Sääntelemätön rekrytointi jättää ulkomaiset hoitajat oman onnensa nojaan

Hoitoalan työvoimapulaan on haettu apua rekrytoimalla ulkomailta. Yhteiskuntatieteen tohtori Tiina Vaittinen kirjoittaa blogitekstissään kansainvälisen rekrytoinnin ongelmista sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vaittisen mukaan Suomeen tarvittaisiin laki sääntelemään sitä, millä ehdoilla rekrytointi tapahtuu. Se parantaisi kansainvälisesti rekrytoidun työntekijän asemaa ja toisi turvaa sekä selkeät pelisäännöt myös ulkomaalaisia rekrytoiville työnantajille ja rekrytointiyrityksille.

Hoitoalan kansainvälinen rekrytointi on aluevaalien alla ajankohtainen kysymys. Vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon ammateissakin työtilanne on juuri nyt huono, tulee hoitoalan kansainvälinen rekrytointi todennäköisesti kasvamaan tulevan aluevaltuustokauden aikana kiihtyvää tahtia. Sote-sektorin työttömyys johtuu tällä hetkellä pitkälti hallituksen päätöksistä johtuneista leikkauksista hyvinvointialueilla sekä hallituksen päätöksestä laskea hoitajamitoitusta ympärivuorokautisessa hoivassa.

Eläköitymisen myötä työvoimapula tulee kuitenkin palaamaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Kuntien eläkevakuutusyhtiö KEVA arvioi vuonna 2023, että seuraavien kymmenen vuoden aikana hyvinvointialueilta eläköityy joka kolmas työntekijä. Heistä valtaosa on lähi- ja sairaanhoitajia. Tätä ammattilaisten vajetta ei tulla täyttämään yksin kansainvälisellä rekrytoinnilla, mutta sitäkin tarvitaan, koska työvoiman tarve on niin suuri.

Hyvinvointialueet valmistautuvat tilanteeseen jo nyt. Vuoden 2024 loppupuolella KEHA-keskuksen teettämästä sote-alan työvoimatilannetta kartoittavasta kyselystä käy ilmi, että 59 prosenttia hyvinvointialueista valmistelee tällä hetkellä kansainvälisiä rekrytointihankkeita osaavan työvoiman täydentämiseksi. Hyvinvointialueista 5 prosenttia aloittaa vastaavia valmisteluja vuoden sisällä. Noin joka kolmas arvioi, että tarvetta kansainväliseen rekrytointiin on myöhemmin.

Käsittelen tässä tekstissä kansainvälistä rekrytointia ja sen ongelmakohtia. Teksti perustuu väitöskirjatutkimukseeni sekä sen jälkeen tehtyyn tutkimus-, vapaaehtois- ja asiantuntijatyöhön, yhteensä viidentoista vuoden ajalta.

Vaikka hoitoalan kansainvälinen rekrytointi on yksi tulevan aluevaltuustokauden merkittäviä kysymyksiä, aihetta koskeva poliittinen keskustelu on jäänyt pinnalliseksi. Näyttää jopa siltä, että keskustelu on juuttunut jonnekin menneisyyteen, kymmenien vuosien takaiseen todellisuuteen.

Hoitoalan työmarkkinoiden kansainvälisyys ei ole uusi ilmiö

Työmarkkinakeskusteluamme värittää mielikuva maan rajojen sisälle aidatusta kansallisesta elinkeinoelämästä, jossa kansainvälinen rekrytointi esitetään uutena tai poikkeuksellisena ilmiönä.

Keskustelua hallitsee menetelmällisen nationalismin kehys. Tällä alun perin muuttoliiketutkimuksesta juontavalla termillä tarkoitetaan sitä, että kansallisvaltio on ainoa luonnolliselta vaikuttava tulkintakehys. Tällöin päädytään puhumaan kansainvälisistä tai ylikansallisista ilmiöistä (kuten työmarkkinoista) aivan kuin ne olisivat puhtaasti kansallisia kysymyksiä.

Esimerkiksi lähes kaikissa aluevaalikoneissa kysyttiin edelleen jossain muodossa niin poliitikoilta kuin kansalaisiltakin mielipidettä siihen, pitäisikö sosiaali- ja terveydenhuoltoon rekrytoida kansainvälistä työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ole mielipidekysymys, sillä kansainvälinen rekrytointi on osa suomalaisten työmarkkinoiden rakennetta jo nyt.

Suomen työmarkkinat ovat olleet kansainvälisiä jo kauan. Ylirajaisesti ja joustavasti liikkuva työvoima on tasapainottanut työmarkkinoiden suhdanteita ja kohtaanto-ongelmia vuosikymmeniä, niin sosiaali- ja terveydenhuollossa kuin maa- ja metsätaloudessa ja kasvihuoneteollisuudessa kuin vaikkapa rakennusalalla. Onpa siirtolaisuus toiminut varaventtiilinä suomalaisellekin työttömyydelle: Siirtolaisuusinstituutin mukaan 1900-luvun taitteessa Pohjois-Amerikkaan muutti työn perässä 300 000 suomalaista, ja 1950–70-luvuilla Ruotsiin yli 400 000.

Hoitoalalla ensimmäiset rekrytointihankkeet Filippiineille käynnistyivät jo vuonna 2008. Kansainvälinen rekrytointi on jo osa suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon arkitodellisuutta. Tällöin kysymys ei ole enää siitä, pitääkö suomalaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon rekrytoida ulkomaista työvoimaa. Tämä juna (ja vaalikonekysymys) meni jo, kaksikymmentä vuotta sitten.

Oikea kysymys on se, miten ja millä ehdoilla Suomeen ja esimerkiksi hyvinvointialueille rekrytoidaan työvoimaa ulkomailta. Miten esimerkiksi suomalainen lainsäädäntö suojelee ylirajaisesti Suomeen työhön rekrytoituja veronmaksajiamme?

Kuten jäljempänä tarkemmin kuvaan, käytännössä ei juuri mitenkään: Tämä asettaa hyvinvointialueet ja aluevaltuustot sellaisten haasteiden eteen, joista olisi syytä keskustella.

Suomi: Kansainvälisen rekrytoinnin sääntelemätön villi länsi

Terveydenhuollon ammattilaisten kansainvälisen rekrytoinnin käytäntöjä ohjeistetaan erilaisissa kansainvälisissä normeissa. Näistä tärkein on Maailman terveysjärjestö WHO:n Global Code of Conduct on the International Recruitment of Health Personnel, jota Suomen tulisi Maailman terveysjärjestön jäsenmaana seurata ja kunnioittaa.

Kyseisessä koodistossa painotetaan kaikkien rekrytoinnissa mukana olevien toimijoiden vastuullisuutta. Valtioiden ja julkisen vallan tehtävä on valvoa, että eettisiä ohjeita noudatetaan.

Kolmen vuoden välein valtiotoimijat, Suomi mukaan luettuna, raportoivat WHO:lle siitä, mitä maassa tapahtuu terveydenhuollon ammattilaisten kansainvälisen rekrytoinnin osalta, ja miten rekrytointiprosessien vastuullisuus varmistetaan.

Suomessa raportointi kuitenkin lienee haastavaa, sillä Suomi ei sääntele tai seuraa kansainvälistä työvoimarekrytointia käytännössä juuri mitenkään. Rekrytointihankkeita ja -yrityksiä ei rekisteröidä. Systemaattisia seurantatyökaluja ei ole. Toisin sanoen valtio raportoi Maailman terveysjärjestölle kolmen vuoden välein sellaisesta asiasta, jonka raportoimista varten ei ole systemaattista seurantadataa saatavilla.

Kansainvälinen työvoimarekrytointi ei ole Suomessa myöskään luvanvaraista. Käytännössä kuka tahansa, myös ilman aiheen asiantuntemusta tai koulutusta voi aloittaa liiketoiminnan, jossa tuodaan työvoimaa – ihmisiä – maailman toiselta puolelta Suomeen töihin. Myös säänneltyihin ammatteihin, kuten lähihoitajiksi, sairaanhoitajiksi, tai vaikkapa lääkäreiksi, voi työvoimaa rekrytoida kansainvälisesti käytännössä kuka tahansa.

Sain itse kerran erään aiheeseen liittyvän mediaesiintymiseni jälkeen sähköpostia afrikkalaisessa maassa toimineelta suomalaiselta vesihuoltoinsinööriltä. Hän oli päättänyt alkaa ”tuoda” sairaanhoitajia kyseisestä maasta, ja halusi kanssani lyhyen puhelun merkeissä vain nopeasti varmistaa, että ”miten laitetaan nämä eettiset asiat kuntoon”.

En tarjonnut neuvoja, vaan pyysin unohtamaan hankkeen siihen paikkaan. Maailman terveysjärjestö oli kieltänyt terveydenhuollon ammattilaisten rekrytoinnin kyseisestä maasta, sillä maassa oli pula ammattilaisista. Eikä hoitoalan kansainvälistä rekrytointia muutenkaan pitäisi voida harjoittaa tuosta vaan, ilman aiheeseen liittyvää koulutusta ja asiantuntemusta. Paitsi Suomessa.

Sääntelyn puute tekee hoitajista lainsuojattomia

En tiedä mitä kyseisen insinöörin hankkeelle kävi. Anekdootti kuitenkin on yksi esimerkki siitä, kuinka sääntelemättömälle kansainvälisen rekrytoinnin kentälle voi pyrkiä monenlaisia toimijoita.

Toki alalla on myös hyviä ja ammattitaitoisia toimijoita. Työvoiman kansainvälisessä rekrytoinnissa on kyse hyvin monimutkaisesta ylikansallisesta toimintakentästä.  

Ongelmat eivät silti ole vain toimijoissa vaan toimintaa koskevan sääntelyn puutteessa. Ammattimaisillekin toimijoille voi tapahtua virheitä, jotka vaarantavat rekrytoidun työntekijän elämän ja ihmisoikeudet.

Tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä seuraavan virheen tapahtuessa Suomeen rekrytoitu työntekijä on käytännössä lähes lainsuojaton.

Jos työnantaja tai rekrytointiyritys syyllistyy kansainvälisten normien valossa epäeettiseen ja vastuuttomaan toimintaan rekrytoidessaan työvoimaa ulkomailta ja kieltäytyy korjaamasta tilannetta, toimijoita on vaikea saattaa vastuuseen. Tämä johtuu siitä, että selkeää lainsäädäntöä ei ole tällaisten tapausten ratkaisua varten.

Vaikka Suomeen rekrytoidun työntekijän koko loppuelämä olisi pilalla, sekä työnantaja että rekrytointiyritys voivat yleensä jatkaa toimintaansa kuten ennenkin. Tällainen on tilanne esimerkiksi niin sanotussa etiopialaisten hoitajien tapauksessa, josta Yle Spotlight raportoi syksyllä 2024.

Tässä tapauksessa eräs suomalainen rekrytointiyritys oli palkannut Etiopiassa epäluotettavan välimiehen auttamaan rekrytoinneissa. Välimiehen rikollisen toiminnan paljastuttua yritys ratkaisi virheensä kevättalvella 2024 joukkoirtisanomalla sillä hetkellä rekrytointiprosessissa olevat 80 etiopialaista sairaanhoitajaa, joiden oli tarkoitus työllistyä Suomessa hoiva-avustajiksi.

Heillä oli Suomeen työperusteiset oleskeluluvat, matkat maksettu, tarvittavat terveystarkastukset tehty ja vakuutukset otettu, mutta heidät irtisanottiin ryhmänä ennen Suomeen matkustamista. Koska prosessi oli jo siinä vaiheessa tullut kalliiksi, käytännössä heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lentää Suomeen etsimään töitä. Työperusteinen oleskelulupahan oli kunnossa, ja kielitaito sillä tasolla kuin rekrytointiprosesseissa tässä vaiheessa yleensä on. Heille oli myös kerrottu, että Suomessa on huutava pula hoiva-avustajista – työ, johon heidän korkea koulutuksensa ja työkokemuksensa sairaanhoitajina antoi hyvät edellytykset.   

Lopputuloksena kymmenet etiopialaiset sairaanhoitajat kuitenkin päätyivät Suomeen työttömäksi, ilman turvaverkkoja. Yritys kieltäytyi auttamasta kaikkia. Noin puolet ryhmästä jätettiin täysin tyhjän päälle. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen kaksikymmentä oli joutunut jättämään Suomen paperittomana siirtolaisena. Kahden naisen tiedetään kadonneen Meksikoon.

Tässä tapauksessa sääntelemätön kansainvälinen hoitoalan rekrytointi Suomessa siis aiheutti paperitonta siirtolaisuutta muualla maailmassa sekä johti kahden naisen katoamiseen.

Tätä kirjoittaessani, vuosi tapahtumien alun jälkeen, alkuperäisestä joukosta on yhä yhdeksän Suomessa vailla koordinoitua apua. He ovat työllistyneet esimerkiksi henkilökohtaisina avustajina ja osalla on jo melko vahva suomen kielen taito. Työsopimukset ovat kuitenkin osa-aikaisia tai nollatuntisopimuksia, mikä ei riitä takaamaan oleskeluluvan jatkoa.

Etiopiaan paluukaan ei välttämättä ole vaihtoehto, sillä suomalaisen rekrytointiyrityksen Etiopiassa aloittama liiketoiminta on saattanut heidät velkavankeuteen. Vain siksi, että he päättivät lähteä pelastamaan Suomen hoitajapulaa.

Aika alkaa loppua. He tarvitsisivat työpaikan, pikaisesti. Vaikka monella on kielitaidon lisäksi erinomaisia suosituksia osa-aikaisista töistään Suomessa, hyvinvointialueet ja muut suomalaiset hoiva-alan työnantajat eivät ole kyenneet tai halunneet palkata heitä. Monet ovat samanaikaisesti sitoutuneet omiin rekrytointihankkeisiinsa toisaalla.

WHO:n eettisen koodiston mukaan valtiolla olisi vastuu valvoa, että terveydenhuollon kansainvälisessä rekrytoinnissa toimitaan oikein ja niin, että työntekijöitä ei hyväksikäytetä. Etiopialaisten tapauksessa rekrytointiyritys oli jo alun alkaen toiminut väärin aloittaessaan rekrytoinnin maassa, josta ei WHO:n mukaan saisi rekrytoida, koska maassa on pulaa terveydenhuollon ammattilaisista. Tästä huolimatta suomalaiset viranomaiset eivät ole etiopialaisten ryhmää voineet auttaa.

Kansainvälisissä rekrytointiprosesseissa pulaan joutuville ei ole Suomessa selkeää auttamisjärjestelmää. Suomen olemassa oleva, menetelmällisen nationalismin kehyksessä säädetty työmarkkinalainsäädäntö ei myöskään riitä suojaamaan heitä siinä ylikansallisessa toimintaympäristössä, jossa ongelmat ilmenevät. Tässä syystä heidän auttamisensa ei kuulu Suomessa käytännössä kenenkään vastuulle.  

Koulutusvientihankkeiden velkaannuttamat

Tällä hetkellä erilaiset vapaaehtoisten verkostot sekä kansalaisjärjestöt tukevat rekrytointihankkeissa pulaan joutuneita parhaansa mukaan, sillä virallisia tukiverkostoja ei ole. Edellä kuvattu Etiopialaisten hoitajien tapaus on vain yksi esimerkki.

Olen omassa tutkimuksessani perehtynyt etenkin filippiiniläisten sairaanhoitajien muuttoreitteihin, ja Filippiinit-seuran hallituksen jäsenenä seuraan tilannetta myös ihmisoikeusaktivistin roolissa. Haasteita riittää. Näistä yksi liittyy niin sanottuun koulutusvientiin. Tämä on ilmiö, jossa suomalaiset oppilaitokset myyvät tilauskoulutuksia konsulttiyrityksille, jotka kauppaavat niitä edelleen kalliiseen hintaan Suomeen opintojen kautta töihin haluaville henkilöille.

Koulutukset eivät välttämättä johda tutkintoon, eikä työllistyminen ole Suomessa koulutuksen päättyessä taattu. Oppilaitoksille kyse on liiketoiminnasta, jolla katetaan vaikkapa koulutusleikkausten tekemää rahoitusaukkoa – matalan tulotason maista tulevien opiskelijoiden rahalla. Tilauskoulutusten velkaannuttamien ulkomaalaisten määrä näkyy Suomessa tällä hetkellä esimerkiksi leipäjonoissa, joissa kolmas sektori jo muutenkin paikkaa sosiaalihuollon aukkoja.

Vaikka kyse on opiskelijoista, ilmiö liittyy puutteellisesti säänneltyyn rekrytointiin. Koulutusvientihankkeissa ulkomaalaisia rekrytoidaan Suomeen opiskelemaan – lupaamalla työllistymistä. Monet tilauskoulutukset liittyvät nimenomaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammatteihin.

Suomi on viime aikoina tiivistänyt yhteistyötä lähtömaiden kanssa valtiotasolla, myös Filippiinien. Tämä on tervetullut askel, joka edesauttaa vastuullisten rekrytointireittien rakentamista. Myös WHO:n eettinen koodisto painottaa valtioiden välistä yhteistyötä. Tämä on lähtömaalle usein ainoa tapa valvoa kansalaistensa turvallisuutta ja ihmisarvoista kohtelua rekrytointiprosesseissa.

Suomeen eri reittejä pitkin rekrytoitujen ulkomaalaisten työntekijöiden ja opiskelijoiden suojelemiseksi ei Suomessa kuitenkaan ole tietojeni mukaan rakenteita kehitteillä. Ongelmien ratkominen ja auttamisverkostojen rakentaminen jää tällöin vapaaehtoistoimijoille: yleensä Suomen maahanmuuttajayhteisöille ja pienille kansalaisjärjestöille.  Hallitus päätti viime vuonna isoista järjestöalaan kohdistetuista leikkauksista, jotka koskivat myös maahanmuuttajia tukevia järjestöjä.

Mitä hyvinvointialueiden pitäisi tehdä?

On merkittävä ongelma, että Suomessa puuttuu kansainvälistä rekrytointia säätelevä lainsäädäntö. On suorastaan absurdia, että esimerkiksi säänneltyihin terveydenhuollon ammatteihin voi kuka tahansa alkaa rekrytoida työvoimaa maailman toiselta puolelta. Tämä asettaa sekä kansainvälisesti rekrytoidun työvoiman että vastaanottavan työyhteisön haavoittuvaan asemaan – mutta on ongelmallista myös työnantajan kannalta.

Hyvinvointialueet ovat talouspaineen alla hankalassa välikädessä rekrytoidessaan työvoimaa ulkomailta: Niiden täytyisi varmistaa työvoiman riittävyys, kun iso osa siitä on eläköitymässä. Vaikka kansainvälinen rekrytointi ei ratkaise kaikkea, sitäkin tullaan tarvitsemaan. Talousvaikeuksissa olevat hyvinvointialueet pyrkivät usein toteuttamaan tämän mahdollisimman edullisesti, mikä näkyy kielteisesti esimerkiksi kielikoulutuksen tasossa.

Hyvinvointialueiden tilatessa työvoimaa rekrytointiyrityksiltä, prosessiin sisältyy aina lähtömaakoulutus. Tähän sisältyvä kielikoulutus toteutetaan yleensä halvalla, pitkälti etäyhteyksin tapahtuvana itseopiskeluna. Työnantajina toimivat hyvinvointialueet tuntuvat luottavan, että tämä riittää.

Harva oppii suomen kieltä tehokkaasti etäopetuksena ja itseohjautuvasti. Rekrytoidun työvoiman saapuessa Suomeen kielitaito on siksi usein hyvin heikkoa. Tämän jälkeen osavastuu kielen oppimisen tukemisesta siirtyy kuitenkin rankkaa työtä resurssivajeessa tekevälle työyhteisölle. Tämä asettaa sekä rekrytoidun työntekijän, että vastaanottavan työyhteisön mahdottomaan tilanteeseen.

Olisi työnantajan, kuten hyvinvointialueen, vastuulla varmistaa, että kansainvälisesti rekrytoidun työvoiman kielitaito riittää. Laadukas kielikoulutus kuitenkin maksaa, ja hyvinvointialueiden kilpailuttaessa kansainvälistä työvoimarekrytointia, hankinnan keskeisin kriteeri on tällä hetkellä hinta.

Osallistuessaan kansainvälisille työmarkkinoilla työnantajina, hyvinvointialueiden päättäjien tulisi tuntea rekrytointia koskeva kansainvälinen normisto, kuten WHO:n eettinen koodisto sekä muiden kansainvälisten organisaatioiden kuten ILO:n ja IOM:n suositukset ja toimintaohjeet. Tällaista tietoa on Suomessa kuitenkin vähän tarjolla. Ohjeistusten kokoaminen ja kääntäminen suomeksi ja ruotsiksi olisi verrattain helppo keino tukea hyvinvointialueita eettisen rekrytoinnin kehittämisessä.

Monissa asioissa Suomi huolehtii kansainvälisten normien noudattamisesta alueellisessa ja paikallisessa päätöksenteossa säätämällä kansallisia lakeja, jotka ovat linjassa kansainvälisten ihmisoikeusnormien kanssa. Esimerkiksi WHO:n eettisessä koodistossa on kuitenkin kyse niin sanotusta pehmeästä lainsäädännöstä, joka ei velvoita valtioita implementoimaan ohjeita kansalliseen lainsäädäntöön.

Kun globaali kilpailu kansainvälisistä osaajista kiristyy, olisi kilpailuvaltti, jos Suomen kansallinen lainsäädäntö takaisi vastuullisen toiminnan sekä riittävät suojaverkot kansainvälisessä työvoimarekrytoinnissa.

Olen eri yhteyksissä jo pitkään esittänyt, että Suomeen tulisi laatia kansainvälistä työvoimarekrytointia säätelevä laki, jossa rekrytointitoiminnasta tehtäisiin rekisteröityä ja luvanvaraista toimintaa. Lainsäädäntö toki kuuluu eduskunnalle. Aluevaalien alla on silti syytä huomioida, että lainsäädännön puuttuessa hyvinvointialueiden vastuu korostuu.

Työnantajina niiden on kyettävä varmistamaan vastuulliset rekrytointiketjut. On varmistettava, että ketjun jokainen toimija tuntee ja noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja. On huolehdittava siitä, että kansainvälisten osaajien tutkinnot tunnistetaan ja tunnustetaan ja että kielikoulutus ja kotoutumispalvelut ovat riittäviä, eivätkä jää työkavereiden vastuulle. Miten puolueet aikovat varmistaa tällaiset asiat valvoessaan hyvinvointialueiden toimintaa aluevaltuustoissa? Siinä olisi ollut hyvä kysymys vaalitentteihin ja -koneisiin. Keskustelua tulisi jatkaa myös vaalien jälkeen. On aika tuoda kansainvälistä rekrytointia koskeva poliittinen keskustelumme 2020-luvulle.

Kuva: Eric Sales/ Asian Development Bank

Tiina Vaittinen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaali- ja terveydenhuollon poliittisen talouden erityisasiantuntija. Hän on tutkinut hoitoalan siirtolaisuutta vuodesta 2010, ja hänen aihetta koskeva väitöskirjansa valmistui vuonna 2017. Nykyään hän työskentele sosiaali- ja terveydenhuollon kestävyyssiirtymää edistävän konsulttiyritys The GoodMessin toimitusjohtajana. Aluevaaleissa hän on ehdolla Pirkanmaalla, Vasemmistoliiton listalla.