Sodan ja fasismin varjoista
Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun suomalainen sotahistoria meni sekaisin Heikki Ylikankaan tutkimuksesta Romahtaako rintama. Kannaksen läpijuoksun kaaoksessa kesällä 1944 oli kuulemma ammuttu omia ja sitten peitelty tekojen jälkiä. Syntyi vastakirjaa ja vastakirjan vastakirjaa.
Nyt suomalaista sotilaskunniaa ahdistaa taas. Kyllähän se on tiedetty, että legendaarinen Lauri Törni oli itse piru sotilaaksi, mutta Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen kuorivat hänestä esiin mentaalisesti kyseenalaisen tappokoneen, joka nautti väkivallasta.
Sankarimyyteille vastapainoa tuo myös Ville Kivimäen väitöskirja Murtuneet mielet, joka porautuu rintamamiesten pään sisään ja hermoihin. Sotatraumoihin ja niiden pitkäkestoiseen taakkaan on aina välistä viitattu, mutta nyt käsittelyyn saadaan punnittua pohjaa.
Isänpäivälahjaksi tuota ei ehkä tohdi suositella, keskelle syksyn pimeää. Se voi kuitenkin tarjota avaimia moneen perhehistoriaan, jossa on kärsitty suomalaiskansallista kansantautia, miehisen vaikenemisen ja henkisen poissaolon arkea.
Raikkaampia jos ei välttämättä vähemmän rajuja näkökulmia ovat avanneet naiskirjailijat, jotka ovat sijoittaneet romaanejaan sota-ajan poikkeusoloihin. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa on ainekset klassikoksi, mutta varsinainen uusi aalto taisi alkaa Sanna Ravin mielialatarkkailijasta hulvattomassa Ansarissa.
Katja Ketun Kätilö ravisutti arktisen hysterian lihallisuudellaan, siinä missä Jenni Linturi lähetti poikasia Waffen-SS:n matkaan Isänmaan tähden. Siltä reissulta itärintamalle riittäisi aineistoa myös Ville Kivimäen tutkimuksiin.
Albert Speerin matka Lappiin jouluna 1943 taas innoitti Heidi Köngäksen Dora, Doraan, jossa Suomen pohjoiselta päälaelta aukeaa panoraama yli natsi-Saksan raiskaaman Euroopan.
Kunnianhimoisia, kauhistuttavan kauniita kirjoja aiheista, joihin ei ole ihan helppo saada tuoretta makua. Tekisi mieli väittää, että sukupuolella on väliä lukijakokemukseen, ellei se olisi poliittisesti niin epäkorrektia.
Perinteisempään tapaan Speerin Suomen-vierailusta voi lukea Markku Jokisipilän ja Janne Könösen teoksesta Kolmannen valtakunnan vieraat, joka tarjoaa kauan kaivatun kokonaisesityksen Suomesta Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä.
Halua on tässäkin kansallista silottelua rikkovaan ”uuteen sotahistoriaan”, mutta johtopäätös lopulta tuttua valtavirtaa. Nojautuminen Saksaan oli rationaalista turvallisuuspolitiikkaa, mutta ideologista yhteyttä kansallissosialismiin löytyi Suomesta niukalti, saksalaismielisyyttä kylläkin.
Siinä missä Jokisipilän & Könösen vetäväksi tarkoitettu tyyli väliin horjahtelee, Kjell Westön uudessa romaanissa ei ole sitä pelkoa. Kangastus 38 viehättää varmasti niitä, joiden kirjasuosikkien listan kärkisijoilta löytyy Missä kuljimme kerran.
Yksityiskohdissa tarkka Westö on tapansa mukaan taitava historiallisen ilmapiirin luomisessa. Mieleen juolahtaa, että Saksaan ja juutalaisiin suhtautumisen kuvaamisessa on tässä enemmän ruotsalaista kuin suomalaista sivistystraditiota.
Tervetulluttahan se toisaalta on, taideproosan rikkautta monipuolistaa menneisyyskuvaamme. Oikeistolaisittain motivoitu poliittinen väkivalta tosin sijoittuisi luontevammin 1930-luvun alku- kuin loppupuolelle.
Siitä antoi hiljattain näytteen Asko Jaakonaho, joka kirjoitti kelpo esikoisessaan Onnemme tiellä valkoisen lapualaisvallan ja sosialisti Onni Happosen tragedian roimaksi romaaniksi.
Suomen kohtalontien kannalta ratkaisevaa oli panna hulinapolitiikka ajoissa kuriin niin, että 1930-luvun kehitys kulki täällä toiseen suuntaan kuin suuressa osassa Manner-Eurooppaa. Muuten toisen maailmansodan vuosista kirjoitettaisiin nyt luultavasti toisin, niin tutkimukset kuin fiktiot.
Julkaistu Demokraatissa 23.10.2013
Keskustelu kirjallisuudesta ja sen historiallisten kuvausten merkityksestä jatkuu Helsingin Kirjamessuilla 25.-27.10.