Raportti Minsky-seminaarista: Kapitalismin kesyttäminen edellyttää isoa pankkia ja valtiota

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Amerikkalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa sotahaukalla viitataan tavanomaisesti George W. Bushin puolustusministerin Donald Rumsfeldtin kaltaisiin vaikuttajiin, jotka kannattavat Irakin sodan kaltaisia interventioita. Liberaalit rauhankyyhkyt taas luottavat enemmän kansainvälisten instituutioiden ja diplomatian voimaan valtioiden välisten kiistojen ratkaisussa. Ulkopolitiikasta tunnettua erottelua käytetään nykyisin myös kuvaamaan erilaisia talouspoliittisia kantoja. Taloustieteen Chicagon koulukunnan ja komissaari Olli Rehnin kaltaiset ”velkahaukat” kannattavat laskusuhdanteessa kovia toimia julkisten alijäämien kitkemiseksi kun taas New York Timesiin kirjoittavan uuskeynesiläisen Paul Krugmanin kaltaisten ”velkakyyhkyjen” mukaan ylijäämäisiin budjetteihin tulee pyrkiä vasta kun talous on elpynyt ja palannut ”normaalille” uralleen.

Viime vuosina englanninkieliseen talouspoliittiseen keskusteluun on yllättäen ilmestynyt myös uusi lintu: pöllö! Toimittaja Dylan Matthews kirjoitti Washington Postin artikkelissaan taloustieteen toisinajattelijoiden joukosta, ”velkapöllöistä” (deficit owls), joiden mukaan julkisen talouden alijäämiä voidaan tarvita yksityisen sektorin tasapainoisen kehityksen ja työllisyyden edistämiseksi myös noususuhdanteiden aikana. New York Times taas julkaisi hiljattain henkilökuvan suursijoittaja Warren B. Moslerista, jonka kerrottiin ”rakastavan alijäämiä” ja nauttivan kulttisuosiota internetissä. Mosleria käsitelleeseen sinällään ansiokkaaseen artikkeliin oli eksynyt usein toistettu väite siitä, että velkapöllöjen ajattelulla ei olisi tieteellistä perustaa, ja että kyseessä olisi ainoastaan blogien kautta leviävä ajatussuuntaus. Väite on hataralla pohjalla ja velkapöllöjen väitteiden tieteellinen tausta voidaan vaivatta löytää jälkikeynesiläisestä taloustieteestä ja sen yhdestä suuntauksesta, Yhdysvalloissa kehitetystä chartalismista tai modernista rahateoriasta.

Amerikkalaista taloustieteilijää Hyman P. Minskya (1919–1996) voidaan pitää yhtenä ”alkuperäisistä velkapöllöistä”. Minskyn profiili taloustieteilijänä nousi uudelle tasolle globaalin finanssikriisiin alkaessa, sillä investointipankki Lehman Brothersin kaatumista ja siitä seurannutta luottolamaa alettiin kutsua kansainvälisessä talouslehdistössä `Minsky-hetkeksi`. Minsky vaikutti uransa viimeiset vuodet Bard Collegen Levy-taloustutkimusinstituutissa ja viime vuosina samaisessa instituutissa on järjestetty Minskyn kunniaksi jokakesäinen Summer Seminar. Minulle tarjoutui kesäkuussa alkupuolella mahdollisuus osallistua kesäseminaariin, joka keräsi New Yorkin osavaltion pohjoisosan idylliseen Bard Collegeen tunnettuja jälkikeynesiläisiä tutkijoita ja 55 jatko-opiskelijaa ympäri maailman. Seuraavassa luodaan lyhyt yleiskatsaus Minskyn näkemyksiin rahoitusmarkkinoiden epävakaisuudesta, kapitalismin kehitystä vakauttavista instituutioista ja julkisen sektorin viime-käden työllistäjän roolista seminaarialustusten pohjalta.

Rahoitusmarkkinoiden epävakaisuushypoteesi

Kesäseminaarin esitykset tarjosivat katsauksen paitsi Minskyn 1950-luvulta aina 1990-luvulle asti kehittämään talousteoriaan, mutta myös laajemmin amerikkalaiseen jälkikeynesiläisen taloustieteeseen, jonka johtaviin edustajiin Minsky kuului. Jälkikeynesiläisyydellähän viitataan etenkin Britanniassa ja Yhdysvalloissa toimineisiin ja toimivaan taloustieteilijöiden joukkoon, joiden mukaan valtavirtaisen taloustieteen 1950- ja 1960-lukujen pyrkimys muodostaa synteesi klassisen talousteorian ja Keynesin teorian välille epäonnistui, ja että Keynesin Yleisen teorian keskeisiä näkökohtia ei ole edelleenkään sisäistetty hallitsevan uusklassisen taloustieteen piirissä.

Jälkikeynesiläisen tulkinnan mukaan uusklassisen taloustieteen suuntaukset analysoivat taloutta, jossa raha on ainoastaan vaihdon väline (Real Exchange Economy), vaikka Keynes kuvasi Yleisessä teoriassaan talousjärjestelmää, jossa raha vaikuttaa syvällisesti talouden toimintaan (Monetary Theory of Production). Jälkikeynesiläiset väittävät, että Keynes kumosi rahataloudellisen analyysikehikkonsa kautta Sayn lain siitä, että tarjonta synnyttää aina vastaavan määrän kysyntää.  Kun kotitaloudet ja yritykset tekevät taloudellisia päätöksiä epävarman tulevaisuuden määrittämissä olosuhteissa, ja kun odotukset tulevaisuudesta muuttuvat pessimistisemmiksi, toimijoiden on rationaalista hamstrata rahaa jotta ne pystyisivät selviytymään maksusitoumuksistaan tulevaisuudessa. Tällöin rahasta tulee ”viemäri” joka vie kuluttajien ostovoimaa ja supistaa investointeja. Vajaatyöllisyys on siis enemmän sääntö kuin poikkeus ja talouspolitiikan ongelmaksi muodostuu pysyvämmin riittävä kokonaiskysynnän taso.

Minsky korosti talousteoriassaan jälkikeynesiläisen taloustieteen tapaan rahan ja epävarmuuden kaltaisten tekijöiden merkitystä, mutta Minsky erityinen merkitys jälkikeynesiläisten taloustieteilijöiden piirissä liittyy hänen poikkeukselliseen kykyynsä ymmärtää rahoitusmarkkinoiden dynamiikkaa. Jos Keynesin Yleinen teoria selitti kriisejä investointien vaihteluiden kautta, niin Minsky kiinnitti huomion investointien rahoitukseen. Investointipäätös on aina samalla rahoituspäätös ja investointipäätökset muuttavat talouden toimijoiden velkarakenteita. Minsky kehitti siis ”suhdannevaihteluiden investointiteoriasta” ”investointien rahoitusteorian”. Tästä johtuen Minskyn teoriaa on kuvailtu myös ”finanssikeynesiläiseksi”.

Minsky kutsui talousteoriaansa rahoitusmarkkinoiden epävakaisuushypoteesiksi tai Wall Street -paradigmaksi. Hypoteesin mukaan kehittyneiden ja monimutkaisten rahoitusmarkkinoiden sisäsyntyiset prosessit synnyttävät jatkuvasti epävakautta, ja että nykymuotoisen kapitalismin toiminta on luonteeltaan syklistä. Vaikka Minsky teoria nautti kulttisuosiota taloustieteilijöiden parissa ja vaikka moni Wall Streetin avaintoimija tunnustautuikin minskyläiseksi, niin ennen nykykriisiä taloustieteissä lähdettiin liikkeelle pikemminkin Chicagon koulukunnan Eugene Faman tapaan tehokkaiden markkinoiden hypoteesista. Koska rahoitusmarkkinoiden oletettiin toimivan tehokkaasti, rahoitusmarkkinoiden toimijoiden katsottiin olevan kykeneviä itsesäätelyyn.

Epävakaisuushypoteesia rahoitusmarkkinoiden kehityksestä voidaan kutsua myös ”psykologiseksi suhdannevaihteluiden teoriaksi”. Sen mukaan yritysten ja kotitalouksien arviot hyväksyttävistä riskeistä muuttuvat noususuhdanteen edetessä riskialttiimpaan suuntaan. Turvallisen hedge-rahoitusprofiilin omaavat talouden toimijat eivät ole alttiita esimerkiksi pienille korkotason muutoksille, mutta noususuhdanteen huipulla rahoitus alkaa siirtyä kohti spekulatiivista ja lopulta Ponzi-rahoitusta. Tällöin pieneltäkin häiriöt rahoitusmarkkinoilla saattavat laukaista kriisin.

Luovan tuhon käsitteestään tunnettu Joseph Schumpeter toimi Minskyn väitöskirjan ohjaajana Harvardissa ennen kuolemaansa. Minskyn kerrotaan käyneen inspiroivia keskusteluja Schumpeterin kanssa ja myös nämä vaikutteet näkyivät selkeästi Minskyn teoriassa. Jos Schumpeter oli pohtinut luovaa tuhoa tuotannon piirissä, niin Minsky sovelsi luovan tuhon oppia rahoitusmarkkinoiden muutoksen ymmärtämiseen. Minskyn mukaan rahoitusmarkkinoiden voittoa tavoitteleva toiminta Wall Streetillä synnyttää jatkuvasti uusia rahoitusinnovaatioita, jotka voivat vaarantaa vakauden. Hän näki jo 1980-luvulla vaaroja Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden uusissa sijoitustuotteissa, jotka lopulta laukaisivat globaalin finanssikriisin vuosina 2007–2008.

Kuten todettua, Minsky tunnetaan yleisemmin Minsky-hetken käsitteestä, mutta hän kehitteli etenkin uransa loppuvuosina teoriaa kapitalismin kehityksen vaiheista tai suurista aikakausista. Salkunhoitajakapitalismin käsite esiintyikin yhä useammin Minskyn kirjoituksissa ja puheissa 1990-luvulla. Hän katsoi, että rahoituksen globalisaation, suurten investointi- ja eläkerahastojen koon kasvu sekä vallan keskittyminen näiden rahastojen salkunhoitajien haltuun ilmensi kapitalismin paluuta kapeakatseiseen voitonmaksimointiin. Hän katsoi, ettei salkunhoitajakapitalismi palvele enää riittävästi reaalitalouden pääomanmuodostuksen tarpeita, ja että salkunhoitajakapitalismin epävakauden hillitseminen tulisi olemaan haastavaa.

L. Randall Wrayn tulkinnan mukaan Minskyn salkuhoitajakapitalismin kuvauksessa on kyse pitkän aikavälin muutosprosessin hahmottamisesta, jossa rahoitus muuttuu asteittain riskialttiimpaan suuntaan. Minsky-hetken sijasta voitaisiinkin puhua Minskyn puolesta vuosisadasta.

Kesäseminaarin asiantuntijat olivat yleisesti ottaen pessimistisiä sen suhteen, että rahoitusmarkkinoiden säätelyssä ja salkuhoitajakapitalismin taltuttamisessa olisi otettu viime vuosina askelia eteenpäin. Yhdysvaltojen keskuspankin ja Euroopan keskuspankin pelastustoimien väitettiin pikemminkin kasvattaneen moraalikadon ongelmaa rahoitusjärjestelmässä, sillä toimet eivät olleet läpinäkyviä ja suuret rahoituslaitokset pelastettiin ilman että niiltä olisi vaadittu paljonkaan vastineeksi. Ne voivat tulevaisuudessakin luottaa siihen, että kun niiden ottamat riskit joskus realisoituvat, tappiot tullaan sosialisoimaan.

Pankkijärjestelmän pelastustoimien mittakaava pelkästään Yhdysvalloissa on ollut tähtitieteellinen. Levy-instituutin tutkimusryhmän laskelmien mukaan Yhdysvaltojen keskuspankki oli jo joulukuuhun 2011 mennessä pumpannut 29 biljoonaa dollaria rahoitusjärjestelmän pelastamiseen. Minskyä on toistaiseksi käytetty nykykriisin selittämiseen, mutta hänen ohjeensa rahoitusmarkkinoiden uudistamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville. Rahoitusmarkkinoiden oikean säätely- ja valvontakehyksen rakentaminen vaatii ymmärryksen siitä, että rahoitusmarkkinoiden epävakaus on luonteeltaan toistuvaa ja ”normaalia” eikä mitenkään poikkeuksellista.

Iso valtio ja iso pankki epävakauden vastavoimina 

Minskyn mukaan rahoitusmarkkinat ovat sekä kapitalismin elinvoiman lähde, että sen syklisyyden ja epävakaisuuden keskeisin syy. Sosialismin sijasta Minsky kannattikin kapitalismin ”kesyttämistä” kohti ohjatumpaa mallia, jossa julkisen sektorin tehtäväksi määrittyy yksityisen sektorin epävakaisuuden ja talouden kokonaiskehityksen tasapainottaminen. Kapitalismin tasapainottaminen edellyttää ”isoa pankkia” ja ”isoa valtiota” – toimintakykyisiä julkisia instituutioita.

Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa koettiin toisen maailmansodan jälkeen kehityskulku kohti hyvinvointivaltiollista kapitalismin mallia, jossa julkinen valta otti suuremman roolin kokonaistaloudellisesta kehityksestä. Minsky katsoi, että toimet rahoitusmarkkinoiden säätelemiseksi, julkisen talouden kasvanut BKT-osuus sekä keskuspankin aiempaa tehokkaampi politiikka onnistuivat kapitalismin ohjaamisessa vakaampaan aikakauteen toisen maailmansodan jälkeen. Keskuspankkien on huolehdittava rahoitusmarkkinoiden likviditeetistä, vaikka se luo samalla moraalikadon ongelman. Työttömyysturvan kaltaisia automaattisia vakauttajia taas tarvitaan kulutuskysynnän tason vakauttamiseen työttömyyden kasvaessa.

Minskyn näkökulmasta isoa pankkia ja valtiota tarvitaan jatkuvasti kapitalismin pelastamiseen – siis kokonaiskysynnän, yritysten kannattavuuden ja työllisyyden vakauttamiseen laskusuhdanteiden aikana. Muuten talous joutuu supistuvan kokonaiskysynnän negatiiviseen noidankehään ja deflaatiokierteeseen kuten kävi 1930-luvun suuren laman aikana. Iso pankin ja ison valtion instituutiot vakauttava rooli esti sen, ettei globaali finanssikriisi muuttunut suureksi lamaksi vuosina 2007–2009. Sittemmin vyönkiristyspolitiikka on johtanut uuteen taantumaan etenkin Euroopassa.

Minsky kuvasi ison valtion ja pankin käsitteiden kautta ennen muuta Yhdysvaltojen kehitystä, mutta näiden käsitteiden kautta voidaan löytää mielenkiintoinen näkökulma myös euroalueen ongelmiin. Yhdysvaltojen toimivaltaisempi keskuspankki ja liittovaltion suuri budjetti selittävät nimittäin merkittäviltä osin Yhdysvaltojen kykyä selviytyä kriisistä Euroopan maita paremmin.

EKP:n tehtäväksi on ensisijaisesti määritelty hintavakaudesta huolehtiminen, mutta FED:in duaalimandaatti korostaa sekä hintavakautta että työllisyyttä rahapolitiikan päätavoitteina. Yhdysvalloissa Federal Reserve toimii liittovaltion viime-käden-lainaajana eikä liittovaltio voi joutua konkurssiin, mutta EKP:lta on kielletty jäsenmaiden suora lainoitus.

Eurooppalaisessa keskustelussa – niin vasemmiston kuin oikeistonkin suunnalta – luodaan usein kuva pienen hyvinvointivaltion Yhdysvalloista. Pohjoismaisen sosialidemokraattisen mallin kannattaja löytää amerikkalaisesta hyvinvointimallista monenlaista kritisoitavaa, mutta samalla on selvää, että liittovaltiotason merkittävät panostukset koulutukseen, asevarusteluun ja terveydenhuoltoon vakauttavat kokonaistaloudellista kehitystä Yhdysvalloissa.

Minskyläinen näkökulma epävakauteen ja eurokriisin ohjaa etsimään kriisin syitä huonosti toimivista ja heikosti suunnitelluista instituutioista. Instituutiot selittävät kriisejä paremmin kuin julkista velkaa koskevien sääntöjen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen.

Julkinen sektori viime-käden-työllistäjänä

Minsky tunnetaan parhaiten rahoitusmarkkinoiden epävakaisuushypoteesistaan. Minsky kirjoitti kuitenkin tutkijanuransa aikana kuitenkin lähes yhtä paljon työllisyys- ja köyhyyspolitiikasta. Kapitalismin syklisyyden ohella Minskyn epävakaisuushypoteesi korosti, että markkinamekanismi ei tyypillisesti johda hintavakauden ja täystyöllisyyden luonnehtimaan tasapainoon.

1950- ja 1960-luvulla Yhdysvalloissa pyrittiin yksityisten investointien elvyttämiseen ja täystyöllisyyteen rahapolitiikan ja verokannustimien kautta. Minskyn näkökulmasta edellä mainitut toimet yksityisten investointien kasvun edistämiseksi eivät pystyneet takaamaan riittävän joustavaa kysyntää kaikkien – etenkin vähemmistöihin kuuluvien ja kouluttamattomien – työpanokselle. Minsky nosti suorat työllistämistoimet avainasemaan ”oikean” täystyöllisyyden tavoittelussa.

Minsky kehittelikin uransa aikana julkisen sektorin työtakuujärjestelmää, jossa julkinen sektori työllistäisi määrittelemällään minimipalkalla kaikki työttömät, jotka haluaisivat töitä. Minskyn hahmotteleman ohjelman tarkoituksena ei ollut korvata yksityisen sektorin työpaikkoja julkisilla työpaikoilla vaan varmistaa, että kaikkien työlle riittää kysyntää lasku- ja noususuhdanteissa. Kun yksityisen sektori palkkaa enemmän työntekijöitä noususuhdanteessa, työntekijät voivat siirtyä työtakuuohjelmien piiristä yksityiselle sektorille. L. Randall Wrayn,  Matthew Forstaterin ja Bill Mitchellin kaltaiset modernin rahateorian kannattajat ovat kehittäneet Minskyn työtakuuohjelmia koskevaa ajattelua eteenpäin viime vuosina.

Työtakuujärjestelmä hahmottuu Minsky näkökulmasta osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehikkoa, sillä työtakuuohjelmien kautta ison valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi. Työtakuuohjelmien katsotaan myös takaavan hintavakauden paremmin kuin ”luonnollisen työttömyyden” NAIRU-teoria, jonka mukaan taloudessa tarvitaan ”työttömien reserviarmeija” jotta inflaatio ei lähtisi kiihtymään.

Minskyn inspiroima ajattelu julkisista työllisyysohjelmista on sittemmin synnyttänyt laajan jälkikeynesiläisen tieteellisen kirjallisuuden. Minskyn linjoilla olevat kannattavat julkisen sektorin suoria työllistämistoimia, kun taas toiset kallistuvat ”klassisemman elvytyksen” kannalle täystyöllisyyden edistämiseksi. Samaa mieltä jälkikeynesiläiset ovat kuitenkin aktiivisen kysynnänsäätelypolitiikan pysyvästä tarpeesta ja siitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio ei vertaudu rahoitusasemansa puolesta kotitalouksiin tai yrityksiin.

Lopuksi

Edellä käsiteltiin yleisluontoisesti Minskyn talousteorian päälinjoja rahoitusjärjestelmän sisäsyntyisestä epävakaudesta, yksityisen sektorin epävakaisuutta hillitsevistä instituutioista ja julkisen sektorin työtakuusta. Minsky-hetkestä on tullut vuoden 2007 jälkeen finanssikuplien puhkeamista kuvaava muotisana, mutta Minsky tarjosi kirjoituksissaan myös laajemman vision epävakaan kapitalismin kesyttämisestä kohti vakautta ja täystyöllisyyttä. Minskyn visiossa julkinen sektori ei hahmotu tehottomana toimijana vaan yksityisen sektorin epävakaisuutta tasapainottavana voimana.  Tosin Minskylle vakauden ja onnistuneen politiikan aikakaudet luovat aina pohjaa tulevaisuuden epävakauden aikakausille, sillä samalla kun odotukset tulevaisuudesta muuttuvat optimistisemmiksi, syntyy talouden toimijoille kannustimia ottaa entistä suurempia riskejä.