Rakennemuutoksia, kriisitietoisuutta ja sääennusteita

Syksyllä sataa räntää. Näin ennusti elinkeinoministeri Jan Vapaavuori blogissaan tiistaina. Samaan aikaan valtiovarainministeri Jutta Urpilainen totesi Suomen tilanteen olevan vaikeampi kuin 1990-luvulla. Kriisitietoisuuden perään on huudeltu ahkerasti myös median ja useiden talouselämän toimijoiden tahoilta. Tiedämme olevamme kriisissä, mutta tiedostammeko todella mitä sillä tarkoitetaan, ja ennen kaikkea, miten täältä pääsee pois?

Kriisitietoisuudella viitataan useimmiten valtion velkaantumiseen sekä vientisektorin kilpailukykyyn. Näistä ensimmäinen on seurausta pääosin valtion tulojen pienentymisestä ja jälkimmäinen kilpailijoita hitaammasta tuottavuuden kasvusta. Julkinen sektori ei ole paisunut ja Suomen kilpailukyvystäkin voidaan olla montaa mieltä. Mistä Suomen ongelmat sitten johtuvat ja miksi tilanne on niin paha kuin väitetään?

Vakuutusyhtiö Ilmarisen eläkepolitiikasta vastaava ekonomisti Jaakko Kiander otti asiaan kantaa Yle Radio 1:n Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmassa viime lauantaina. Kianderin mukaan Suomen talousvaikeudet johtuvat ensisijaisesti Suomen teollisuuden rakenteellisista alakohtaisista ongelmista ja Euroopan taantumasta johtuvasta kysynnän puutteesta. Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta on puolestaan nostanut viennin hiipumisen syiksi vientituotteiden valikoiman kapeuden ja yritysjohtajien puutteellisen liiketoimintaosaamisen erityisesti myynnissä ja markkinoinnissa.

Tähän voisi hyvin lisätä Euroopan tulevien vuosien heikot kasvuennusteet ja Suomen epäsuotuisan demografisen kehityksen, joka nykyisillä toimintamalleilla johtaa huoltosuhteen heikentymisen seurauksena muita Euroopan maita suurempaan kestävyysvajeeseen. Nämä selitykset eivät ole uusia, mutta niiden painoarvoa on syytä korostaa. Oikean lääkkeen kehittäminen nimittäin edellyttää, että taudin syyt tunnistetaan.

Velkaantuminen ja kilpailukyvyn heikkeneminen ovat ennen kaikkea kriisin seurauksia, eivät sen syitä. Niiden korostuminen yhteiskunnallisessa keskustelussa johtuu osittain siitä, että argumentoimme mielellämme asioilla, joita voi mitata. On helpompaa todeta bruttokansantuotteen tai hintakilpailukyvyn laskeneen tai kasvaneen edellisestä vuodesta kuin tehdä sama johtopäätös hyvinvoinnin muutoksesta tai liiketoimintaosaamisesta.

Tilannetta ei kuitenkaan korjata reagoimalla oireisiin vaan taudin syihin. Kriisin varjolla saatetaan ajaa välttämättömiltä kuulostavia muutoksia, jotka perustuvat todellisuudessa puhtaasti ideologiaan. Paperiteollisuudesta ei saada uutta veturia Suomen taloudelle edes leikkaamalla paperityöläisten palkkoja. Työntekijöiden palkat eivät ole ratkaisevassa asemassa myöskään peliteollisuuden menestymisen kannalta. Palkkamaltti voi parantaa Suomen suhteellista hintakilpailukykyä hitusen, mutta ”devalvaatiokilpajuoksun” suuri kuva Euroopan tasolla on huomattavasti synkempi. Koska suurin osa Euroopan maiden viennistä suuntautuu toisiin Euroopan maihin, vaikuttaa ostovoiman heikentyminen negatiivisesti meihin kaikkiin. (Annetaan kuitenkin mahdollisuus myös toisenlaiselle näkemykselle.)

Tärkeä esillä ollut kysymys on myös suomalaisten eläkeikä, jota tullaan luultavasti nostamaan viimeistään 2020-luvulla. Ratkaisu lienee oikea huoltosuhteen kannalta, mutta Suomen kilpailukykyyn muutoksella ei ole juurikaan vaikutusta.

En väitä, etteikö ”jotain tarttis tehdä”. Sääennusteet nimittäin pitävät joskus myös paikkansa. Politiikan tulee uudistua ja pyrkiä sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Liiallinen pelottelu voi kuitenkin johtaa epätoivottuihin tuloksiin. Kriisitietoisuus tuskin nostaa kansalaisten halua kuluttaa tai kasvattaa yritysten valmiutta investoida. Lopputuloksena voi olla pikemminkin kokonaiskysynnän pieneneminen. Sitä tuskin kukaan tällä hetkellä tavoittelee.

Lisäksi on syytä painottaa, että vastuunkanto vaikeina aikoina tarkoittaa vastuuta myös tulevasta. Edellisen laman seurauksena köyhien lapsiperheiden määrä lähes kolminkertaistui ja Suomeen muodostui suuri pitkäaikaistyöttömien joukko. Enemmistö vuoden 1993 työttömistä ei palannut koskaan takaisin työelämään. Tällaisen politiikan uusintaminen tuskin muuttaa Suomea ”joustavammaksi” ja ”ketterämmäksi” yhteiskunnaksi tulevina vuosina.

Ei ole olemassa konsensusta siitä, miten nykyisessä tilanteessa tulisi toimia. Täysin metsään tuskin mennään investoimalla entistä vahvemmin aineettomaan pääomaan. Valtion tasolla tämä merkitsee panostusta koulutukseen ja työllisyyteen. Jos rakenteellisen työttömyyden annetaan valtiontalouden tasapainottamisen nimissä nousta, seuraa lasku perässä. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi tämä tarkoittaa huoltosuhteen heikkenemistä ja kestävyysvajeen syvenemistä. Rakennemuutoksia tehdessä tulisi pitää mielessä, että rakenteet voivat muuttua myös huonompaan suuntaan. Onko meillä siihen varaa?