Saksalainen ordoliberalismi vs. amerikkalainen pragmatismi

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Ordoliberalismi ei ole kovin tunnettu käsite Suomessa. Tähän asiantilaan tulisi saada muutos, sillä eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelussa saksalaisen ordoliberaalin taloustieteellisen ja -poliittisen perinteen on nähty määrittäneen jopa eurokriisin suuntaa. Ordoliberaalin perinteen juuret voidaan jäljittää jo 1930-luvulle, jolloin saksalaiset Freiburgin koulukunnan liberaalit kuten Walter Eucken alkoivat hahmotella uutta ”vapaudelle, ihmisarvolle ja oikeudenmukaisuudelle perustuvaa” markkinataloutta.   Euckenilla oli visio funktionaalisesta markkinataloudesta, jota harjoitettaisiin rationaalisesti ilman ideologioita, ja jossa julkinen valta pitäisi huolta kilpailusta sekä huolehtisi oikeudenmukaisista lopputuloksista.

Ordoliberalismista tuli kansallissosialismin ajan jälkeen Saksan vaikutusvaltaisin taloustieteellinen suuntaus. Valtiovarainministeri Ludwig Erhardin päätöksiä valuuttareformista ja hintasäännöstelyn poistamisesta vuonna 1948 on pidetty ordoliberaalien poliittisena voittona ja 1950-luvun talousihmeen alkusoittona. Ordoliberaalit korostivat, että taloudellisen vallan keskittyminen oli mahdollistanut natsien valtaannousun, joten julkisen vallan pitäisi huolehtia riittävästä markkinakilpailusta ja estää vallan keskittyminen. Poliittisilta vaikutteilta itsenäisen keskuspankin katsottiin olevan rahataloudellisen vakauden paras tae.  Ordoliberaalit suhtautuivat – monista sosiaaliliberaaleista poiketen – keynesiläisyyteen epäillen.

Tiukasta hintavakautta ja budjettitasapainoa priorisoivasta makrotalouspoliittisesta perusnäkemyksestä huolimatta ordoliberaalit ovat aina suhtautuneet anglosaksisia uusliberaaleja positiivisemmin sosiaalipolitiikkaan. Tämä ero tuli esille jo 1950-luvun uusliberaalien Mont Pelerin -seuran tapaamisissa. Ludwig Misesin kaltaiset libertaarit pitivät ordoliberaaleja liian sosiaaliliberaaleina.   Ordoliberalismi pyrkikin vakauteen ja välttämään fasismin, valtiososialismin ja laissez faire -kapitalismin äärimmäisyyksiä. Itse asiassa Saksassa oli 1950- ja 1960-luvulla yksi maailman laajimmista – ellei laajin – hyvinvointivaltio.

Ordoliberaaleilla ajatuksilla on vielä tänäkin päivänä vahva kannatus saksalaisten taloustieteilijöiden ja päättäjien keskuudessa, ja ne ovat osa saksalaista talouspoliittista arkijärkeä.  Sen keskeiset piirteet voidaan tunnistaa esimerkiksi entisen Bundesbankin johtajan ja EKP:n johtokunnan jäsenen Jürgen Starkin (2008) marraskuussa 2008 pitämästä puheesta. Edes syksyn 2008 luottolama ei saanut Starkia kallistumaan vastasyklisen elvytyspolitiikan kannalle. Hän korosti tarvetta pitäytyä talouspolitiikan perusasioissa – siis taata hintavakaus ja julkisen talouden kestävyys keskipitkällä aikavälillä. Stark nosti inspiraation lähteeksi Euckenin kirjan Grundsätze der Wirtschaftpolitik, jossa korostettiin hintavakauden, vapaan kilpailun, omistusoikeuksien, sopimusvapauden sekä vakauteen orientoituneen talouspolitiikan tärkeyttä.

Antikeynesiläinen perinne ei kuitenkaan pelkisty Saksassa pelkästään ordoliberalismiin. Esimerkiksi Sebastian Dullien ja Ulrike Guerot (2012) ovat korostaneet, että ordoliberalismin lisäksi erityisesti uudella klassisella suuntauksella on nykyisin vahva asema Saksan taloustieteellisessä keskustelussa ja laitoksilla. Uuden klassisen suuntauksen edustajat suhtautuvat ordoliberaalien tapaan kriittisesti vastasykliseen suhdannepolitiikkaan ja he katsovat elvyttävän finanssipolitiikan syrjäyttävän yksityisiä investointeja ja yksityistä toimeliaisuutta. Kuvaavaa on, että vuonna 2005 korkean työttömyyden keskellä 250 saksalaista taloustieteen professoria teki vetoomuksen kysyntäpuolen elvytystä vastaan (Truger 2005).  Würzburgin yliopiston professori Peter Bofinger on nykyisin yksi Saksan harvoista vaikutusvaltaisista keynesiläisistä.

Ordoliberaalin perinteen vaikutteita voidaan nähdä EU:n institutionaalisessa rakenteessa ja tavoissa vastata eurokriisiin. EKP:n mandaattiin on kirjattu ensisijainen hintavakaustavoite ja keskuspankilta on kielletty finanssipolitiikan suora rahoitus. EU:n finanssipolitiikka on rakennettu Maastrichtin sopimuksesta lähtien sääntöpohjaisuuden varaan. Ordoliberaalin narratiivin mukaan euromaiden maksukykykriisissä olikin lopulta kyse finanssipolitiikan sääntöjen rikkomisesta, ja että euro voisi pysyä kasassa ainoastaan jos finanssipolitiikan sääntöjä ja sanktioita kiristettäisiin. EKP:n ilmoitus OMT-operaatioista tuli monta vuotta liian myöhään, sillä Starkin kaltaiset Bundesbankin ordoliberaalit vastustivat ”epäortodoksisia” toimia.

Saksan vaikutusvalta on kasvanut eurokriisin aikana, ja samalla ordoliberaalin perinteen luonnehtimat saksalaiset näkemykset talouspolitiikasta ovat asettaneet rajoitteita EU:n talouspolitiikan suunnanmuutokselle ja euroalueen rakenteellisten valuvikojen korjaamiselle. On huomionarvoista, että Euroopan kurjistavan talouspolitiikan näkyvimmät kriitikot kuten Paul Krugman ovat tulleet Yhdysvalloista. Selittääkö Yhdysvaltojen vauhdikkaampaa nousua kriisistä – sen institutionaalisen rakenteen lisäksi – monipuolisempi ja pragmaattisempi makrotaloustieteellinen perinne?

Kirjallisuus:

Dullien, Sebastian & Guerot, Ulrich (2012): The Long Shadow of Ordoliberalism: Germany and the Euro Crisis. European Council of Foreign Relations. Policy Brief.

Silvia, Stephen J. (2011): Path Dependent Economics: Explaining Differences in German and US Reactions to the Financial Crisis.

Stark, Jürgen (2008): Monetary, fiscal and financial stability in Europe. Speech by Mr Jürgen Stark, Member of the Executive Board of the European Central Bank, at the 11th Euro Finance Week, Frankfurt am Main, 18 November 2008.

Truger, Achim (2013): Mental Barriers to Macroeconomic Policy Making: The Sad State of (German) Mainstream Economics. Teoksessa Thomas I. Palley ja Gustav Horn (toim.) Restoring Shared Prosperity. A Policy Agenda from Leading Keynesian Economists