kuppikuntia. Poliittista elämää riivasivat aina vain skandaalit ja jatkuvat hallituskriisit.

Demokraattisen puolueen johtama koalitio odotti vuonna 2013 selvää voittoa ryvettyneestä oikeistosta, mutta sen pilasi Bebbe Grillon populistinen protesti lohkaisemalla peräti neljänneksen annetuista äänistä. Vaalijärjestelmä antoi keskustavasemmistolle kuitenkin enemmistön parlamenttiin, vaikka kannatuksessa eroa berlusconeihin oli alle puoli prosenttia.

Ylivoimainen voitto avoimessa jäsenäänestyksessä nosti Matteo Renzin Demokraattisen puolueen johtoon ja sitä myöten helmikuussa 2014 Italian kaikkien aikojen nuorimmaksi pääministeriksi. Menestyksen aallonharja kantoi muutama kuukausi myöhemmin Euroopan parlamenttivaaleissa yli 40 prosentin kannatukseen.

Näytti siltä, että Italia oli viimein saanut solidin poliittisen johdon, jolla oli sekä näkemystä että voimaa ajaa maan kipeästi kaipaamia uudistuksia. Renzistä tuli saman tien myös kovin yksinäisenä loistava tähti Euroopan keskustavasemmistolaisten kärkihahmojen joukkoon.

 

MAINE, KUNNIA JA KANNATUS OVAT valtapeleissä katoavaista. Poliittisena johtajana Renzi on nojannut enemmän suoraan kansan tukeen kuin puolueensa eri ryhmäkuntiin, mutta tämä asetelma petti hänet nyt pahasti. Osanotto (65,5 %) kansanäänestykseen oli vilkasta, eivätkä tappioluvut (41–59) jättäneet pääministerille selittelyn sijaa.

On selvää, että Renzi ei onnistunut vakuuttamaan edes kaikkia Demokraattisen puolueen kannattajia linjansa viisaudesta. Monelle vasemmistolaiselle hän on alusta asti ollut arveluttavan keskustalainen, taustaltaan kristillisdemokraattien sosiaalista siipeä, jonka politiikka henkii blairistista kolmatta tietä.

Kansanäänestys tarjosi tilaisuuden paitsi oppositiolle, myös omille puukottaa kultapoikaa selkään, olivat perusteet sitten puettu asia-argumenttien muotoon tai ei. Nähtäväksi jää, miten Demokraattinen puolue selviää sisäisesti syntyneestä tilanteesta. Haavoja varmasti riittää nuoltavaksi.

Eurooppalaisittain ajatellen on syytä tähdentää, että Italiassa ei nyt äänestetty EU:n tai euron tulevaisuudesta, vaikka niiden kriitikot mielellään näin esittävät. Samanaikaisesti voi olla hyvinkin huolissaan siitä, kuinka päättäväistä Eurooppa-politiikkaa Italia kykenee jatkossa harjoittamaan.

Britannia äänesti jo brexitistä, Italiassa on johtajuuskriisi, Hollannissa ja Ranskassa keväällä edessä repivät parlamentti- ja presidentinvaalit. Aika paljon – liian paljon – Euroopan unioninkin osalta on jäämässä Saksan varaan.