SDP:n johtajadraaman viimeinen näytös

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

”OLLA VAI EI? Siitä on nyt kyse. Onko ylevämpää kärsiä vain sisimmässään julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa tulvaa vastaan ja voittaa ne?”

Jutta Urpilaisen on sopinut tapailla Hamletin kuulun monologin uutta suomennosta, kun hän kevään mittaan on pohtinut poliittista tulevaisuuttaan. Kannatus on pysynyt kehnona, sekä SDP:n luvut valtakunnallisessa vertailussa että puheenjohtajan omat puolueväen keskuudessa.

Hätäisimmät ovat ehtin

eet suositella, että Urpilaisen olisi parempi jättää puoluejohtajakisa kesken. Haastaja Antti Rinne tukijoukkoineen kun on kuulemma kiertänyt kentältä jo sellaisen etumatkan, ettei sitä kurota hyvälläkään loppukirillä kiinni.

Voi olla, että SDP:n 500 puoluekokousedustajaa valittiin Urpilaisen kannalta valitettavan varhaisessa vaiheessa, keskellä Rinteen kuntohuippua. Epävarmojen osuus on kuitenkin siksi suuri, että draama huipentunee vasta Seinäjoella puoluekokoussalissa.

MITEN PÄIN ASIOITA käänteleekin, SDP:n taival on ollut Urpilaisen kuuden vuoden puheenjohtajakaudella kivikkoinen ja vaalimenestys vaatimatonta. Paluu hallitukseen 2011 erottuu valopilkkuna, mutta pidemmässä perspektiivissä sekin voi osoittautua Pyrrhoksen voitoksi.

Emme saa koskaan tietää, miltä vasemmiston kannatusluvut nyt näyttäisivät, jos Jyrki Katainen olisi kolme vuotta sitten onnistunut kokoamaan porvarihallituksen, perussuomalaisilla tai ilman.

Urpilainen ei kuitenkaan pääse pakoon toteutunutta todellisuutta. Arvaamattoman vaikeat ulkoiset olosuhteet pitkittyneine talouskriiseineen selittävät vastoinkäymisistä paljon, mutta eivät lopulta vapauta vastuusta. Siinä on puoluejohtajan ja valtiovarainministerin taakka.

Toisaalta sosiaalidemokraatit ovat hyväksyneet asianmukaisissa puolue-elimissä ratkaisunsa ilman näkyvää oppositiota. Näin kollektiivisuuden nimeen vannovan Rinteen valinta merkitsisi samalla sitä, että vuosi ennen eduskuntavaaleja SDP kieltäisi kolme vuotta hallituksessa harjoittamansa politiikan.

URPILAINEN MAKSAA kovaa hintaa siitä yhtenäisyyden paineesta, joka SDP:ssä on vaikuttanut hänen kaudellaan, luultavasti puheenjohtajasta riippumatta. Ulospäin varjeltiin pitkään hyveenä sitä, että puolueessa oli päästy keskeisten vaikuttajien ympärille kehkeytyneistä kuppikunnista ja klikeistä.

Nyt demarit ovat itsekin hämmentyneitä, kuinka riitaisilta puolueen rivit näyttävät. Polarisoiva kamppailu puheenjohtajasta on provosoinut erityisesti sosiaalisessa mediassa esiin kantoja, jotka eivät erityisemmin vastaa toverillisen solidaarisuuden ihanteita.

Valtapoliittisesti keskeisin jakolinja koskee sitä, miten ammattiyhdistysliikkeen ääni kuuluu puolueen kantojen ja toimien määrittelyssä. Sosiaalidemokraattisessa liikkeessä se on ikiaikainen kysymys, joka painuu välillä pinnan alle, muttei koskaan katoa.

Tähän liittyvät myös menneisyyden pahimmat pelot ja peikot. SDP:n ja SAK:n eriseuraisuus loi 1950-luvulla pohjan hajaannukselle, joka muistetaan yhä sosiaalidemokraattien kenties syvimpänä alennustilana.

HAJAANNUKSEN LAUKAISI vuoden 1957 puoluekokous, jossa Väinö Tanner voitti K.-A. Fagerholmin mitä tiukimmassa puheenjohtajavaalissa. Sen päältä suivaantunut Fagerholm jätti pääministerinä hallituksensa eroanomuksen, koska ei katsonut sosiaalidemokraattisen ministeriryhmän enää nauttivan puolueensa luottamusta.

Urpilainen on ilmoittanut yksiselitteisesti luopuvansa valtiovarainministerin tehtävästä, jos puoluekokoukselta ei heltiä jatkomandaattia SDP:n johtoon. Rinteen tulikaste olisi silloin määritellä suhteensa hallitukseen, jonka kriitikkona hän on poliittiset kannuksensa hankkinut.

Politiikka tosin on siitä ihmeellinen taikalaji, että siinä on nähty neliöitäkin ympyröitävän. Eikä ole mitään syytä pelätä historian haamuja, että Seinäjoen puoluekokous johtaisi sosiaalidemokraatit organisatoriseen välirikkoon.

Sen verran repivää SDP:n sisäinen taisto on kuitenkin ollut, että joukkojen kokoamisessa on puheenjohtajan ensimmäinen ja tärkein haaste, voittaa vaalin sitten kumpi tahansa. Muuten draama kääntyy tragediaksi.

Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti ja ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja. 

Julkaistu Turun Sanomissa 6.5. 2014

Blogikuva Mikko