Mikko Majander: Sillanrakentaja-Suomi ja etupiirien varjot

Suomen ulkopoliittiseen traditioon kuuluu suosia kansainvälistä dialogia tienä konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun – kunhan suurvaltadiilejä ei tehdä pienten maiden ylitse, saati kustannuksella.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Suomen ulkopoliittiseen traditioon kuuluu suosia kansainvälistä dialogia tienä konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun – kunhan suurvaltadiilejä ei tehdä pienten maiden ylitse, saati kustannuksella.

 

KYLMÄN SODAN AIKAISESSA BLOKKIJÄRJESTELMÄSSÄ puolueeton Suomi halusi olla pikemminkin lääkäri kuin tuomari, mieluummin sillanrakentaja kuin etuvartio idän ja lännen välisissä jännitteissä. Se merkitsi vuoropuhelun ylläpitämistä kaikkiin suuntiin, hyvien palvelusten tarjoamista, josta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin toteutuminen Helsingissä 1975 loistaa yhä ajan diplomaattisena timanttina.

Lännessä kyllä seurattiin tietyllä ihmetyksellä ja epäluulollakin, kuinka presidentti Urho Kekkonen ramppasi vähän väliä Neuvostoliitossa ystävyyden ja yhteistyön, ellei peräti avunannon merkeissä – ja pienemmät kihot painoivat perässä. Toisaalta sellainen mies myös kiinnosti, joka tunsi neuvostojohtoa henkilökohtaisesti ja osasi arvioida Kremlin aivoituksia pitkän kokemuksen nojalla.

Kun esimerkiksi Willy Brandt ja kumppanit alkoivat 1960-luvun jälkipuoliskolla avata Saksan liittotasavallan idänsuhteita, uutta Ostpolitikia pohjustettiin myös Helsingin kautta. Kekkoselta kuulosteltiin neuvostonäkemyksiä ja toivottiin, että Suomen presidentti välittäisi Kremlin suuntaan positiivista viestiä saksalaisten vilpittömyydestä.

Sillä niin se on, että lännestä katsoen Suomi on suurpolitiikassa ollut harvoin, jos koskaan itsessään erityisen kiinnostava, mutta aika ajoin Venäjä-suhteen näkökulmasta kokoaan tärkeämpi tekijä. Sen ovat saaneet vuorollaan huomata niin poliittiset toimijat ja diplomaatit kuin historiantutkijat myöhemmin.

 

MARTTI AHTISAARI KAMPANJOI VUONNA 1994 presidentiksi muun muassa iskulauseella ”Suomen länsiraja ei saa olla Euroopan itäraja”. Geopoliittinen asema ankkuroitiin heti perään kansanäänestyksellä, joka vahvisti liittymisen Euroopan unioniin. Taloutta ja turvallisuuttakin enemmän kyse taisi olla identiteetistä: suomettumiseksi kutsutusta traumasta kärsinyt maa suuntasi pohjoisen periferiasta harmaalta vyöhykkeeltä ja Venäjän epämääräisestä etupiiristä EU:n ytimiin.

Suomen itärajasta tuli jos ei Euroopan, niin EU:n itäraja. Kahdenvälinen suhde ennen niin suureen ja mahtavaan naapuriin himmentyi, kun Suomi varmisti vastaisuuden varalle selkänojaa koko unionin idänpolitiikasta. Periaatteellisesti muutos oli Paasikiven–Kekkosen linjaan nähden käänteentekevä, vaikka alkuun heikon Venäjän ja kansainvälisen suojasään aikana se ei ehkä erityisesti näkynyt.

Vanhan maineensa pohjalta Suomi saattoi profiloitua Venäjän-tuntijana, rakennella pohjoisen ulottuvuuden kaltaisia projekteja, jotka jatkoivat sillanrakennuksen suurta linjaa. Tavoitteena oli integroida kompastellen demokratisoituva Venäjä normaaliin kanssakäymiseen muun Euroopan kanssa, auttaa samalla oikeusvaltioksi ja sitoutumaan yhteisiin kansainvälisiin pelisääntöihin.

Asetelman uudet ulottuvuudet kävivät 2000-luvun edetessä ilmeisiksi sitä mukaa, kun Venäjä voimistui ja sen sisäinen kehitys kääntyi autoritaarisempaan suuntaan. Suomi joutui osaltaan vakuuttamaan, ettei se ollut mikään Venäjän ”lähiulkomaa”. Moista neuvostoaikaiselta etupiiriltä maistuvaa geopolitiikkaa ei muutenkaan sopinut soveltaa kylmän sodan jälkeiseen uuteen Eurooppaan.

Kielteinen kehitys huipentui Krimin miehitykseen ja sitä seuranneeseen sotimiseen itäisessä Ukrainassa, joihin Euroopan unioni vastasi Venäjään kohdistetuilla pakotteilla. Taloudellisesti ne tekivät Suomelle kipeää, suhteellisesti useimpia muita EU-maita enemmän, mutta se tehtiin selväksi, että tiukassakaan paikassa Suomi ei olisi unionissa yhteisesti sovittua politiikkaa vesittävä heikko lenkki.

 

TARJA HALONEN EHTI PRESIDENTTIKAUSINAAN saada kritiikkiä siitä, että hän oli liian hyvää pataa Venäjän aina vain arveluttavammaksi käyvän Vladimir Putinin kanssa. Viime syksynä tuli sitten kehuja moraalisesta rohkeudesta, kun Halonen kertoi Venäjän johdon orkestroimissa Valdai-keskusteluissa Suomessa soitettavan kirkonkelloja Aleppon uhreille.

”Meillä on vanha suhde ja meillä on ollut tapana puhua kahden kesken astetta suorempaankin”, Halonen kommentoi Helsingin Sanomille, joka uutisoi Putinin kimpaantuneen ex-kollegansa puheista. Diplomatian taitoon kuuluu rakentaa sellainen puheyhteys, joka kestää myös erimielisyyksien käsittelyä.

Näin on yhtä lailla Krimin, Itä-Ukrainan ja pakotepolitiikan umpisolmujen kohdalla. Suomalaiset ovat koko lailla yksimielisesti kokeneet hyväksi sen, että presidentti Sauli Niinistö on pitänyt yllä kontaktia Putiniin, EU:n yhteisestä linjasta tinkimättä. Venäjän presidentti ilmoitti vastikään ottaneensa ilomielin vastaan kutsun vierailla tänä vuonna satavuotista itsenäisyyttään juhlivassa Suomessa.

On makuasia, kutsuuko tällaista sillanrakennukseksi vai mieluummin kanavien auki pitämiseksi, jotta konflikteista voitaisiin päästä kohti rauhanomaisia ratkaisuja. Mitään erityistä välittäjän – tuskin edes lääkärin – rooliahan Suomella ei voi sitoutuneena EU:n jäsenenä olla, mutta eipä sitä käytännössä ollut pienenä puolueettomana pohjoismaana kylmän sodan blokkipolitiikassakaan.

 

PAINEITA IRTIOTTOIHIN VENÄJÄN SUHTEEN ON monessa Euroopan unionin jäsenmaassa paljon Suomea enemmän. Eikä kyse ole vain Unkarin kaltaisesta oman tien kulkijasta, Kreikan tai Kyproksen kriisimaista. Italian pääministeri Matteo Renzi esti viime syksynä EU:n huippukokouksessa sen, ettei pakotepolitiikkaa lähdetty kiristämään Syyrian pommitusten perusteella.

Aivan eri asteelle hypätään, jos Venäjän toimia aletaan hyväksyä myös periaatteellisella tasolla. Krim kuuluu Venäjälle eikä pakotteille ole mitään perusteita, katsoo Kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen, joka on varteenotettava ehdokas Ranskan seuraavaksi presidentiksi. Kovin kilpailija, tasavaltalaisten François Fillon puolestaan on uutisten mukaan Putinin eli ”rakkaan Vladimirin” hyvä kaveri hänkin.

Vaikka kansainvälistä liennytystä ja kanssakäymistä toivovat kaikki, suurvaltojen keskinäinen sillanrakennus herättää pienemmissä maissa myös pelkoja, historian peikkoja. Analogioita haetaan silloin myös kylmää sotaa kauempaa, raadollisimmillaan Molotovin–Ribbentropin sopimuksesta 1939, Hitlerin ja Stalinin etupiiripaktista.

Ei ihme, että Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin Putinia kiittävät puheet sekä spekulaatiot NATOn puolustusvelvoitteen sitovuudesta ovat herättäneet levottomuutta Baltian maissa. Suomessakin sopii muistella keskeistä argumenttia, miksi aikanaan hakeuduttiin EU:n ytimiin: halutaan istua niissä pöydissä, joissa tehdään maan kohtaloon vaikuttavia päätöksiä. Yhteisömenettely takaisi sen, että suurvallat eivät voisi tehdä niitä Suomen ylitse.

Menneisyyden piruja ei kannata varta vasten manata esiin ja maalata seinille, eksyä historian varjoihin ja jäädä niiden vangiksi. Mutta suhde menneisyyteen ei ole ”pelkkää historiaa”, vaan ajassa elävää kokemuspohjaa ja siten täyttä tätä päivää.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja sekä poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.